KESKUSTELUFOORUMI

rajallinen, Shortlie ja muut, minä laitoin välit poikki vanhempiini lopullisesti ja täytyy sanoa, ettei hävetä yhtään. Tää on nyt vihaa, silkkaa vihaa, ja rajat pitää, haukkukoot minua kuinka hulluksi ja kenelle tahansa. Narsistit paljastuu aina, narsistien valheet ja manipulointi tulee näkyviin aina. Minulla siihen meni 40 vuotta. Ois voinut välähtää aikaisemminkin, mutta uskoin aina hyvää heistä. Nyt tiedän, että syövät elävältä lapsenikin, jos jätän oven raolleen. Leikkikööt nyt jollain muilla, vaikka takapihan kivillä. Ei kiinnosta pätkääkään

Hyvä Wreck, että teit päätöksen. Joissain tapauksissa tuo on ainoa vaihtoehto. Syyllistyskeinoja heillä toki on näissä tapauksissa tuhansia käytössään, mutta pysy vahvana! Sinä tiedät itse miten asiat oikeasti ovat.

Rajallinen, olen itsekin miettinyt välillä, miten pelosta voi päästä eroon, pääsekö siitä koskaan. Jos jossain on olemassa mahdollisesti kostoa hautova ihminen, jonka mieli on todella häiriintynyt, niin silloinhan olen aina tavallaan potentiaalisesti vaarassa. Mutta sitten mietin sitä toista puolta, että hänhän aina on halunnut hallita pelolla, ja enemmän kuin liata omat kätensä hän haluaa minun tukehtuvan omaan pelkooni. Ehkä ainut vaihtoehto tässä on turvata kaikki mitä voi (jotain käytännöllisiä varotoimia siis) ja keskittyä sen jälkeen vain omaan parantumisprosessiin. Eihän sitä koskaan voi tietää vaikka kuolisi huomenna ihan jostain muusta syystä, ainahan se riski on olemassa, sen kanssa täytyy vain elää.

Wrek tuo on raskas päätös, mutta joskus omaa mielenterveyttä on syytä arvostaa. Mä jouduin 1,5v sitten vetämään täysin rajat kiinni itsekkin. En ottanut vastaan enää yhtään mitään. Päätös oli vaikea ainakin mulle, mutta sen vuoksi opin paljon hyvää ittestäni. Oli vaan saatava hengittää rauhassa ja omaa tilaa elää.

Nyt koitin avata rajoja, koska koin kasvaneeni ihmisenä vahvemmaksi tuona aikana. En osaa sanoa oliko se järkevä ratkaisu. Yritän olla jämäkämpi kuin ennen, mutta se ei oo helppoa, kun menneisyys on karu ja mulla ei ole ollut oikeutta pitää puoliani lapsena.

Voin vaan sanoa samaa, mitä NeitiK: Sä tiedät, miten asiat oikeasti on ja sulla on täysi oikeus rajata kenen kanssa haluat vaikuttaa. Yritän tätä hokea itsellenikin.

Tsemiä päätöksen kanssa wreck! Jos alkaa morkkis painaa, niin kato videoita youtubesta. Muista niitä syitä, miksi päätökseen ajauduit. Mulle tärkeää on tänä irtaantumisen aikana ollut itseeni keskittyminen ja opetella tekemään asioita, mistä nautin.

Kaikille voimia irtautumiseen. Ei vamasti ple helppoa kun oma vanhempi kyseessä.

Jatkan asiani työstämistä taas täällä.

Täytyy myöntää, että näiden asioiden käsittely on tosi kivuliasta ja yksinäistä työtä. Tulee erittäin ahistava olo, kun yrittää hyväksyä, että sun äitisi on aina jotain muuta, mitä hän puhuu ja mitä hän esittää. Enkä voi koskaan oikeasti ymmärtää häntä millään tasolla. Lähimmäksi häntä pääsen katsomalla dokumentteja psykopaatti murhaajista. Tälläiset henkilöt ovat valmiita valehtelemaan loppuun asti ja "pelaamaan". Totuus ei ole tärkeintä vaan se, miten he itseään esittävät ulospäin. Tiedän, että menen asiassa syvälle, mutta häntä ei pysty ymmärtämään muilla tavoin. Hänellä ei oikeasti ole tunteita ja hän aina vaan on esittänyt ja vetänyt täysin erilaisia rooleja. Tää on ihan todella pelottavaa ymmärtää...suorastaan hyytävää.

