KESKUSTELUFOORUMI

Mullakin laukesi hieman omat triggerit tuosta kiitollisuus-asiasta, sitä niin kauan kun on mitätöity ja sanottu, että pitäisi olla kiitollinen. Arka aihe. Mutta, ymmärrän niin hyvin, olen itsekin toistellut näitä suuhuni laitettuja sanoja, jotta saisin itseni sillä tavalla paremmin väkisin uskomaan ne. Kirjoittelin jossain vaiheessa omia ajatuksiani tästä ilmiöstä: http://ketunhantak.blogspot.fi/2017/11/ ... sa-22.html Tätä kuulee niin todella usein silloin, kun vanhempi ei ole ollut selkeällä tavalla kaltoinkohteleva, ts. ei ole ollut fyysisesti väkivaltainen tai selkeästi laiminlyövä.

Lievemmätkin narsistiset piirteet voivat olla vahingoittavia. Sillä on merkitystä, eikä kiitollisuudella tarvitse kumota omaa pahaa oloaan. Paha olo saa olla. Jos vanhempi kykenee myöntämään tehneensä väärin (vielä elossa olevien vanhempien kohdalla siis), suhdetta voi jopa saada selvitettyä, mutta se onnistuu vain, jos myös itse myöntää ja antaa omille tuntemuksilleen arvoa. Sanoisin kuitenkin, että usein se narsismi on ollut merkittävämpää kuin mitä lapsuudestaan muistaa, sitä ei vain halua tunnistaa ja tunnustaa.

Mietin usein, onko vahingollinen lapsuus vaikuttanut minuun, vain onko se vain tekosyy syyttää äitiä, kun en mielestäni ole pystynyt elämään täysmääräistä ja antoisaa elämää. Haluanko selittää omat epäonnistumiseni, koska olen muka uhri, enkä kanna vastuutani omista mokistani.

Minun mokani on aivan järjetön ahdistus sisälläni ja se, etten ole sietänyt pienintäkään alentamista tai alistamista aikuisena. Yliherkkyys on johtanut konfliteihin käytännössä kaikkilalla, missä olen vaikuttanut. Olen puolustanut reviiriäni kovaa ja hanakasti ja myös tilanteissa, jossa olen vain olettanut, että minua aijotaan sortaa.

Oma syy.

Olen paiskinut ovia kiinni ja mahdollisuudet ovat valuneet huonon asenteeni takia viemäriin. Työpaikoilla en ole osannut peliä, vaan olen täräyttänyt suoraan mielipiteeni herra isopomolle. Työkavereiden etuja olen ajanut kovaäänisesti ja huomannut näiden palkitsevan minut selkäänpuukotuksella. Kehityskeskusteluissa olen suoraan sanonut työpaikan olevan verrattain syvältä ja varsin paska paikka. Suoraan, kovaan ja aina edestä kenelle tahansa. En ole todellakaan mikään pelimies Kaikesta on maksettu kova hinta, varsinkin taloudellisesti.

Kun olen työterveydessä keskustellut mielenterveyden ammattilaisten kanssa, niin he kyllä toteavat, että lapsuutesi on ollut niin vaikea, että sinun pitäisi hakea KELA:ta maksusitoumusta pitkään terapiaan, jossa tuota ongelmavyyhtiä yritetään purkaa. Olen jo yli 50-vuotias ja noilla itseapu ja narsismia käsittelevillä kirjoilla olen pystynyt asiaa jäsentämään niin, että pystyn juuri ja juuri itseni nykyään hillitsemään. Veronmaksajia en enää tällä ikää yritä vetää maksumieheksi KELA:n maksusitoumuksilla, jos niitä edes enää saisi ja ikä tekee jo sen, että koen, että panokset hyötyyn nähden olisivat heikkoja, joten säästän ne terapiarahat nuoremmille.

