KESKUSTELUFOORUMI

GrayRock: Tosi hyvä ja kokonaisvaltainen kuvaus säälipelistä. Ei voi kun käydä lukemassa uudestaan ja todeta, että purat tosi hyvin auki sitä omituista dynamiikkaa.

Hienoa tekstiä Gray Rockilta tässä ja muissakin ketjuissa, kun kävin lueskelemassa. Kiitos, että jaat ajatuksiasi. Tuo monipuolinen ja rauhallinen asenne, mutta kuitenkin ilman vaaleanpunaisia laseja ja selkeä omien ja läheisten rajojen puolustaminen, siihen suuntaan itsekin tavoittelen. Kiitos näistä!

Kiitos tosi paljon NeitiK kannustavista sanoistasi.

Uskon vahvasti siihen, että me saman kokeneet pystymme parhaiten tukemaan toisiamme toipuessamme. Kukaan ei ainakaan täällä epäile, mihin narsistit ihan oikeasti kykenevät ja pelot heitä ja heidän juoniaan kohtaan otetaan varmasti todesta.

Gray Rockin tekstissä mieltä avartavaa asiaa. Tuntui kuin joku nuoruuden tunnelukko olis auennut jossain, en tiedä miksi. :O

Harmaus: Osaatko yhtään sanoa mikä osa viestistä kolahti sinuun erityisesti, niin aiheesta voisi ehkä vaihtaa ajatuksia vähän tarkemmalla tasolla?

Joskus kyse voi olla ihan vain siitä, että joku onnistuu muotoilemaan jo jonkin lukemattomia kertoja sanotun asian sellaisella tavalla, joka loksahtaa paikoilleen omassa päänupissa. Jos joku esimerkiksi vain sanoo, että "älä ole vihainen narsistille, kulutat vain itseäsi vihaamalla toista", niin se ei kaikille meistä - kuten minulle, riitä. Edellytän itse paljon syvällisempää käsittelyä ja tuo sitaatteihin laittamani esimerkkilause on vain yksi yksittäinen ja melko abstrakti näkökulma asiaan. En sano että se on huono tai väärin, mutta se ei ole minulle sellaisenaan tarpeeksi. Minua ei myöskään kamalasti motivoi neuvot, joissa kehotetaan säästelemään nimenomaan itseäni. Mutta tästä aiheesta taas aloitin tänään uuden ketjun...

Jos kuitenkin ajatellaan tilannetta, jossa esim. minulla on lapsi, niin aika luontaisesti mietin aina ensisijaisesti hänen hyvinvointiaan. Kun vielä tiedän äidin haluavat erottaa minut ja lapsen toisistamme, pidän huolta siitä etten anna siihen mitään aihetta käyttäytymällä narsistia kohtaan epäasiallisesti. Minua ei haittaa, vaikka hän olisi nauhoittanut kaikki keskutelumme tai hän julkaisisi kaiken viestintämme. Olen aina tiennyt, että en tule ikinä laittamaan itseäni sellaiseen asemaan, jossa antaisin tunnistamani narsistin saada käsiinsä mitään aseita minua vastaan. Tätä kautta minuun iskostuu voimakkaammin perustelut myös sille, miksi minun ei ihan itseni ja lapseni kannalta kannata vihata narsistia. Jos nimittäin saan pidettyä tunteeni hallinnassa, tapahtuipa se sitten järkeen nojaten tai muutoin, minä parhaalla mahdollisella tavalla minimoin ex-vaimoni aiheuttamat vauriot lapselleni sekä myös minulle itselleni.

Miten sitten tunteet pidetään hallinnassa? Minulle tähän keino on se, että yritän ihan oikeasti ymmärtää ex-vaimoani ja narsismia. Minulle ei tässä asiassa riitä se, että he ovat vain pahoja ihmisiä. Se ei veisi vihaani pois vaan todennäköisesti vahvistaisi sitä. En nyt tässä lähde kirjoittamaan auki kaikkia niitä asioita, mihin minä narsismin ytimessä uskon (en ole alan asiantuntija muutoinkaan), mutta kiteytettynä uskon heidän vain olevan rikkinäisiä ihmisiä, jotka käyttävät elämässään epäterveitä ja myös muiden ihmisten elämään vaikuttavia selviytymiskeinoja. Joskus muistutan itseäni myös siitä, ettei ex-vaimoni käytöksessä minua kohtaan ole pohjimmiltaan mitään henkilökohtaista. Hän vain koittaa säädellä omia tunnetilojaan minun kauttani. Minun ei silti tarvitse auttaa häntä tavoitteissaan reagoimalla hänen provokaatioihinsa. Kyllä, helpommin sanottua kuin tehty, etenkin kun on varsin herkkä persoona ja ihan vain tunteva ihminen.

