KESKUSTELUFOORUMI

Tämä narsistin äkillinen "muuttuminen" kiinnostaa minua. Olen miettinyt paljon että kuinka on mahdollista että ykskaks raivokohtaukset ja panettelu voi loppua. Muutos ja muuttuminen on yleensä hidas ja vaikeahko tie. Eksä sai alkuvuosina raivokohtauksia, missä minut haukuttiin alimpaan suohon, olin huora ja kaikkea kuviteltavissa olevaa pahaa. Sain joskus paniikkikohtauksen kun minua solvattiin puhelinkeskustelumme aikana, mutta jollain tasolla ne olivat kuitenkin niin absurdeja, etten oikein osannut ottaa niitä kovin vakavasti. Sanat olivat niin todellisuudesta irrallaan, joten olin jopa hieman huvittunut.
Joka tapauksessa kaikki nämä loppuivat yhtäkkiä kuin seinään. Silloin astui kuvaan välinpitämättömyys sekä yksin jättämiset ja antaessani ns. palaa, kertoessani miksi en enää halua olla hänen kanssaan hän ei kertaakaan raivostunut sanoistani. Kuunteli kärsivällisesti, ignoorasi kaikki sanat ja turhautui vain siitä etten lähtenyt harrastamaan seksiä.
Voiko olla mahdollista että näyttelee raivokohtaukset ja kun ne eivät tuoneet haluttua lopputulosta (mikä se lieneekään) niin siirtyi toiseen ääripäähän ja huomasi sen paljon tuottoisammaksi. Enhän halunnut että elämäni rakkaus jättää...

Hei Halkopino!

Minä olen tullut siihen lopputulokseen, että näyttelee. Todellakin hän on vain tyhjä kuori, jonka sisältö pitää joka päivä rakentaa uudelleen. Mietipä tilanne, että narsisti saa raivokohtauksen, aivan äärimmäisen, täynnä suurta raivoa ja vihaa, koska hän on omien sanojensakin mukaan niin äkkipikainen eikä pysty itseään hillitsemään. Niinhän hän ainakin on sanonut minulle; Hän kun vain on sellainen, ei voi itselleen mitään. Mutta kun joku keskeyttää tämän raivon, ovikello soi tai televisiosta tulee joku tärkeä jääkiekkopeli ja siinä jännä kohta, hänen huomionsa siirtyykin näihin, ei raivosta ole jäljellä enää mitään. Siinä jää vain itse "tuhkan keskelle" ihmeissään katsomaan, mitä nyt oikein tapahtui. Vai tapahtuiko sittenkään, kuvittelinko minä, ylireagoinko. Jos tunne olisi aito, ei hän pystyisi silmänräpäyksessä toiseksi muuttumaan.

Entä sitten anteeksipyyntö. Meillä on pyydetty anteeksi, puolin ja toisin, mutta sen jälkeen on taas se sama silmänräpäys kun hän pystyy olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihmettelee minua, miksi olen vielä allapäin ja surullinen, ehkä itkenkin. "Mehän sovittiin! Mitä se tämä on, etkö annakaan anteeksi vaikka niin sovittiin??" ja uusi riita on valmis siitä kun en kyennytkään sopimaan ja hänen mukaansa valehtelin anteeksiantoni. Vaikka kyse olisikin vain siitä, etten minä pysty muuttamaan tunnetilaani niin nopeasti toiseksi.

Mitä muuta tämä voi olla kuin näyttelyä? Onneton on niin tyhjä sisältä, että ei siellä ole yhtään mitään, kaikki on ulkoapäin omaksuttua käytöstä ja "tunteita", sellaisia mitä hän luulee että kuuluu tehdä. Luulee, että näin tehdessään saa haluamansa. Ja nyt kun en enää pelkää enkä toimi samoin kuin ennen, ei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin olla nöyrä ja kiltti. Uskon, että ottaa päästä ihan tolkuttomasti, mutta kun ne ennen käyttämät keinot ei toimi. Jos hänessä olisi se äkkipikaisuus, mitä ennen on niin mainostanut, niin tottavie se tulisi näkyviin jossain kohtaa.

Meillä ei pyydetä anteeksi. Sillä äkilliset mielialan muutokset tekevät sen, että ”mitä, enhän minä ole sanonut mitään sellaista?!”. Tai sitten vähätellään koko keskustelua tai sen merkitystä. Ollaan kuin ei mitään erityistä olisi tapahtunutkaan. Mutta merkillisiä nämä mielialanmuutokset ovat. Ja kuten Halkopino, minäkin olen välillä niin huvittunut keskustelun sävyistä ja urista, että välillä on vaikea pidätellä hämmästystään. Aikuinen ihminen, joka pystyy suoltamaan suustaan aivan uskomattomia asioita. Ja halutessaan unohtamaan ne täysin.

Itse olen ajan mittaan oppinut olemaan odottamatta anteeksipyyntöjä. Lapsetkaan voivat vain harvoin odottaa saavansa isältään anteeksipyyntöjä, saatikka näkevänsä miten ihmiset sopivat riitansa. Ei kovin hyvää kasvatusmallia…

Erosta on meillä puhuttu, mutta siinäkin tuntuu unohdus toimivan enemminkin kuin asiasta vakavasti puhuminen. Lapsia käytetään ”kiristyksen välineenä”; jos eroamme, hän ei tule
ikinä olemaan missään yhteydessä lapsiin.