Minulle on sanottu, että sinulla oli kaikki mahdollisuudet nuorena, olit komea, pitkä, lihaksikas ja polla toimi. Itse pilasit asenteellasi kaikki. Joku sanoi, että olit todella onnekas, naiset tulivat iskemään sinua, kun me muut jouduimme iskemään naisia.
Jeah, onkin olo tuntunut todella onnekkaalta

Ehkä nyt sitten loppuelämän mietin, olisinko sitenkin voinut ohittaa lapsuuden traumat ja nousta yhteiskunnassa, niillä eväillä, joita minulle suotiin. Olisko sittenkin niin, että kuvittelen luonnehäiriöni äitini syyksi ja esitän syyksi, että minä olen UHRI.

Todella tärkeä aihe, orjapoika. Ajattelen, että ensimmäinen tärkeä askel on tiedostaa, että on ollut uhri. Tällöin voi antaa arvoa omille tunteilleen ja omille kokemuksilleen, eikä niitä tarvitse enää sulkea pois mielestä epätosina tai jotenkin muuten mahdottomina hyväksyä. Ilman tätä vaihetta ei pääse eteenpäin. Mutta sitten se seuraava askel, ei uhriuteenkaan voi jäädä lopputtomiin. On tärkeää tarkastella uhriuttaan ja olla siinä jonkin aikaa (jokaiselle tämä aika on yksilöllistä), mutta seuraava askel on ottaa vastuu omasta elämästään. Yksinkertaisin vastuun ottaminen on se, että kun ymmärtää narsistin olevan vahingollinen itselleen, tekee itse sellaisia valintoja, että pyrkii irtaantumaan. Kun irtaantuu, pääsee tekemään muitakin valintoja elämässään itse. Koska eihän narsisti voi olla vastuussa siitä, mitä itse päätämme aikuisena tehdä, samalla logiikalla myös narsisti voisi sanoa, että hänen narsistivanhempansa on vastuussa hänen teoistaan, ei hän itse.

Tässä on siis tällainen monitasoinen todellisuus, että se on totta, että lapsuutesi on vaikuttanut siihen mihin olet myöhemmin pystynyt, ei se ole "vain itsestä kiinni", mutta toisaalta on totta myös se, että sinun pitää ottaa vastuu niistä valinnoista, mitä olet tehnyt aikuisena itse. Ei kannata jäädä niinkään miettimään, että olet ollut ihan paska, kun et ole toteuttanut kaikkea sitä mitä olisit voinut toteuttaa, sekin on yksi uhriutumisen muoto, tälläinen "olen oman paskuuteni uhri" -tyyppinen juttu. Olet varmasti toiminut parhaan kykysi mukaan ja kaikki valintasi eivät välttämättä ole olleet hyviä, mutta se on ihan ok ja luonnollista. Lapsuudestasi on jäänyt arvet, mutta toisaalta sinulla on nyt tässä kuitenkin vapaus valita, miten jatkat eteenpäin. Eniten merkitystä on tällä hetkellä, mitä teet nyt. Sinun ei tarvitse enää jatkaa sellaista asennetta, minkä olet todennut itsellesi (tai muille) haitalliseksi. Voit tehdä töitä itsesi kanssa, ja niin olet tehnytkin, joten olet hyvällä tiellä.

NeitiK kirjoitti:
Tässä on siis tällainen monitasoinen todellisuus, että se on totta, että lapsuutesi on vaikuttanut siihen mihin olet myöhemmin pystynyt, ei se ole "vain itsestä kiinni", mutta toisaalta on totta myös se, että sinun pitää ottaa vastuu niistä valinnoista, mitä olet tehnyt aikuisena itse.

Kirjoitat todella hyvin ja tuohon lainattuun se hyvin tiivistyy.

Sitä vain, kun ikää on yli 50 ja miettii elämäänsä taaksepäin, niin sitä usein ajattelee, että pitikö sielläkin aukoa naamaansa ja että olen ollut tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä...... ja kaivanut itselle kuoppaa.
Täytyy vissiin seuraavaksi käydä tuon katkeruuden kimppuun, nyt kun on oppinut käyttäymään.

Juuri näin, NeitiK! Itse ajattelen asiaa sellaisen vertauksen kautta, että joku oksentaa päälleni. Ei ollut minun vikani se, mutta on omalla vastuullani mennä pesulle ja vaihtaa vaatteet.