Yksi itselleni toimiva vertauskuva on se, että haavoittuvalle narsistille elämä on (henkiseltä kantilta katsoen) vähän kuin asuisi koko elämänsä palavassa talossa. Talo ei kuitenkaan ole oikeasti liekeissä, vaikka narsisti niin päänsä sisällä luuleekin. Yrittäessään selviytyä, hän tulee talloneeksi muut jalkoihinsa. Me muut emme vain näe sitä uhkaa, jolta narsisti yrittää suojautua. Narsistikaan ei pysty pukemaan tunnetta sanoiksi, vaan hän toimii enemmän tai vähemmän vaistojensa ohjaamana. Joku narsisti saattaa tunnistaa itsessään jotain outoa (esim. ex-vaimoni), mutta ei pysty myöntämään sitä eikä varsinkaan hallitsemaan sitä. Tällainen tunnetila saattaa olla vaikkapa jatkuva kilpailu muita ihmisiä vastaan - vaikka todellisuudessa hän kilpailee ihan yksin eikä muuta maailmaa voisi "kilpailu" hänen kanssaan vähempää kiinnostaa. Tätä kautta pääsen jollain tavoin paremmin kiinni siihen, että toimin narsistin kanssa aivan eri tasoilla, mutta en kuitenkaan koe tarvetta demonisoida häntä. Tämä vertauskuva sallii haavoittuvan narsistin olla myös hieman harhainen ja irti todellisuudesta, jota he todellakin ovat. Se mitä vastaan narsisti taistelee, ei kuitenkaan ole todellisuutta ja sinulla ei ole velvollisuutta mennä siihen mukaan. Jos ja kun narsisti yrittää polkea sinut näkymättömässä paniikissaan maahan, sinun on tietenkin puolustauduttava siinä määrin kun se on ehdottoman välttämätöntä.

Pahoitteluni: aina kun yritän kirjoittaa ihan vain lyhyesti, koko homma lähtee lapasesta ja tekstiä tulee pienen romaanin verran. Ottakaa tämä vaikka niin, että kirjoittamisen kautta suoritan itselleni terapiaa ja ylläpidän mieleni järjestystä.

GrayRock, toi miten kuvaat exän roolien vaihtelua haavoittuvan uhrin ja kylmän hyökkääjän, kiusatun ja kiusaajan pingpongia sen mukaan laskeuduitko hänen tasolleen vai et.

Oon ite ollut joskus kaverisuhteessa ihmisen kanssa joka on tehnyt tätä mulle mutta kun luin sun tekstiäs, jäin taas miettimään että hei, enkös välillä itekin ole tehnyt tota vaistomaisesti muille. Tunnelukko aukesi siinä etten enää reagoinut sisimmässäni silleen "säälipeliltä näyttävät eleet eli uhriutuminen ja siitä kertominen, sosiaaliset roolit... hmmmmmmmmm.... itse asiassa mäkin tein tota tuolloin ja tuolloin ja se saattoi sattua siihen toiseen (tosin hän saattoi myös pelata niin oman mahdollisesti ylimitoitetun itsekkään etunsa nimissä), mitä jos olen piilonarsisti?" vaan pystyin validisoimaan omat kokemukset ilman että kysyn miltä se näytti ulospäin.

Taustana voin kertoa että omalta puolelta kun tommosta on tullut joitain ihmisiä kohtaan, muistan miten tuskastunut olin kun en terveystaustojeni vuoksi voinut vapaasti valita mitä esim ammatillisesti haluan tehdä ja mistä asioista voin saada realistisesti tunnustusta edelliseen liittyen ja mitkä toiveet on pakko haudata. Sukupuoliroolituksen oltua vielä vahvempaa nuoruudessani, pelkäsin että olen väkisin terveyteni takia jumissa "tyypillisissä naisten rooleissa ja ammateissa" jotka ei herätä taasen yhtään mielenkiintoa. Stereotypia- ja perinteistä hierarkia-ajatteluahan oon purkanut paljon mutta kyllä silti harmittaa. Tunnistin omaa uhriutumista tapahtuneen myös kun en saanut henkistä tukea tai käytännön neuvoa elämääni oikein mistään. Tuntui että kaikki joko hyväksikäyttävät tai taputtelevat pään päälle mutta uhria ei auteta. Käsittelin tätä olikohan se kateus-ketjussa kans..?