Nyt kesällä tuntuu kuin minulla olisi vastuullani kahden oikean lapsen lisäksi, yksi iso. Niin hävettäviä tilanteita olemme kokeneet muidenkin ihmisten silmien alla, että olen halunnut mennä maan alle. Miten nämä ihmiset kokoavat itsensä, ja miten kadottavat kaiken sen minkä itsestään ulospäin antavat?!

Olen miettinyt pitäisikö näistä asioista puhua ammattilaisen kanssa, mutta sen kerran kun olen yrittänyt, on minulle sanottu että olisi hyvä kuulla molempia puolia. Kahden parisuhdeterapiasessiojakson perusteella, tuntuu että puolisoni pystyy kietomaan jopa nämä ihmiset sormensa ympärille.

Viime kesän tapahtumien jälkeen tosin sain ammattilaiselta neuvon lähteä. Kunpa se olisikin niin helppo toteuttaa...

Ei ne tämänkään herran anteeksipyynnöt ole oikein vakuuttaneet. Pyytää anteeksi pakon edessä ja kun hän siihen nöyrtyy niin samantien pitäisi olla valmis antamaan anteeksi. Jos jään miettimään, alkaa siis uusi riita siitä, että en anna anteeksi kun hän pyytää. Ja yleensä ne pyynnöt on muotoa "Anteeksi jos..." tai "Anteeksi, mutta..." Eli ei hän sitä tarkoita, tuskin edes ymmärtää merkitystä. Silloin kun puhuin hänelle erosta, hän pyyteli anteeksi paljon. Kysyin mistä hän pyytää, niin vastaus oli: "Niitä kaikkia pahoja asioita joita olen sinlle tehnyt." Kysyin, jos voisi eritellä ne asiat, niin en saanut kunnollista vastausta. Ei hän siis pystynyt tajuamaan mitä oikeasti on tehnyt, joten mikä merkitys on sellaisella anteeksipyunnöllä.

Kävimme pariterapiassa. Kahden kerran jälkeen hänellä meni hermo, ei suostunut enää jäämään kun terapeutti alkoikin ymmärtää myös minun kantaani. Olen käynyt yksin toisella terapeutilla, joka kuuntelee ja "ymmärtää", mutta ei varmaan ole kokemusta narsisteista kun suosittelemansa keinot ovat niin lempeitä.

Niin monessa mediassa tänäänkin kesäloman jälkeen tulevista piikeistä parisuhdeterapiaan tai eroon hakeutumisessa.

Näin meilläkin. Kesälomakausi loppui ”perinteisesti” riitaan, ja sitä kautta vakavaan keskusteluun suhteemme tulevaisuudesta. Sama on toistunut kohdallamme melkein joka vuosi niin kesälomakauden alkaessa kuin sen päättämisen yhteydessä. Tällä kertaa hän pelästyi ja päätti meidän osallistumisesta pariterapiaan. Aikaisempia parisuhdeterapiajaksoja takana ”vasta” kaksi, nyt siis suunnitteilla kolmas...

Henkilökohtaisesti olen niin takki tyhjä. Kävimme eilen sen samalta kuulostavan keskustelun parisuhteestamme kuin niin monesti aiemminkin. Kerroin, että oma takkini on täysin tyhjä. En pysty sanomaan mitään enempää enkä arjessa tekemään hänen suhteensa. Hän lupasi (jälleen kerran), että tällä kertaa kaikki muuttuu: hänestä tulee parempi puoliso, parempi isä, koko perheen huomioiva aktiivinen ja osallistuva… Jos vain minäkin olen mukana tukemassa HÄNTÄ muutoksessa. Keskusteluun nousivat hänen haasteensa, hänen ongelmansa, hänen…minä totesin, että en osaa sanoa enää mitään. En tiedä mitä haluan, haluanko häntä tai en. Sanoin, että minä en ole onnellinen, en voi hyvin.

En tiedä onko meillä tulevaisuutta, vaikka lupasin yrittää. Kunpa pystyisinkin vilpittömällä mielellä sanomaan yrittäväni kaikkeni parisuhteemme ja perheemme eteen. Jossain takaraivossa minusta tuntuu, että olen hiljaa luovuttanut. Vaikka sydäntäni särkee nähdä hänen epätoivonsa ja surunsa, en voi sille mitään minkälaiseksi yhteinen elämämme on minut muovannut. Kaikki vuosien kokemukset, pelot, uhittelut…kuten tämän keskustelun aloitus viime kesältä. Hyviäkin hetkiä on ollut, mutta niistä pahoista on jäänyt sisällä möhkäle, joka on kylmä kuin kivi. Eikä sitä ”oksenneta” ulos tuosta noin vain…

Toivon tällä kertaa, että parisuhdeterapia olisi tasapuolista ja molemmat huomioivaa, ja voimme keskustella asiat halki syvällisesti. Mutta mielessäni siirryn jo eteenpäin…

Apua kuinka monta saman kokenutta löytyykään. Voin samaistua melkein jokaiseen noista mitä on kirjoitettu. Kaikki nuo tyhjät lupaukset, tyhjästä saadut raivokohtaukset ovat meillä arkipäivää. Monta kertaa olen pyytänyt häntä lähtemään mutta tuloksetta. Ja kuitenkaan itsellä 2 lapsen,kissan,3 hevosen ja koiran kanssa ei ole niin helppoa lähteä. Kuinka päästä pois? En tiedä...