En voi ymmärtää, miten hän aina osaa väistää vastuutaan ja syyttää muita ihmisiä ihan kaikesta. Hänen esitys menee läpi lähes kaikkiin ihmisiin. On aina mennyt läpi ja jos ei mene läpi niin hän on vihannut näitä ihmisiä..koko sielunsa voimasta!

On tosi vaikeaa antaa itselleen lupaa suruun, koska ihminen ei myönnä näin karmeaa tekoaan + muita tekoja. Tän karmean teon(tukehduttaminen) muistaminen vei multa vuosia ja minkä käsitteleminen tuntuu lähes mahottomalta psyykkisesti. Tuntuu, että ei vaan pysty itkemään tai suremaan tuota asiaa, mistä kirjoitin alussa. Tuntuu liian epätodelliselta, että noin tapahtu..

Ei kenenkään muun äidit ole olleet yhtä vihamielisiä poikiaan kohtaan, mitä mun äiti oli ja on yhä. Hän luultavasti esittää yhä uhria muille, kun otan tilaa ja yritän selvitä siitä, mitä hän on tehnyt minulle. Hän on aina tehnyt näin. Aina minä eli lapsi olen pahantekijä ja hän uhri. Hän aina satutti mua ja esitti kaikille muille pyhimystä, jotta uskoi itsekkin olevansa "hyvä ihminen". Jos katotte Harry potteria, niin Dolores Pimento on aivan kuin oma äitini. Esittää pyhimystä, mutta on aivan karmea oikeasti.

Ainut, mikä lohduttaa asiassa on se, että mitä olen psykopaateista lukenut, niin he osaavat oman roolinsa niin hyvin, että jopa ammattilaiset ovat sokeita heidän kanssaan. Mä olen kirjoittanut ylös erilaisia selviä valheita lähiajoilta ja pidän niitä ylhäällä. Lisäksi teen samaa menneisyyden osalta. Kiitos sille tyypille, joka kehotti tekemään näin: tää oikeesti auttaa mua aina kun tulee sellainen olo, että olen vaan keksinyt tämän kaiken päästäni..(mitä mulle on myös uskoteltu).

Kirjoittaminen auttaa. Minäkin yhä kyllästymiseen asti kirjoitan menneitä uudestaan ja uudestaan. Narsistivanhempien sanomiset, eleet ja ilmeet ovat kaikki olleet niin sopimattomia ja aina jotenkin sopimattomissa tilanteissa. He ovat olleet ja ovat yhä kuin pieniä lapsia, joille ei ole vielä ehditty opettaa, miten käyttäydytään ihmisissä. He solvaavat muita hiekkalaatikolla ja huutavat sitten hoitajaa, kun housut on kastuneet ja saappaissa kuraa. Voi narsisti parkoja. Mielessäni narsistit ovat alkaneet näyttää lapsenomaisilta, surkeilta idiooteilta. Kunnioitus ja arvostus on hävinnyt irtaantumisprosessin edetessä.

Tarkastelen asioita kylmien faktojen ja tieteen valossa. Selvä, vanhemmillani on vakava persoonallisuushäiriö. Selvä, jatketaan. Onneksi minä olen terve ja tulevaisuuteni valoisa. Mutta kyllä on sääli... Sureminen ei oikein onnistu vai surinko minä jo? Miten voi surra jotain, mitä ei koskaan ollut? Sureminen on vaikeaa. Mutta toteaminen onnistuu. Nyt on näin ja se pitää hyväksyä. Nyt on rauhallista ja hyväksyn sen.

Edellä tai jossain muussa ketjussa kirjoitettiin, että kun herää narsistiseen pahoinpitelyyn, se muuttaa ja kasvattaa ihmistä lopullisesti. Sellaisen traumaattisen heräämisen jälkeen ei voi enää koskaan palata, taantua, entiseen. Narsisteista luopuminen käy yhtäkkiä aika helposti, kuitenkin. On kuin olisi kesän aikana kasvanut kymmenen senttiä pituutta ja olo on aika honkkeli ja kömpelö... Mutta tasapaino löytyy kyllä, se löytyy <3

Kyllä se suru tulee kun on tullakseen <3

Aluksi en itsekään kyennyt suremaan. Totesin vain ja olin helpottunut tiedosta. Shokki tuli myöhemmin, pikku hiljaa hiipien. VIeläkin ajoittain havahdun siihen, syy on se että lapsi pitää "kiinni"/"yhteyttä" ja rajan asettaminen suhteessa siihen tilanteeseen on kesken. Pitkä tarina.