Samaa vuoristorataa en taasen lähtenyt tekemään sen takia että pitäisi saada lytätä kavereita sosiaalisen ihailun/pelon takia tai saada heistä mitään hyötyä lypsettyä. Välillä koin huonoa itsetuntoa jo siitä etten moraalisesti kyennyt tekemään näin kun toiset ihmiset pystyivät ("koska sillä pärjää kovassa maailmassa paremmin" ja totta kai haluun pärjätä hyvin). Olo oli paha kummiskin oli syy miten viaton tai egoistinen tahansa. Assertiivisuuden opettelu passiivis-aggressiivisuuden sijaan on ollut parantava prosessi.


Lisäksi joillain ajanjaksoilla kun oon epäillyt jonkun yrittävän saattaa mut naurunalaiseksi (esimerkiksi liiallisesta naiiviudesta toisten hyvään tahtoon liittyen) oon saattanut reagoida myös joko mustavalkoisella uhri-kiusaaja -asetelmalla ("jos haluut musta uhrisi, haluan että kärsit siitä yhtä paljon kuin pistät mut kärsimään... mutta onhan elämä aika tylsää jos itekin pitää aina olla putipuhtaan hyvä... hei, teen sen tolle!"). Omalta osalta ei tosin ole olleet mitään pitkäaikaisempia, järjestelmällisiä tai erityisesti haavoittuviin kohdistettuja juttuja kuten parisuhteesi tai omat kokemukseni esim peruskoulusta.
Kiusaamiskokemuksista kun puhun, kysyn monesti itseltäni "onko se järjestelmällistä/pitkäkestoista?" ja "suostuuko toinen keskustelemaan tasavertaisena jos ilmaisen etten pidä siitä miten hän kohtelee mua" ja vasta sitten teen päätelmäni. Koska tosiaan en tykkää siitäkään että jokaista sanaansa pitää varoa sosiaalisissa tilanteissa! Vuoristoradasta en tykkää myöskään. Siinä mielessä exäsi ja entinen kaverini olivat varmaan samanlaisia.
Mitä kerroit muistutti myös mua siitä etten tuomitse entistä kaveriani liian rajusti vaikkei mullekaan oo riittänyt toi "älä vihaa narsistia, keskity omaan hyvinvointiisi" etenkään ennen kuin olin tän kaverisuhteen kokenut. Sen kuuleminen vaan pahensi uhrikokemusta ja omaa riittämättömyyden tunnetta. Tottakai halusin kostaa ja satuttaa samalla mitalla takasin. Haluisin edelleen, ehkä jos en saa narskulle todistettua niin itelleni sen "don't mess with me"... osittain tekisin sen silti jo kokemuksen itsensä takia. Mutta itsesuojeluvaisto ja vapaudentarpeeni voittaa tässä.

Narsistiksi kokemani kaveri saattoi monesti maskeerata omaa uhri-kiusaaja valtapeliään siillä ettei mukamas tiennyt (kun sanoin että teki jotain väärin) vaikka oli saarnannut saman asian vääryydestä viikkoja aiemmin yleisesti. Ja joko tunteetonta pätemistä tai itkua/raivoa tuli aina kun sanoin jotain negatiivista hänen tekemisistään. Ja monesti sanoin siksi että halusin hänen antavan arvoa muillekin kuin omille mielipiteilleen ja teoilleen. Ei ole mukavaa jos joku kävelee henk koht rajojen yli... sanoin hänelle kyllä maltillisesti mutta aina meni ohi. Hän ei osannut tulla vastaan oikein missään. Jos lopulta meinasin katkaista välit, sitten oltiin lepyttelemässä ja lupaamassa että hän muuttuu.
Jos hän pohjimmiltaan olisi ollut niin viaton mitä esitti, en olisi voinut ajatella hänestä kuin hyvää, mutta hänen toiveensa ja vaatimuksensa verraten siihen mitä sain takaisin olivat ylimitoitettuja. Itkut, raivot, manipuloinnit, uhri-kiusaaja leimaamiset sun muut ihan pienistäkin asioista saivat aivan liialliset mittasuhteet verrattuna siihen miten paljon yhteistä hyvää tunnuttiin löytävän alussa. Ylimielinen kehonkieli myös... yritin ottaa aluksi läpällä enkä henk koht... mutta jossain vaiheessa aloin antamaan liikaa anteeksi. Kunnes viimeinen raja ylitettiin ja riitti. Muistan miten olin vähän kasvamassa äidiltä ja peruskoulusta saaduista haavoista parempaan mutta tämä kaverisuhde onnistui avaamaan ne perusteellisesti. Epäilin itseäni pitkään.


