Todella hyviä näkökulmia ja ajatuksia ja tunnistan niistä todella paljon asioita, mitkä nyt osuvat ihan täysin tähän meidän tilanteeseen. Olen lukenut teidän vastauksia aina uudestaan ja uudestaan ja yrittänyt vastatakin, mutta jotenkin tämä tilanne on niin rankka, etten sitten enää olekaan jaksanut kirjoittaa tai en ole tiennyt, mitä kirjoittaa... Mutta teidän kirjoitukset ovat auttaneet minua monesti tajuamaan, etten sittenkään ole vielä täysin sekoamassa.Tuon asian, että ei tarvita sitä "narsisti"-sanaa niiden rajojen asettamiseen ym. niin olen nyt saanut sisäistettyä aika hyvin. Välillä vaan, kun toivon, että kaikki olisi taas vähän kuin ennen niin se sana hyppää esille ja mietin, että onko sittenkään mitään toivoa, jos hän todellakin on sellainen, mitä luulen eli appiukolla on narsistinen persoonallisuushäiriö? En ole edelleenkään nähnyt heitä sen jälkeen, kun melkein kaksi kuukautta sitten heiltä poistuttiin. Yhden kerran anoppi soitti mulle muutama viikko sitten ja yritti puhua miehensä puolesta vedoten väärinkäsityksiin ja siihen, miten hänen miehestään on nyt tehty uhri tässä kaikessa. Noin viikko sitten mieheni soitti heille ja yritettiin selvittää asiaa, mutta 3,5 tuntia kestänyt puhelu pyöri vain ympyrää ja huomasin appiukon olevan edelleen täysin samassa pisteessä ajatuksissaan, mitä silloin heiltä lähtiessä. Ei ota vastuuta mistään ja kaikki johtuu vaan muista. Välillä väänsi itkua vihjaten jostain vakavasta sairaudesta, mikä hänelle on tästä tilanteesta johtuen puhjennut, mutta ei kuulemma pysty kertomaan, mikä se on, kun se on jotain niin kamalaa. Ja välillä taas uhosi ja piikitteli ja hetken saattoi puhua melkein järkeviäkin, kunnes taas kielsi kaiken. Eli keskustelussa ei ollut taaskaan päätä eikä häntää. Itse odottaisin hänen myöntävän ongelmaansa ja jos mahdollista niin saavan siihen ammattiapua ja vasta sen jälkeen voisin harkita päästäväni häntä näkemään lapsia, mutta silloinkin niin, että pystyn itse olemaan koko ajan näkö- ja kuuloetäisyydellä. Mieheni taas ei näe ongelmaa, että lapsia veisi jo nyt heti tapaamaan isovanhempiaan ja vetoaa siihen, että on ne ennenkin ollu tekemisissä ja hyvin menny. Tilanne on mielestäni nyt kuitenkin muuttunut, kun tämä ongelma tuli esille, mistä on kyllä jo näin jälkeen päin ajateltuna ollut merkkejä nähtävissä jo heti alusta alkaen. Pelkään ihan tosissaan lasteni ja myös meidän koko perheen turvallisuuden puolesta, jos appiukko taas kokee hallinnan riistäytyvän käsistään, mutta mieheni ei sitä ymmärrä, koska sanoo, ettei isänsä ole koskaan ollut väkivaltainen. Mieheni kävi muutama päivä sitten vanhempiensa luona ja näki siellä kuulemma riutuneen, laihtuneen isänsä ja nyt hänellä on siitä paha mieli ja tuntee ilmeisesti kovaa syyllisyyttä asiasta ja haluaisi sen takia viedä tämän meidän pappan suosikkilapsen sinne käymään, kun kuvittelee ilmeisesti hoitavansa sillä isänsä kuntoon. Anoppi ja appiukko käyvät viikottain terapiassa nyt, mutta pelkäänpä, että siellä jää todellinen ongelma kokonaan hoitamatta, mikä se sitten ikinä onkin. Mieheni tarjoutui isälleen tukihenkilöksi mukaan terapiaan, mutta tämä perui sen heti, kun mieheni pyysi isäänsä olemaan rehellinen myös vaimolleen.
Ihan käsittämätön tilanne ja sekava, mutta onneksi saan teidän tuella edes välillä ajatuksia selkeytettyä. Toivon vaan, että miehenikin saisi ajatuksia järjestykseen paremmin ja pystyisi sen myötä ajattelemaan selkeämmin ja aloittamaan oman toipumisensa.