Minä surin ja suren paljonkin nykyään, suren juurikin asioita joita ei koskaan ollutkaan. Ja myös pelkään. Pelkään että narsisti pääsee mutkan kautta heittämään kranaatin koska se on sen ainoa tavoite: rajoja ei huvikseen aseteta ja narsisti ei tule eläissään hyväksymään että olen "irtisanoutunut".

Olisi niin ihana ollut saada tuntea olevansa hyväksytty ja rakastettu ja välitetty ja huolta pidetty, omana itsenään. Riittävän hyvin hoidettuna, sellaisella tunteella varustettuna aikuisuuden kynnyksellä että olin ja olen ihan riittävän hyvä ja kelpaava, juuri tällaisena. Olisi ollut ihanaa että aikuisena olisi ollut lapsuuden perhe johon olisi voinut pitää yhteyttä ja välit olisi riittävän hyvät ja avoimet. Niiiiiin surullista että niin ei ole. Traumaattista. Mutta olen sentään hengissä, elossa, kykenen ilmaisemaan itseäni jonka takia kykenen löytämään muita kaltaisiani, vastaavia kokeneita.

Sairaista oireistani/mustelmista: podin ja poden ajoittain syyllisyyttä siitä että minulla on omia tarpeita, velvollisuus ja oikeus pitää huolta itsestäni. Se on narsistille uhka jonka takia pahimmillaan pelkään ja poden syyllisyyttä rajojen ilmaisemisesta. En siis "oikeasti" mutta tunnistan että jossain hyvin syvällä minussa on helvetillinen pelko omien rajojeni tunnistamisestakin. Saati ilmaisusta. Tunnistan että on täysin ristiriitaista se että voin hyvinkin haastavissa tilanteissa ilmaista rajojani ilman mitään ongelmia ja toisenlaisessa tilanteessa jäädyn ja lamaannun aivan täysin, pitkiksi ajoiksi ja takeltelen rajojen ilmaisussa viimeiseen asti. Niin syvälle juurtunut on se "usko" että ainoa kenellä on oikeuksia ja sallittuja tarpeita on narsisti. Ja toisaalta, mitään keinoa täyttää niitä tarpeita ei ole. Mikään ei ole narsistille lopulta tarpeeksi.

EN siis oikeasti tietenkään enää ajattele että vain narsistilla on oikeus tarpeisiin tms vaan nämä on sellaisia tunnekokemuksia, jälkiä, jotka vaikuttaa omaan elämääni koko ajan.

Nämä on sellaisia helvetillisiä henkisen väkivallan jälkiä joiden takia minä taas en todellakaan koe olevani "terve". Koen olevani täynnä psyykkisiä mustelmia, arpia, jotka ovat vammauttaneet minut. Minulla on suuria vaikeuksia luottaa pidemmän päälle ihmisiin, ajoittain. Vaikka olen oppinut todella paljon pitämään puoliani ja hippunen kerrallaan näkemään ettei maailma siihen kaadukaan, olen melko epävarma ja pelokas edelleen, jollain tasolla. En voi koskaan ollakaan täysin "terve" mutta voin oppia elämään näiden jälkien kanssa. Toivottavasti. Sillä takaisin ei ole paluuta.