Tekstivallit puolin ja toisin, nou problem? Tuli vähän sekasotku, täydensin vielä.

Harmaus: Kirjoituksestasi minulle heräsi ajatuksia ainakin kahdesta asiasta, joista toinen on oma ego ja toinen on suhtautuminen muiden harjoittamaan negatiiviseen arvosteluun.

Harjoittelen itse sellaista suhtautumistapaa (lähtenyt liikkeelle nyt siis kokemuksistani narsistin kanssa), jossa ennen jonkin asian sanomista tai tekemistä mietin, pyrinkö esittämään jotain tai pönkittämään vain omaa egoani. Tämän asian pohtiminen tuli minulle merkitykselliseksi sitä kautta, että etenkin eromme jälkeen ex-vaimoni ryhtyi arvostelemaan minua kaikin mahdollisin tavoin. Aluksi reaktioni oli sitä, että puolustauduin. Vaikka tiesin jo hänen kärsivän narsismista, edelleen oletin pystyväni ilmaisemaan itseäni niin selkeästi, että hän ymmärtäisi näkökulmani. Uskoin, että olen niin taitava, ettei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin vetää takaisin perusteettomat väitteensä. Hiljalleen sisäistin sen, että ei tässä ole millään muotoa kyse minusta eikä taidoistani.

Sisäistin siis sen, että joidenkin ihmisten kohdalla puhuminen ei auta eikä sitä kautta pääse millään muotoa heidän kanssaan eteenpäin. Heräsi kysymys siitä, että mikä tässä yhtälössä sitten on minun roolini? Sekö, että minua haukutaan ja arvostellaan enkä tee yhtään mitään. Enhän minä ansaitse tuollaista kohtelua. Tottakai suututti. Egoni siis heräsi.

Pohdiskelin asiaa ja luin aiheesta lisää. Hiljalleen aloin ymmärtämään paremmin sitä, että narsistien käyttäytyminen ei sinänsä ole henkilökohtaista, vaikka siinä hetkessä se minuun kohdistuukin. Samaan aikaan oli paukutettava päähänsä sitä tosiasiaa, että mikään mitä sanon takaisin narsistille, ei tätä tilannetta tule muuttamaan. Hän ei halua selvitellä asioita, löytää ratkaisuja tai vaikuttaa minuun niin, että olisin jatkossa vaikkapa parempi isä. Sitä hän ei itse asiassa missään nimessä halua. Hän haluaa vain ja ainoastaan purkaa johonkin ihmiseen omaa pahaa oloaan ja saada ulos reaktioita. Silloin hän tuntee olevansa edes jollain tasolla merkityksellinen ja ylipäätään elossa. Voit hyvin arvata, että ainoa looginen ratkaisu on olla reagoimatta narsistin provokaatioon. Tavoite: reagoi ainoastaan silloin, kun mitään muuta mahdollisuutta ei ole. (Esim. narsisti haastaa oikeuteen yms.) Itsekseen voi toki valmistautua vaikka mihin ja se kannattaakin, mutta narsistille se ei saa näkyä.

On muistettava, että myös muut kuin narsistit harjoittavat toisten ihmisten provosointia. On marttyyriuhriksi heittäytymistä ja satunnaista arvostelua. Ja ei sitä varmasti itsekään aina toisia kohtaan täydellisesti toimi, vaikka siihen vilpittömästi pyrkiikin. Joskus voi vaan olla huono päivä ja pinna kireällä. Yhtä kaikki - niiden ihmisten kohdalla, jotka satunnaisesti saattavat purkaa minuun pahaa mieltään, saatan ihan vaan todeta, että "jos koet minun tuottavan sinulle pahaa mieltä, voin mennä pois ja toivotaan, että olosi paranee sitä kautta". Niin sanotuille tavallisille ihmisille toki koitan selittää ensin oman näkökulmani, mutta jos se ei onnistu ja syyttely jatkuu, niin sitten voin ehdottaa tuota takavasemmalle poistumista. Useinkaan minun ei silti haluta menevän...nähtävästi siksi, että minut koetaan aika turvalliseksi kohteeksi purkaa omaa pahaa oloaan. Ei se reilua ole, mutta myös muiden kuin narsistien kohdalla voi yrittää pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, onko kyse loppujen lopuksi vain toisen omasta pahasta olosta vai onko toisen käytökselle ihan oikeat syyt minun käyttäytymisessäni. Aina sitä ei siinä hetkessä ole helppo sanoa - tällöin voikin ehdottaa, että poistaa itsensä kuviosta ainakin hetkeksi. Tällöin molemmat saavat aikaa miettiä omaa käytöstään rauhassa.

