Miten päästä irti

[pilvilinna]

Hei taas kaikki. Minä ymmärrän kuinka vaikeaa on hoitaa asioita jos on pieniä lapsia N kanssa. VAikka kuinka ihmiset antaa hyviä neuvoja ja itsekin ne tuntee olevan todella hyviä ja mahdollisia toteuttaa omassa elämässä, niin sen toteuttamisen vastuu on kuitenkin yksin uhrin vastuulla. Jos toinen osapuoli vielä kokoajan kiusaa syytöksillään ja mitätöinnillään. TÄytty olla todella henkisesti vahva jotta tuosta selviää. Jokaisella meillä on tarve tuntea tekevänsä oikein, vaikka emme voi tehdä muuta kuin parhaamme. Olen kuitenkin varma että se riittää. Pitää luottaa omaan arvostelukykyyn ja osata myös olla armollinen itselle.

[Surusydän16]

Se on niin totta, että narskun kanssa ei pysty keskustelemaan eikä sopimaan asioista. Ei kertakaikkiaan! Vaikka kaikki olisi paperilla niin niitä väännetään ja käännetään. Luin yhden tarinan, jos narsku ei hae sovitusti lapsia juuri siihen aikaan kun on sovittu, se viikonloppu jää väliin. Ja kaikkiin säätöihin vastaa vain että noudatetaan sopimusta. Eli paperiin ylös myös kellonajat ja siitä pidetään kiinni minuutilleen. Missään ei anna armoa narskulle! Voimia kaikille ❤

[Seppä]

Miten myydä talo pankissa ettei tarttis olla exän kans tekemisissä? Ei jaksais olla yhteisessä tilassa.

[Nyyti]

Mietin Seppä just tänään samaa asiaa. Mulla kans toi sama edessä. Toki mulla sitten lisäksi vielä lasten asiat, joten en voi kohtaamiselta välttyä. Täytyy vain psyykata itsensä kunnolla ja olla kuin tekis tällasta joka päivä

[Kiki]

Aiemmin tässä ketjussa puhuttiin omista fiiliksistä ja niihin luottamisesta.

Noihin kehon tuntemuksiin minäkin uskon nyt. Intuitio ja oma keho kertovat kyllä kunhan niitä malttaa kuunnella. Lihasjumit, päänsärky ja vatsavaivat haluavat viestiä jotain. Hankalinta tässä onkin ollut se, ettei oikein ole ollut mitään selkeän konkreettistä mihin tarttua. Henkinen väkivalta on niin ovelaa, että itsellä on usein ollut vain hämmentynyt olo, että jotain mätää tässä nyt on. Vaan mitä? Ehkä siksi nämä suhteet venyvät ja paukkuvat ja vievät jaksamisen rajoille. Vasta kun ilmenee fyysisistä väkivaltaa tai pettäminen paljastuu, saa kiinni jostain konkreettisesta. Omalla kohdallani tuo jälkimmäinen toimi silmien avaajana.

[Pikkupingviini]

Miten te olette päässeet irti tästä tunnemyrskystä ja pahasta olosta? Vaikka järki sanoo, että ihanaa kun vihdoinkin pääsin miehestä eroon, ovat nämä tunteet menetyksestä aivan kauheat. Ystävät patistavat ammattiauttajalle... mutta tiedän, että suurin ongelma minulla on tällähetkellä se, että asun miehen talossa, hänen tavaroiden ja vaatteiden keskellä ja pääsen muuttamaan vasta kun lasten koulut loppuu. Lisäksi olen täällä hornantuutissa, enkä pääse harrastamaan mitään, ilman lapsia en voi käydä edes lenkillä. Olen ollut pääosin kotiäiti ja en tiedä mitä nyt alkaisin sitten tehdä. Muutto, minne, vaikuttaa siihenkin ja kun se selviää vasta tässä seuraavan kk aikana. Eli en pysty menemään eteenpäin vielä. Niin miten se ammattiauttaja voisi auttaa. En usko, että kuunteleminen auttaisi minua, koska olen saanut kyllä mietittyä asioita hyvin ja puhunut paljon ystäville.