Noista tilanteista missä rajojen ilmaisu saakin aikaan "jäätymisen", eräänlaisen halvaantumisen, ne on jotain sellaisia tilanteita jotka herättää triggereitä. En tunnista aina niitä mutta yksi sellainen on esimerkiksi se että jos olen jonkinlaisessa riippuvuus suhteessa johonkin henkilöön jolla on valta minuun ja jolle ei ns palaute mene perille, on aivan selvä että silloin lamaannun. Raivosta ja avuttomuuden tunteesta. Vaikka järjellä ymmärtäisin mitä tapahtuu (muisto siitä että narsisti ei ole koskaan väärässä eikä sille palautetta voi antaa ja jos annat, saat tuntea olevasi itse aiheuttanut kaiken). Vaikka jankuttaisin kuinka, en silti silloin jotenkin "usko" itseäni vaan "uskon" ettei minua uskota ja että syy onkin lopulta minussa itsessäni eikä siinä toisessa henkilössä. Vaikka järjellä ymmärrän että toinen on toiminut aivan hlvtin väärin jsa sanon sen niin tunnereaktiolleni en voi mitään. Koska niin on narsisti minulle lapsena opettanut. Minulla ei saa olla tarpeita vaan minun pitää ymmärtää muiden tarpeita. Ketä hyvänsä ne muut sillä hetkellä sattuu olemaankaan. Aikuisena jatkui sama laulu. Milloin piti ymmärtää exää, milloin joitain muita mutta koskaan omat tarpeet eivät olleet hyväksyttyjä ja todellisia. Jos koen tulleeni väärin kohdelluksi, syy on minun. (Siis en ajattele näin vaan tämä on tunnekokemus, jälki, mustelma).

Lopulta kun kuitenkin järki minäni pääsee irti epäterveestä (mistä tahansa) tilanteesta, saatan aivan epäloogisesti potea silti siitä täysin kohtuutonta syyllisyyttä. Ja tajuta sen samalla että se on täysin kohtuutonta. Ja jossain toisessa tilanteessa taas en pode ollenkaan vaan ihan tavallisesti vain ilmaisen rajojani tiukassakin tilanteessa.
Esimerkiksi tämä rajojen asettamisen vaikeus on todella vakava "jälki", arpi, vamma, joka estää minua valitsemasta vapaasti asioita elämässäni ja saa aikaan kohtuuttomia tilanteita ja seurauksia. Rajoitan siis itse omaa elämääni koska minussa on niin paljon pelkoa joka ei liity tilanteeseen vaan on "vanhoja muistijälkiä".

Tästä kaikesta seuraa tietenkin myös halua eristäytyä vaikka samaan aikaan minulla on jäätävä halu nimenomaan olla eristäytymättä. Olen hakenut turvaa yksinäisyydestä koska "en osaa olla yhdessä". (Ei siis pidä paikkaansa vaan tämä on uskomus). Todellisuudessa osaan olla mutta toisaalta, siinä vaiheessa kun vastuu lisääntyy, saatankin jäätyä, lamaantua, pelosta. Alisuoriudun. Olen juuri se tytär josta "Miksi en ole koskaan riittävän hyvä" tms kirjan kirjoittaja kertoi, aikuinen lapsi joka sabotoi omaa elämäänsä, "ei tee mitään" "koska narsisti ottaisi siitä kunnian itselleen". Passiivisaggressivinen. Todellisuudessa siis teen mutta tällaista kamppailua käyn nyt itseni kanssa.

......Unohdin että olin vastaamassa vain tuohon suru asiaan, tuli pitkä viesti, sorry Wreck <3 Piti vain sanoa että suru tulee aikanaan jos on tullakseen <3 Pidä huolta itsestäsi <3

Rajallinen ja Wreck.
En voi sanoin kuvailla, miten iso juttu mulle on saada tukea ja lukea myös teijän kokemuksista tällasina hetkinä. Tulee enemmän sellainen olo, ettei ole täysin yksin ja että muutkin käy läpi aika samanlaisia asioita. Ainakin mulle tää on tärkeä osa omaa eheytymistä narsistisesta kaltoinkohtelusta.

Kiitos teille vielä ja tsemiä omiin taisteluihinne narsismin kanssa!

Samoin... Tämä palsta on ollut pelastus koko ajan. Aina epätoivon hetkillä palaan tänne lukemaan ja kirjoittamaan ja pian koen taas olevani "kartalla".

Juuri nyt on vaikeaa. Vaikeinta. Monilla muillakin tavoin elämässä mutta erityisesti liittyen narsismiin.

Olen painajaismaisen tilanteen edessä jossa mietin irtipäästämistä aikuisesta lapsestani. Olen tiennyt että tämä tulee eteen, lapsi ei kykene pitämään rajoja suhteessa narsistiin. Tosi asiassa en voi suojella sitä enää, keskustelukanavat on auki kyllä mutta lapsi ei näe eikä ymmärrä miten narsisti riepottaa sitä kuin marionettia näyttääkseen ja kostaakseen minulle rajojeni asettamisen ja lapsi haluaa silti olla tekemisissä ja yhteydessä. Lapsen tarpeilla ei ole mitään merkitystä, vain sillä on mikä merkitys niillä on narsistille. Lapsi unohtaa nanosekunnissa kaiken kun narsisti ottaa yhteyttä. Lapsi palvoo, todellisuudessa pelkää, sekä narsistia että omia tarpeitaan ja varmaankin myös minun reaktiotani. Ei vain ymmärrä sitä.