Oman egoni kannalta tuo on ainakin minulle sopiva toimintamalli. Ensinnäkin vihellän pelin poikki niin, että minä en kuvittelekaan olevani niin taitava puhuja, että saisin toisen tunnustamaan arvostelukykynsä pettäneen. Ja toki jos olen ollut ajattelematon ja sen tunnistan, niin sittenhän homma voi ratketa ihan vain pyytämällä anteeksi. Pystyn pyytämään anteeksi mm. siksi, että minun silmissäni sellaisen ihmisen arvostus nousee kohisten, joka pystyy ihan avoimesti ja vilpittömästi myöntämään virheensä. Sellaisten kanssa haluan olla tekemisissä, koska tiedän heidän hyväksyvän myös minun vajaavuuteni --> suhteessa ei kenenkään tarvitse esittää mitään, vaan saa olla rennosti. En sano, että anteeksi pyytäminen olisi välttämättä helppoa, koska tottahan siinä sitten tunnustaa aina itselleenkin, että tuli mokanneeksi - voisiko se tarkoittaa myös sitä, että narsistikin oli joissain minuun kohdistamissaan väitteissä ihan oikeassa? Ehkä jossain asiassa olikin, mutta ei se silti sitä tarkoita, että olisin täydellisen epäonnistunut ja arvoton ihminen. Hyvä itsetunto muodostuukin minun mielestäni sitä kautta, että lopettaa ajattelematta egoaan, kunniaansa yms. ja hyväksyy sen, että itsessään on hyviä puolia sekä niitä, joita on varaa kehittää. Se koskee meitä jokaista, vaikka osa yrittää esittää olevansa niitä, jotka ovat saavuttaneet virheettömyyden.

Miten siis itsetuntoa voi siis parantaa, vaikka narsisti on sen lyönyt lyttyyn? No itse rakennan itsetuntoani siten, että egoni ja kunniani miettimisen lisäksi heitän romukoppaan ajatukset konkreettisesta kostosta ja narsistille näyttämisestä. Pidättäydyn arvostelemasta ja haukkumasta narsistia, koska mikä minut sillon hänestä erottaisi käytökseni perusteella? Pidättäydyn hänen kohdallaan myös puolustelemasta itseäni, koska pelkästään narsistin tai kenenkään muun ihmisen väitteet minusta eivät automaattisesti määrittele minua. Narsistin kohdalla puolustautuminen johtaa vain siihen, että annan narsistille lisää eväitä irrottaa asioita asiayhteyksistä ja viedä keskustelua täysin väärille raiteille. Jos hän ei keksi muuta, hän uhriutuu. Hän nauttii pelkästä asioiden pyörittelystä ja saippuapalan leikkimisestä, minä en. Heidän kanssaan ei vaan pääse eteenpäin. Tottakai jos narsistin kanssa on yhteisiä lapsia ja riskiä huoltajuuskiistasta on ilmassa, kannattaa joihinkin väitteisiin todeta lyhyesti "ei pidä paikkaansa" tms. Et voi ikinä tietää, mitä mahdollisessa oikeudenkäynnissä nostetaan esille. Tässä myös syy sille, miksi narsistille kannattaa vastata asiallisesti sen mitä vastaa. Ei siksi, että kunnioittaisit häntä tai hän olisi oikeassa, vaan siksi, että olet ihan riittävän fiksu ja osaat katsoa egosi yli pidemmälle tulevaisuuteen.

