KESKUSTELUFOORUMI

Jep, tuttua, ei ilmoiteta ja vaikka itse ilmoittaisi etukäteen ettei käy, rajoja ei kuunnioiteta mitenkään päin. Sovittuja asioitakaan ei kunnioiteta.

Mulla kävi vuosi/puolitoista sitten niin että äiti alkoi tajuta että "jotain on tapahtunut" koska en enää ollut "saatavilla" (olin siis puolitoista vuotta sitten tajunnut mistä meidän perheen dynamiikassa perimmältään on kyse) . Hän sitten alkoi muuttua levottomaksi ja yritti aktiivisesti rikkoa sovittuja asioita/lähinnä rajoja. Kerran hän soitti ja kysyi voiko tulla kylään päivänä x. Kerroin ettei se sovi. Hän tuli joka tapauksessa, alaovella on summeri, hän odotti että joku naapuri avaa rapun oven, tuli rappuun, soitti ovikelloa useita kertoja, jämähti oven taakse. Kävin rapussa kertomassa että olin sanonut ettei meille sovi kyläily tänään, hän kertoi "vain tuovansa sitä ja tätä koska kaupassa oli halvalla"ym. Kerroin että miksi hait kun olin sanonut ettei tänään sovi kyläily ja vedin oven kiinni. Sen jälkeen ei enää ole väkisin yrittänyt sisälle. Rajat alkoi paukkua muilla keinoin. Viestejä sateli ja hämmennystä oli ilmassa, kun yks kaks häneltä vaaditaankin rajojen kunnioittamista, sopimuksissa pysymistä, arvostavaa käytöstä ja koska se ei hänelle sovi: välit alkoi hiipua. Hän jatkoi kuukausitolkulla erilaisin oudoin keinoinsa rajojen tökkimistä, yritti vain saada kontaktin "palaamaan ennalleen", nöyryytti, halveksi, vaati, syyllisti, yritti viestiä "omistamisesta" , erilaisin keinoin teki selväksi että hän ei "kuule" muuta kuin sitä "samaa kieltä" mitä hovissa harrastettu aina ja kun en enää puhunut "samaa kieltä" ei keskusteluyhteyttä vain ollut. Oli sanahelinää jonka tarkoitusperät löytyy narsistin tarpeista.

Juuri kaiken mahdollisen koetun takia laitoin puhelimeen eston, erään sattuneen syyllistämispuhelun jälkeen. Tajusin että muuta ei ole koskaan ollut tarjolla eikä tule olemaankaan: itseäni suojellakseni, koska arvostan itseäni, en vain ole enää käytettävissä nöyryyttämisen, syyllistämisen, halveksunnan, palvonnan, kateuden jne kohteena. Se tietenkin tarkoitti lopulta sitä että meillä ei yhteydenpitoa enää ole. En voi sanoin kuvata toisaalta sitä helpotuksen tunnetta kun ei -tarvitse alitajuisesti pelätä milloin tupsahdetaan oven taakse vaikka on ilmoitettu ettei sovi tai milloin tullaan lankoja pitkin. Enää ei tulla. Toisaalta en voi sanoin kuvata sitä hämmennyksen tunnetta mikä itselläni on. Tuntuu kuin kupla olisi puhjennut ja päässään yrittää asetella palasia kohdille joita ei ole. On yritettävä jäsentää suhdetta kaikkiin perheenjäseniin aakkosista alkaen uusiksi, realistisesti, mikä on se haastavin osuus koska vastavuoroisuutta ei ole. Kukaan (elossa oleva) perheenjäsen ei vain lähde tähän uudelleenjäsentelyyn vaan sitä on tehtävä itse, yritettävä ystävien avulla, puhumalla, kirjoittamalla jäsentää omaa rooliaan, historiaansa. Aika haastavaa mutta varmasti mahdollista. Kirjoja lukemalla, vertaisryhmissäkin käymällä, hahmotettava miten tätä eloa jatkaa kun perhesiteet on yksipuoliset: joko hyväksyt "narskun pelit ja tarpeet" tai et hyväksy ja perhesiteet on katkenneet. Hurjaa.

Oli jonkin mittainen/kuukausien vaihe jossa yritin ylläpitää vain asiallisia välejä, kertomatta henk koht elostani mitään mistä narsku olisi voinut saada otteen/aseen. Ei onnistunut. Jotenkin se narsku vain löysi tiensä, sanoilla, jotka satutti ja availi haavoja. Rajoja ei vain ole, niitä ei kunnioiteta. Joten ainoaksi ratkaisuksi jäi kaksi vaihtoehtoa: joko jatkaa "peliä" ja sivuuttaa itsensä tai sitten lopettaa yhteydenpito kokonaan. Valitsin lopettamisen/se "kirja" on puhkiluettu ja koettu. Omassa elämäntilanteessani tämä oli minulle tässä hetkessä ainoa mahdollinen ratkaisu. En pääsisi jaloilleni muuten ikinä.