Näen lapsessa itseni, silloin kun elin narsistin omistamana kuplassa. Näen sen itseinhon minkä itsekin koin. Itsetuhoisan käyttäytymisen jolloin ei välitä omasta hyvinvoinnista, itsestä huolta pitämisestä koska se ei tunnu hyvältä vaan pahalta koska se on uhka narsistille.

Tämä on narsistin ase suhteessa minuun. Ase jolla se tietää etten pääse irti. Ase jolla se kostaa.

Mutta entäs jos pääsenkin. Niin kauan kun en aseta tässäkin asiassa rajoja lapselleni, niin kauan olen itse kiinni narsistissa. Silloin lapsi taas joutuu asemaan jossa kamppailee puolen valitsemisen kanssa ja se taas on väkivaltaista lasta kohtaan. Mutta minä en tiedä missä raja kulkee. Tiedän etten halua minkään minuun liittyvän asian kulkeutuvan narsistille lapsen kautta. Enempää en voi pyytää. Vaikka haluaisin.

Mitä tehdä? Helvetti mitä helvettiä tämä on.

Äitinä en voi hylätä lastani mutten voi hylätä itseänikään. Ensin pitäisi kyetä pitämään huolta itsestään ennen kuin voi pitää huolta muista. En voi takertua lapseeni ja estää sitä olla olematta tekemisissä narsistin kanssa vaikka kuinka haluaisin. Oikeastaan en edes halua, olen omasta kokemuksesta varma siitä että jokaisen täytyy löytää omat rajansa vaikka rankimman kautta tullakseen omilla ehdoillaan ehjäksi, seistäkseen omilla jaloillaan. Olipa se miten vaikea tahansa hyväksyä niin sama pätee omaan lapseen. Lapsenkaan puolesta ei voi elää kuinka haluaisi. Toisaalta mikään ei ole niin hirveätä kuin ylisuojella lastaan, mikään ei ole suurempi epäluottamuksen osoitus kuin ylisuojelu.

Nyt olisi kirjavinkit tarpeen...

Niinhän ne narskut haluaa ohjelmoida uhrinsa, kaikki pitää (vapaasta tahdosta?) sysätä sivuun kun narsku ottaa yhteyttä. Palkintona on se, ettei narsku pahenna sun tilannetta, ei se että hän oikeasti haluisi tehdä mitään mikä auttaa jotakuta muuta kuin häntä itseään.

Muistan tän kun olin narsku kaveriini yhteydessä nuorempana, jäin monesti kyseleen itteltäni "wtf? miksi tein näin vaikka olin päättänyt jämäkästi tehdä toisin??", sitä ei koskaan sattunut muitten kavereitten kanssa samoin. Pohjimmillani tiesin että suojelin itteäni (epäilemältäni) narskulta ja pelasin mukana niin kauan kuin oli tarvis, mutta lopulta aloin uskoa valheisiin mitä piti pitää yllä. Parempi sanoa mitä hän haluaa kuulla kuin kertoa totuus ettei huudeta tai levitetä perättömiä väittämiä, parempi leväperäsesti tehdä mitä hän haluaa niin ei kaikki aika mee tappelemiseen ja rajojen osotteluun siitä että haluan aikaa itellenikin. Siinä mielessä saatan ymmärtää lapsesi tilanteen rajallinen, mutten väitä että asia olisi välttämättä samoin hänellä.

Rajallinen, mun neuvo on että luotat lapsees sen verran että hän kasvaa vahvemmaksi vaikka nyt voi olla tuskaa. Sunkin pitää antaa itelles tilaa kasvaa vahvemmaksi. Vaikka voisit auttaa lastas jollain tasolla pysymällä "kiinni", mieti miten sama voi vetää häneltä mattoa jalkojen alta. Narsku tulee vetämään sitä varmasti monta kertaa, mutta voit tarjota esimerkin ettet anna sen vetää mattoa sun jalkojen alta. Toivotaan että lapsesi oppisi esimerkistäsi tai löytää vaihtoehtosen tien ulos.