Se mitä pohjimmiltaan haluan sanoa on se, että olimmepa tekemisissä narsistin kanssa tai kenen tahansa jolla on sisimmässään paha olla, me voimme monissa tilanteissa valita, lähdemmekö heidän peliinsä mukaan vaiko emme. Etenkin silloin, jos olemme jo saaneet narsistiin etäisyyttä emmekä enää asu yhdessä (olipa sitten kyse ex-puolisosta, sisarruksista, vanhemmista...). Itsetunto kasvaa kohisten, jos pystyt osoittamaan itsellesi, että sinä et pelaa heidän järjetöntä peliään. Alku on todella vaikeaa, koska olemme tottuneet reagoimaan toisiin ihmisiin ja ottamaan heidät ns. vakavasti. Narsistia ja heidän arvosteluaan ei pidä ottaa vakavasti, koska se ei ihan oikeasti ole henkilökohtaista. Voit miettiä asiaa myös niin, että mistä he olisivat saaneet kyvyn arvioida ja arvostella toisia, kun heiltä puuttuu kokonaan kyky arvioida itseään? Tätä samaa periaatetta voi soveltaa myös kaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät tietyssä hetkessä ota minkäänlaista vastuuta omasta toiminnastaan ja käytöksestään parisuhteessa. Niihin, jotka ovat pelkässä "sinä olet kaikin tavoin väärässä" -moodissa. Heidän kanssaan voi kuitenkin yrittää saavuttaa yhteys myöhemmin, mutta narsistiksi tunnistettujen ihmisten kohdalla en ainakaan itse anna uusia mahdollisuuksia. Elämä on sellaiseen peliin ihan liian lyhyt.

GrayRock, mielenkiintosta pohdiskelua. Niinhän se loppujen lopuks onkin.
Muistan lapsena kattoneeni narskuja aina semmosina jotka haluaa huomiota ja kunnioitusta kuin pienet vauvat mutteivät tee konkreettisesti mitään ansaitakseen sitä. Ei sillä että peruskunnioitus pitäs epäinhimillisin standardein aina ostaa muilta, mutta jos haluu asettaa ittensä toisten yläpuolelle niin eiköhän siltä samalta viivalta oo hyvä lähteä ansaitsemaan parempaa asemaa tekemällä töitä sen eteen? Ja kun narsku arvostelee ja manipuloi uhriaan, sehän on projisointia sen omasta saamattomuudesta. Kyllä siinä narsku on todella aikaansaavia toisten manipuloinnissa ja hyvin tehdyistä töistä kunnian varastamisessa joten tunnustuksen siitä ovat myös täysin ansainneet! Mutta rehellisemmillä termeillä mennessä ei. Siinä vaiheessa kun uhri alkaa olemaan saamaton ja voimaan pahoin narskun manipuloinnin seurauksena, narskun kritisoinnilla alkaa myös olemaan enemmän tehoa koska uhri tietää ettei saa mitään aikaan. Ja siinä mielessä oot oikeessa että elämä on liian lyhyt kostoon ja oman egon puolustamiseen narskuilta. Mutta sillon jos narsku on tehnyt susta kuin koiran ilman hampaita, hyvän olon voi tuoda takasin muistuttamalla että sulla on hampaat ja kykenet puremaan niillä jopa narskua. Pahalle vaan maistuis niin ei välttämättä halua purra, hyhhyh.

"jos koet minun tuottavan sinulle pahaa mieltä, voin mennä pois ja toivotaan, että olosi paranee sitä kautta"

Tää on ihailtava tapa suhtautua narskun käytökseen. Kun menee pois, jokaisella on tilaa mennä itteensä ja keskittyä siihen mikä oikeesti on tärkeetä.

Ei siksi, että kunnioittaisit häntä tai hän olisi oikeassa, vaan siksi, että olet ihan riittävän fiksu ja osaat katsoa egosi yli pidemmälle tulevaisuuteen.

Samaa mieltä. Tulevaisuuteen keskittyminen auttaa parhaiten pääsemään narskuista irti. Tiettyhän jos on kasvanut narskuperheessä ja semmosia kavereitakin elämän varrella ollut, sitä monesti miettii oman egonsa suhdetta ulkomaailmaan... onko itse narsisti jos vähänkin näyttää piirrettä X tai tuntee tunnetta Y, tai on kiinnostunut asiasta Z. Narskunhan mielestä joo koska se on uhka hänen egolleen. Mutta jos siihen egovankilaan jää tappelemaan niin saa unohtaa myös omat mahdollisuutensa kokea samat asiat elämässä... terveillä standardeilla.

Pystyn pyytämään anteeksi mm. siksi, että minun silmissäni sellaisen ihmisen arvostus nousee kohisten, joka pystyy ihan avoimesti ja vilpittömästi myöntämään virheensä. Sellaisten kanssa haluan olla tekemisissä, koska tiedän heidän hyväksyvän myös minun vajaavuuteni --> suhteessa ei kenenkään tarvitse esittää mitään, vaan saa olla rennosti.