Surullinen tosiasia on myös se että "hovissa" kuuluu aina olla joku "musta lammas", se varmaankin vahvistaa "hovin" siteitä kun he voivat "ulkoistaa" häpeänsä johonkin "toiseen". Meidän perheessä on aina ollut joku "hävettävä" johon on ulkoistettu "kaikki se mitä ei kyetä itsessä käsittelemään". AIna on ollut yksi joka "ei kuulu joukkoon". Kun kaksi tällaista "ulkoistettua" perheenjäsentä oli kuollut, oli "sen yhden paikka auki": minusta sitten yks kaks tuli se yksi johon kohdistaa kaikki raivo/kateus/häpeä/syyllistäminen/nöyryytys jne jne jne. Sitten kun en enää ottanut vastaan sitä roolia, en tiedä ketä siellä ulkoistetaan jatkossa vai riittääkö heille se että on edes teoriassa olemassa joku "musta lammas". Ei ole minun häpeäni. Hurjaa tunnistaa että ihmisarvo oli koetuksella narskun hovissa, todella kovilla. Hurjaa tunnistaa myös niitä aikoja ja syitä kun aikoinaan sairastuin vakavaan masennukseen, tiesin jollain tasolla miksi mutten kyennyt käsittelemään sitä, en löytänyt "punaista lankaa" vaan olin täysin kyvytön kohtaamaan faktoja. Silloin.

Nyt sitten aakkosista lähtien opeteltava omaa eloa ja ihmissuhteita uusiksi ja noh, mihinkäs tässä kiire. Valtava helpotuksen tunne on se että tietää että on ihmisiä jotka tästä hlvetistä ovat selvinneet, se luo tietenkin turvallisuuden tunnetta ja toivoa itsellekin. Täysin rikki olin vielä pari vuotta sitten jolloin konkreettisesti jouduin toteamaan isoimmassa elämänkriisissäni että turvallisuuden tunteeni suhteessa perheeseeni oli ollut täysi kupla, perustui valheelliseen käsitykseen siitä että perhe lopulta olisi aina turvanani: ei ollut eikä ole. Siitä muutaman kuukauden päästä vasta ymmärsin lopulta miksi: ja samalla ymmärsin miksi olin jo parikymmentä vuotta sitten saanut ensimmäisiä aavistuksia siitä että perheessämme on narsisti: minulla ei vain ollut välineitä käsitellä asiaa enkä kyennyt hahmottamaan miten siitä voisi mitenkään selvitä.

Taloudellinen riippumattomuus/ehdottomat rajat, oli se ensimmäinen askel irtiottoon. Sen jälkeen vasta alkoi tapahtui psyykkistä irtautumista. Ja sen jälkeen myös narsku alkoi reagoida: rahalla se omistaa ja rahasta se on myös kateellinen, jos ei raha "kelpaa", on narskulta viety yksi oleellinen ase, omistamisen ase. Ja kyllä sitä aikoinaan olikin omistettu, täydellisesti. Raha loi turvaa ja turvattomuutta, samaan aikaan.

( Heh, ja kirjoittaminen helpottaa aina, jäsentämään ajatuksia...tekstiä tulisi niin ettei meinaa malttaa lopettaa :DDD )

Hienoa rajallinen miten olet päässyt irtautumaan siitä kuviosta ❤
Mun äiti on enemmänkin piilonarsisti. Säälin kerjääjä, uhrautuja ja loukkaantuva. Sitä kautta hallitsee muita, saa muut tuntemaan syyllisyyttä, kun ei toimita sen halujen mukaan. Mä oon saanut olla suhteellisen rauhassa, mulla on sisarus nyt huonossa tilanteessa ja äiti ottaa siitä kaiken irti. Surullista tajuta ettei voi sisarusta
Ainoa apu olisi irtaantua äitin otteesta, mutta on nyt siinä tilanteessa ettei tätä pystyisi tajuamaan. On nuorimmaisena ollut kaikista pisimpään äidin manipuloitavana ja jäänyt kotiin. On jo reippaasti aikuinen, mutta asuu kotona. Me muut sisarukset ollaan saatu repäistyä itsemme irti siitä suht nuorena.
Mä olen aina tajunnut, että mun ja äidin suhteessa on jotain outoa. En ole hakenut hyväksyntää häneltä enää ikuisuuksiin, enkä sitä juuri koskaan saanut. Pari kertaa muistan saaneeni jonkun kehun tekemistäni asioista aikuisena. Tääkin varmaan lähinnä sitä, että saisi pidettyä otteessaan.
Muistan jo lapsuudesta läheisyyden puutteen, välinpitämättömyyden mun asioihin. Kiusaamiset kuitattiin olan koulutuksella, en koskaan saanut mitään tukea. Olin yksinäinen lapsi ja ikäänkuin erillään muista perheenjäsenistä. Vanhemmat on eronneet ja isä ei ole koskaan arvostellut eikä mitätöinyt. Isään mulla on hyvät välit, vaikka isäkin on aika omanapainen aina ollut, mutta silti välittäminen on ollut läsnä ja kun oltiin yhdessä, niin isältä sain kuitenkin rakkautta.