Tämä Orjapojan juttuun on kyllä pakko sanoa sananen:

orjapoika kirjoitti: Kun olen työterveydessä keskustellut mielenterveyden ammattilaisten kanssa, niin he kyllä toteavat, että lapsuutesi on ollut niin vaikea, että sinun pitäisi hakea KELA:ta maksusitoumusta pitkään terapiaan, jossa tuota ongelmavyyhtiä yritetään purkaa. Olen jo yli 50-vuotias ja noilla itseapu ja narsismia käsittelevillä kirjoilla olen pystynyt asiaa jäsentämään niin, että pystyn juuri ja juuri itseni nykyään hillitsemään. Veronmaksajia en enää tällä ikää yritä vetää maksumieheksi KELA:n maksusitoumuksilla, jos niitä edes enää saisi ja ikä tekee jo sen, että koen, että panokset hyötyyn nähden olisivat heikkoja, joten säästän ne terapiarahat nuoremmille.

Veronmaksajien taakka terapiasi takia olisi kyllä häviävän pieni, käytännössä ihan olematon. Turhaan säästelet näitä varoja. Eikä 5-kymppinen ole edes vanha. Jättäisitkö menemättä vaikkapa polvileikkaukseen ja raahautuisit sauvojen kanssa loppuelämäsi, kun eihän yli 50-vuotiaita kannata enää korjailla?

Itse hakeuduin terapiaan elämänvaiheessa, jossa oli todellakin "elämä edessä" ja muutaman huollettavan elämä myös kyseessä. Silti mietin, että olenko oikeasti sen arvoinen. Että ihan minun takianiko tällainen satsaus yhteiskunnan varoja. Narsistisessa ympäristössä eläminen jättää sieluun syvän arvottomuuden tunteen, jolloin on vaikea ottaa vastaan apua ja tukea.

Minäkin rohkaisisin ja jopa muistuttaisin orjapoikaa siitä että olet itsekin ollut veronmaksaja ja siksihän niitä veroja maksellaan: kun on tarve julkisiin palveluihin ja tässä tilanteessa kuntoutukseen. Se on kaikille osapuolille parempi että saadaan apua ja tukea kun sitä tarvitaan. Tosin meikäläisille se kynnys avun hakemiseen ja vastaanottamiseen voi olla vähän niin ja näin, ensin törmää siihen samaan vähättelyyn ja mitätöintiin liittyen avun hakemiseen/omiin tarpeisiin mitä on ensimmäiset 50 vuotta kuunnellut ns "vanhasta muistista"

Jos ajattelet niin päin että ei sinulla ole mitään hävittävää? Kun saat kelan rahoituksen psykoterapiaan, saat itse kaikessa rauhassa etsiä sen terapeutin, käydä halutessasi tapaamassa parikin kertaa useampaa terapeuttia ennen kuin valitset kenen tai millaisen kanssa tuntuisi hyvältä ja luotettavalta alkaa kohdata omia asioita. LÄhtötilannehan sulla on hyvä kun tiedät jo ennestään mitkä ovat haasteesi ja haluaisit alkaa elämään armollisemmin itseäsi kohtaan ja päästämään irti turhista itsesyytöksistä. Kaikki me niitä harrastetaan eli ei mitään uutta

sätkynukke100 kirjoitti: Aluksi pelästyin rajallisen tekstiä.. mutta se olikin hyvää ravistelua tähän aiheeseen, kiitos rajallinen

Ihana kun et pelästynyt pidemmälle Minäkin reagoin ensin niihin kiitollisuus lauseisiin mutta kun jatkoit siitä kirjoittamista niin tunnistin itsekin että kappas, se kiitollisuus aihe tulee juuuuuuuurikin äidin suunnalta ja vielä melko samoin sanoin: pitäisi kaikesta olla kiitollinen ja jos ei ole niin pitäisi ymmärtää hävetä. Hän ei tietenkään itse ole mistään vastuussa ja hänellä on oikeus määritellä mistä pitäisi olla kiitollinen ja milloin.