Kuulostaa terveeltä. Näin ihmissuhteet pysyy nautittavana. Ja mielestäni ihminen on luotettavampi kun hän ottaa vastuun omista vajaavaisuuksistaan eikä käytä niitä tekosyinä joilla saa polkea muita.
En tietty lähtis pyytelemään anteeksi ihan joka asiassa, esim jos en tiedä onko toinen oikeasti loukkaantunut jostain mitä oon tehnyt tai sanonut vai esittääkö hän jotta saa huijaamalla pönkitettyä egoaan mun kustannuksella. Mut jos oon oikeesti satuttanut niin sillon pyytäsin anteeksi.

Harmaus, kyllä - tuo projisointi on hyvin tavallista. Sen positiivinen puoli on tosiaan siinä, että hyvin usein se mistä narsisti syyttää, hän on tehnyt itse tai tekee parhaillaan. Esimerkiksi ex-vaimon "huoli" lapsen lihomisesta ja siihen liittyvä vihjailu liittyi loppujen lopuksi siihen, että hän koitti (ja koittaa edelleen) voittaa lapsen puolelleen syöttämällä tälle pizzaa, hampurilaisia ja kaikenlaista vastaavaa pikaruokaa. On tärkeää, että oppii tunnistamaan projisointia, niin esimerkiksi tässä tapauksessa osaan kasvattaa esim. kasvisten määrää lapsen lautasella. Onneksi ne näyttävät lapselle maistuvan. Ns. aikuisten kesken mitään pelisääntöjä ei voi sopia, vaan yhteishuoltajuus on toisen toiminnan kompensointia.

Olen ihan samaa mieltä siitä, että itseään sekä lastaan saa ja pitää puolustaa. Ainoa minkä puolustamisesta narsistin kanssa luopuisin, on oma kunnia sekä se, että yrittää osoittaa narsistille olevansa oikeassa jossain asiassa. Narsistia se ei kiinnosta enkä muista yhtään kertaa, että narsisti olisi sanonut minulle, että "Ymmärrän, olet oikeassa.". He nimittäin rakastavat draamaa ja vänkäämistä yhdestä jos toisestakin asiasta. Se, että kykenen pidättäytymään vastaamasta täydellisen typeriin viesteihin täynnä valheita ja syytöksiä, tuo minulle sen pienen tyydytyksen mitä tästä tilanteesta voi saada. En ole enää niin tyhmä, että antaisin narsistin saada minusta ulos reaktioita. Oman osuuteni olen kyllä koittanut hänelle asioita selvittää, mutta mikään ei tietenkään selviä koska se ei hänen puoleltaan ole keskustelun tarkoitus.

Tää on ihailtava tapa suhtautua narskun käytökseen. Kun menee pois, jokaisella on tilaa mennä itteensä ja keskittyä siihen mikä oikeesti on tärkeetä.

Ja laajentaisin tuon käytön kyllä kaikkiin ihmissuhteisiin, ei vain toimintaan narsistin kanssa. Ei se niin kovin harvinaista ole, että ihmistä painaa jokin asia ja sitten kaataa toisen niskaan omaa pahaa oloaan erinäisten pienten, mutta toistuvien valitusten muodossa. Jos ihminen ei sitten pysty keskustelemaan itseään kuormittavasta ydinongelmasta, ei häntä oikein voi auttaa. Silloin sylkykupiksikaan ei tarvitse jäädä.

onko itse narsisti jos vähänkin näyttää piirrettä X tai tuntee tunnetta Y, tai on kiinnostunut asiasta Z.

Hyvän pointin nostit esille! Olen minäkin omaa narsistisuuttani pohtinut kuten varmasti monet meistä. Jossain vaiheessa säikähdin toden teolla, kun tajusin ettei täydellistä epäitsekyyttä eikä pyyteetöntä rakkautta ole oikeastaan edes olemassa. Jos vaikka autan toista ihmistä, niin siitähän tulee minulle hyvä mieli. Tunnen itseni tarpeelliseksi ja pidän siitä kun joissakin konkreettisissa hommissa - vaikkapa pyytyöt - se kuuluisa oma käden jälki näkyy. Joten teenkö kaiken kuitenkin pohjimmiltaan itseni vuoksi - että haluan saada todisteita siitä, että olen hyvä ihminen? Ja annanko rakkautta, jotta saisin sitä itsekin? Eli tätä kautta heräsi sellaisia kauhun tunteita siitä, että olenko kuitenkin aina ollut tietämättäni itsekäs ihminen. Edelleen vähän hämmentävä kuvio, mutta ei niin että asia vaivaisi. Eiköhän tämä ole asia, josta löytyisi filosofian kirjallisuudesta materiaalia.