[Nyyti]

Pikkupingviini. Olen ollut kotiäitinä 12 vuotta ja nyt syksyllä pitäisi mennä töihin. Kauhistuttaa ajatuskin! Kuuden lapsen kanssa kun ei voi mitä tahansa töitäkään ottaa vastaan. Minä käyn psykiatrisella sairaanhoitajalla sen vuoksi että on hyvä puhua sellaisen ihmisen kanssa noista tuntemuksista ja pahasta olosta, joka on nähnyt ammatissaan samanlaisia ihmisiä.
Mulla on kans todella luottoystävä, joka pitää mut jalat maassa, mutta en tällä surkeella ololla häntäkään haluu koko ajan rasittaa. Toki nyt olen ollut äärettömän hyvävointinen ja nauttinut vapaudesta. Älä ota stressiä mahdollisesta muutosta ja uusista kuvioista, ne on sun elämän uusi alku. Nauti siitä ajatuksesta

[Pikkupingviini]

Nyyti. Kiitos viestistä. Minusta ei tunnu muutto pahalle, vaan se etten pääse vielä muuttamaan. Että joudun junnaamaan paikoillaan, enkä olosuhteista johtuen voi/pääse menemään eteenpäin. Mietin, että miten se ammattiauttaja voisi auttaa minua kun en koe, että tarvitsisin kuunteluapua... kun tämä paha olo ei voi mennä ohi tai liikkua mihinkään ennenkuin pääsen tekemään konkreettisia asioita. Niitähän siellä terapiassa mietitään, että miten päästä ja mennä eteenpäin. Minulla on jo vastaukset siihen... enkä haluaisi syödä lääkkeitä, kun en ole masentunut. On vaikeaa selittää tätä. Mutta, haen huomenna silti apua ammattilaiselta, koska tämä jumissa oleminen on kauheaa. Ei siitä haittaakaan ole.

[Nyyti]

Pikkupingviini, yritä luoda katse jo siihen tulevaan, vaikka joudut nyt kituuttamaan siellä yhteisessä kodissa. Se on varmasti vaikeaa, kun joutuu tuijottamaan yhteisiä juttuja Mutta on hienoa ettet lääkkeitä koe tarvitsevasi, nyt vaan tarttet voimaa siihen että jaksat olla siellä muuttoon asti. Ja on hyvä että haet apua siihen jumittautumisesta selviämiseen! Kun mulle iskee paha olo tai tuntuu kun ei mistään saa kiinni, olen joko kirjoittanut ylös kipeitä asioita ja sitten myös niitä hyviä asioita joita on tai sitten lukenut aiheeseen liittyviä juttuja netistä! Tai sitten niinku lapset neuvonu tekee, pelannu kännykällä

[kukkanenn]

Mä täällä lueskelen teidän viestejä kyynel poskella ja mietin milloin tulee se aika että pääsen lopultakin elämään itseäni (ja lapsiani) varten?
Henkisen eron olen jo tehnyt, sillä tavalla että jos mies mut jättäisi niin tyyliin sylkäisisin perään ja jatkaisin elämää. Ja hirveä myöntää, mutta välillä jopa toivon että tekisi sen itsarin mistä mua jatkuvasti pelottelee ja uhkailee.
Mutta olen vielä niin vankina tässä suhteessa, etten saa repäistyä itseäni irti. On niin monta estettä, jotka tuntuu liian vahvoilta ylittää.
Puolisolla on sekamuotoinen bipo ja varmasti persoonallisuushäiriötä. Tuo sekamuotoinen on niin tuskallinen ja kuluttava sairaus, että en tiedä kauanko tässä itse on järjissään. Tuntuu ettei mistään saa apua, vaikka kaikki paikat olen kolunnut ja yrittänyt. Hirveän hitaasti mikään etenee, koska näkevät että minä olen siinä kunnossa että jaksan huolehtia lapsista. Olen aivan liian kiltti luonne, aina uudelleen hairahdun ajattelemaan toisen parasta, ja hänellä ei muita tukijoita olekkaan kuin minä. Perheensä on hänet aikaa sitten hylännyt.
Näen lähes joka yö painajaisia tästä elämästä, tai haaveunia elämästä mitä eläisin itsekseni. Tiedän, että välillä (tai suurimman osan aikaa) olen kylmä hänelle. Onko teille muille tämä tuttua?? Kylmyys, jota ei ole itsessään koskaan aiemmin kokenut? Se, että toivoisi toisen vaan häipyvän elämästä, ihan sama minne. Toisaalta tulee hetkiä, että häpeän ja kadun jopa omia ajatuksiani. Kuitenkin minusta myös löytyy se rakastava puoli joka välillä ottaa vallan. Kamppailen siis itseni kanssa myös. Tuntuu hirveältä ajatella niitä kylmiä tunteita toista kohtaan. Koskaan en niitä kuitenkaan ääneen sano enkä satuttaa tahdo enkä voi millään tavalla. Yritän rakastaa vaikka se tuntuu välillä ihan ylivoimaisen vaikealta.