Mulla on paljonkin näitä vastaavia tilanteita että tajuan itse sanoneeni jotain ja yks kaks tajuan että hetkinen, ajattelenko -minä- oikeasti noin vai onko tämä jonkun muun ajatus jonka olen vain oppinut/omaksunut kun olen tarpeeksi kauan sitä aikoinaan kuullut. Niitä on pal-jon. Mun suurin mörköni on ehdottomasti se että koko muulla perheellä on aivan erilaiset arvot ja kiinnostuksen kohteet kuin minulla. Ollaan kuin eri maasta tai planeetalta arvojemme kanssa. Mutta se miksi se on minulle mörkö, on se että sanat juuttuu kurkkuun ja jäädyn jos minun pitäisi puolustaa arvojani. Koska olen kirjaimellisesti ollut riippuvainen perheestä jonka kovat arvot löivät ja lyövät edelleen vasten kasvoja. Tämä onkin sellainen aihe jota pitääkin alkaa opiskelemaan jos vaikka oppisi puolustamaan itseään ja arvojaan jatkossa.

Mutta niin, kiva kun en lähtenyt palstalta sätkynukke100 ja kiitos tuosta ajatuksen poikasesta jostain sain itsekin hedelmällisiä ideoita

rajallinen kirjoitti:

sätkynukke100 kirjoitti: Aluksi pelästyin rajallisen tekstiä.. mutta se olikin hyvää ravistelua tähän aiheeseen, kiitos rajallinen

Ihana kun et pelästynyt pidemmälle Minäkin reagoin ensin niihin kiitollisuus lauseisiin mutta kun jatkoit siitä kirjoittamista niin tunnistin itsekin että kappas, se kiitollisuus aihe tulee juuuuuuuurikin äidin suunnalta ja vielä melko samoin sanoin: pitäisi kaikesta olla kiitollinen ja jos ei ole niin pitäisi ymmärtää hävetä. Hän ei tietenkään itse ole mistään vastuussa ja hänellä on oikeus määritellä mistä pitäisi olla kiitollinen ja milloin.

Mulla on paljonkin näitä vastaavia tilanteita että tajuan itse sanoneeni jotain ja yks kaks tajuan että hetkinen, ajattelenko -minä- oikeasti noin vai onko tämä jonkun muun ajatus jonka olen vain oppinut/omaksunut kun olen tarpeeksi kauan sitä aikoinaan kuullut. Niitä on pal-jon. Mun suurin mörköni on ehdottomasti se että koko muulla perheellä on aivan erilaiset arvot ja kiinnostuksen kohteet kuin minulla. Ollaan kuin eri maasta tai planeetalta arvojemme kanssa. Mutta se miksi se on minulle mörkö, on se että sanat juuttuu kurkkuun ja jäädyn jos minun pitäisi puolustaa arvojani. Koska olen kirjaimellisesti ollut riippuvainen perheestä jonka kovat arvot löivät ja lyövät edelleen vasten kasvoja. Tämä onkin sellainen aihe jota pitääkin alkaa opiskelemaan jos vaikka oppisi puolustamaan itseään ja arvojaan jatkossa.

Mutta niin, kiva kun en lähtenyt palstalta sätkynukke100 ja kiitos tuosta ajatuksen poikasesta jostain sain itsekin hedelmällisiä ideoita

Itseä on todella huono puolustaa, mutta jos lähimmille joku yrittää pahaa tehdä... niin sitte kyllä nousee takajaloille oikein kunnolla.. Syyllisyys ja huonommuudentunteet varmaan seuraa koko elämän enemmän tai vähemmän.. ne on kuitenkin lykätty niin syvälle, vaikkei niitä musta varmaan ainakaa muut näe mitenkään.. Joissakin asioissa se haittaa, jos pitää jotain isompia asioita saada tehtyä... koulu, työ... niissä voi pelko välillä jumittaa, etteihän musta mihinkään ole.. vaikkei se niin varmaan ole. Omassa päässä ne on...