Monet kirjoitukset osuivat ja tuntuivat kertovan omasta puolisostani. Säälipeli oli ensimmäisiä asioita joita hän kanssani teki. Hänen kertomansa mukaan hänellä oli pitkä ja väkivaltainen suhde narsistisen exänsä kanssa, joka oli pettänyt häntä satojen naisten kanssa. Todellisuudessa hän oli vielä naimisissa vaikkakin asumuserossa (todennäköisesti, en tosin saanut käydä vierailulla kuin harvoin), mutta antoi exänsä asua välillä luonaan säälistä, mitä ihmettelin, koska oli juuri väittänyt exän olevan väkivaltainen ja varastavan rahat ja tavarat. Lisäksi hän tapasi ainakin viittä muuta miestä samaan aikaan, mutta tämän hän muotoili, että oli tapaillut viittä ennen minua ja vasta minun kanssa hän koki henkistä vastakaikua (kilttiyttä, helppo hyväksikäyttää ja en nähnyt heti valheiden läpi), mutta kuitenkin muutaman kanssa oli harrastanut seksiä vielä vuosi seurustelumme aloittamisen jälkeen. Senkin hän jotenkin käänsi minun syyksi, koska olin alkuaikoina kirjoittanut päiväkirjaani, että hän on ehkä hieman liian pyöreä makuuni. En muistanut tuota kun annoin hänen lukea sen. Päiväkirjan antaminen narsistille on ehkä paras lottovoitto hänelle, sillä annoit juuri kaikki avaimet itseesi ja hän käyttää sieltä löytynyttä häikeilemättömästi hyväksi jos yritän keskustella hänen valheistaan. Hänellä oli monta lasta, joista kahdesta ei edes kertonut minulle kuin vasta vuoden päästä (onnistui piilottamaan heidät hyvin). Yksi oli erityislapsi, jonka avulla pummasi erilaisia tukia. Itse näin ihan tunnollisen ja fiksun nuoren alun ja muutaman vuoden ehdottelun jälkeen hänet siirrettiinkin normaalille luokalle, missä pärjäsi taitojen puolesta hyvin. Mutta tämä "erityislapsikausi" jätti myös pysyvät haitat, sillä kukaan ei vaivautunut opettamaan hänelle mitään, koska hänellä oli "hahmotusongelmia" ja tämä näkyy siinä, että hän ei osaa esim. ajaa polkupyörällä, ei urheile, mutta peliohjaimen kanssa hän on mestari, koska on pienestä pitäen työnnetty syrjään katsomaan videoita ja pelaamaan. Nyt hänellä on ongelmia sosiaalisissa taidoissa ja koulupinnaamisen muodossa, mutta nämä on perua äidin toiminnasta, ei pojan kyvyistä. Puolison oma syöpä on säälinkerjäämisen ykkönen, mutta lisäksi tarinaan on tuotu lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö, vanhempien ja ex-puolision alkoholismi, pettäminen, lapsen kuolema ja monet muut ongelmat. Tarinan kuultuaan monet ovatkin vääntäneet kyyneltä silmäkulmasta ja kukaan ei uskalla kyseenalaistaa mitään. Kerran eräs sanoi, että "liikuttava tarina, mutta kerroit sen aika kylmästi, aivan kuin olisit ulkoistanut itsesi siitä", mutta tämä henkilö ei enää kuulu vaimon tuttavapiiriin. Kävimme ennen eri tapahtumissa missä vaimo pääsi tarinansa kertomaan ja tietenkään minä en voinut heti perään sanoa, että suurin osa tuosta tarinasta oli pelkkää potaskaa, mutta toisaalta en voinut myöskään ottaa enää esille omia "vähäpätöisiä" ongelmiani vaimon suurten tragedioiden jälkeen. Joten parisuhdekursseilla jää aina käsittelemättä vaimon pettäminen, alkoholismi, varastaminen, petokset ja meitä pidetään vahvana ja esimerkillisen hienona pariskuntana. Moni kadehtii kuinka olemme onnistuneet näin monen kriisin jälkeen, mutta todellisuudessa minut on imetty täysin kuiviin, tyhjäksi kuoreksi niin henkisesti, taloudellisesti kuin muillakin tavoin.