Siinähän se, kiteytettynä nämä "näkymättömät mustelmat ja arvet". Syyllisyys ja huonommuuden tunne, mitätön, arvoton olo joka ei ole järjellä selitettävissä mutta tuntuu silti, itsestään selvältä, annetulta rätin roolilta.

Mutta se itsensä puolustaminen, siitä se lähtee. Syyllisyyden vastavoima on itsestä huolta pitäminen. Sitä voi ja saa ja pitää opetella, antaa itselleen lupa pitää itsestään huolta. Hippunen kerrallaan aina vain enemmän. Olla lopulta itse sellainen vanhempi itselleen kuin tarvitsee. Riittävän hyvä.

Tuo huonommuuden tunne ja epäily siitä ettei minusta mihinkään ole, on jotain niin kipeän tuttua kuin olla ja voi. Vaikka kuinka on saanut kodin ulkopuolisesta maailmasta myönteistä palautetta, sekä koulusta että töistä, lopulta kuitenkin uskoi narsistia joka automaattisesti vähättelee, mitätöi, nolaa, syyllistää, häpäisee, manipuloi, kieroilee, jopa vetää maton jalkojen alta niin että sinusta ei todellakaan ole mihinkään, niin tehokkaasti ja julmasti että lopulta oletkin työkyvytön ja opiskelukyvytön, eristäytynyt, syrjäytetty, hylkiö joka on täysin riippuvainen narsistista. Ikävä kyllä siinä on oma tarinani. Irti en päässyt ennen kuin oli liian myöhäistä, suurin osa aikuiselämästä meni riippuvaisena narsistista, epäuskoisena ja hämmentyneenä ja täynnä häpeää omasta perhetaustasta.

Mutta se oli lopulta vain vaihe. Raja tuli vastaan ja irrottauduin. Siitä on kaksi vuotta aikaa kun lakkasin kuuntelemasta ja uskomasta mitä se narsisti sai minut itsestäni uskomaan. Se oli kaikkea sitä mitä narsisti projisoi muihin. Kaikkea sitä mitä narsisti ei kykene itse käsittelemään vaan projisoi omilla teoillaan muihin.

Kun sen tajuaa että narsistin tekemisillä ja sanomisilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani, on jo antanut itselleen enemmän arvoa kuin olisi ikinä kuvitellut saavansa mistään. Seuraavaksi sitä tajuamista pitää myös alkaa oikeasti uskomaan. Sen "päänsisäisen levyn" katkaisemiseen tarvitsisi toistoja toistoja ja toistoja, myönteistä vahvistusta joka ikinen päivä: alkamalla itse soittamaan ja kuuntelemaan omasta mielestä kaunista musiikkia.

Siinä syyllisyyden tunteessa on niin turvallista jumittua olemaan ja elämään mutta siinä valuu vain oma elämä hukkaan. Ei kenenkään muun. Irtipäästämisen jalo taito, sitä opetellessa!

Olet päässyt eteenpäin hienosti rajallinen.. minä vielä haaveilen, että "Kun olen joskus päässyt irti, millaistahan se elämä sitten on". Vielä jumittaa pää.. mutta paljon on tällä matkalla "oppinu" itsestäänkin ja sellaisista ihmisistä.. Olen todennut myös (terapeutilla käyntien yhteydessä), että riippuvuusajattelu päihderiippuvaisella aiheuttaa myös narsistisen käytöksen.. elämän kontrolloinnin toisten ihmisten avulla (ettei olisi liikaa vapaa- aikaa, ettei joisi esim). Se on aika raskas osa värvätylle "esineelle"....

Riippuvuusajattelu on päällä, vaikkei ihminen päihdettä juuri jollain aikakaudella käyttäisikkään.. jos ei ole "raitistunut". Lopputuloksessa toiselle ihmiselle ei ole oikein eroa.. narsistisen elämän ehdoilla mennään. Tälläsiä olen joutunut myös miettimään.. että mikä nyt sitten mistäkin johtuu... vaikkei se mun asia olisi niitä edes miettiä, vaan lähtee menemään..

Mukavaa päivää kaikille...