KESKUSTELUFOORUMI

Moikka,

ketjun aloittajan suhde on täysin kuin omastani. Tämä(kin) seikka vain vahvistaa sen, että kyseessä on sairaus.

Oma tarinani alkoi siten, että tapasin entisen poikaystäväni deittiappisovelluksessa ja pian jo näimmekin. Hän oli todella charmikas, herkän oloinen, ystävällinen sekä kiltti. Vietimme todella paljon aikaa yhdessä ja liimauduimme toisiimme kiinni. Hänellä oli tapana laittaa minulle useita viestejä päivässä sillä välin, kun olin töissä. Eli sillä välin, kun emme nähneet. Puhutaan siis kymmenistä viesteistä, joista suurin osa oli yhtä diipadaapaa, mutta viestittely antoi minulle vaikutelman siitä, että olin hänen mielessään koko ajan. Hän kehui, että olen maailman kaunein nainen ja että olemme sielunkumppanit ja että hän haluaa kanssani naimisiin ja lapsia. Hänellä oli tapana haukkua omaa exäänsä, joka omien sanojensa mukaan oli hullu, manipulatiivinen ja hyväksikäyttäjä. Tässä kohtaa jo totean, ettei asia ollut näin; otin itse selvää ottamalla yhteyttä tähän exään ja juttelimme ummet ja lammet tästä kyseisestä henkilöstä. Entisen poikaystäväni ja exänsä suhde oli kuulemma mukaillut täysin samanlaista kaavaa, mitä minun ja hänen suhteensa. Sattumaa? Ei todellakaan.

Suhteemme alussa n. kuukauden jälkeen heräsin eräs aamu (olin hänen luonaan) ja menin keittiöön tekemään aamupalaa. Hän vielä nukkui. Tullessani takaisin makuuhuoneeseen, oli poikaystäväni herännyt ja jo heti huonolla tuulella. Olin siis valmistautumassa työpäivään ja tein lähtöä.

Hän alkoi väittelemään aiheesta, jota en enää tarkalleen muista, mutta muistan, millaiseksi hän sai itseni tuntemaan. Muistan itkeneeni hänen jatkaessaan verbaalista väärinkäyttöään ja pyysin häntä perustelemaan, miksi hänen mielestään olin "ylimielinen" tai "parempi kuin muut". En ole missään nimessä ikinä ollut sellaista kuvaa itsestäni kenellekään antanut. Hän hoki, "niin sähän siis olet niin täydellinen, NIIN täydellinen" ja itkun lomassa huusin takaisin "Siis mistä sä revit noita, en ikinä ole itsestäni noin ajatellut eikä kukaan tässä elämässä ole täydellinen!". Riidan jälkeen ollessani omassa kodissani samana päivänä laitoin hänelle viestin, etten usko että meistä tulisi yhtään mitään ja että hän oli minulle todella ilkeä ilman minkäälaisia perusteluita. Ainoa perustelu hänellä oli aina "no ku sä vaan oot". Ei siis ikinä minkäänlaisia, konkreettisia esimerkkejä.

Kolmen kuukauden jälkeen hänen käytöksensä muuttui radikaalisti ja hän sai pieniä vihakohtauksia milloin missäkin tilanteessa. Puhui aina vähättelevään sävyyn niin sanotuista ystävistään minulle heidän selkänsä takana ja väitti, että kaikki ovat hänelle kateellisia siitä, mitä hän on ja omistaa. Mutta suhteemme tähän asti ilkein tapahtuma sattui ollessamme viettämässä Ystävänpäivää. Olin suunnitellut vuokraavani meille hotellihuoneen ja pöydän eräästä kivasta ravintolasta. Hotellin respaan tullessamme alkoi entinen poikaystäväni (käytän tästedes hänestä sanaa narc) räyhäämään vastaanottovirkailijalle jostain aivan minimaalisen pienestä asiasta. Hän korotti ääntään aikalailla ja sain hävetä silmät päästäni hänen käytöstään ja hänen tarpoessa tiskiltä kohti hissejä, jäin pyytämään respan henkilökunnalta anteeksi narcin käytöstä.

Hotellihuoneeseen päästyämme makoilimme sängyllä ja hän voivotteli sitä, miten osaamatonta jengiä hotellin vastaanotossa olikaan töissä. Mukailin hänen mielipidettään, sillä jokin outo etiäinen varoitti minua olemasta poikkiteloin narcin mielipiteen kanssa. Kymmenen minuutin kuluttua olimmekin matkalla ravintolaan, joka sijaitsi parin korttelin päässä hotellilta.

Istuuduttuamme pöytään saimme tarjoilijalta menut ja tilasimme alkujuomat odotuksen ajaksi. Huomasin, että narc vilkuili koko ajan viereiseen pöytään, jossa istui joku random mies ja nainen keskustelemassa keskenään. Vilkuili muuttui tuijotukseksi ja tämä oli niin näkyvää, että huomautin narcille (en muista tarkalleen, miten asian ilmaisin) huumorin siivittämänä, että "hei mä oon täällä". Tästä hän suuttui ja alkoi syyttää minua mustasukkaiseksi ja että "sä et voi rajottaa minne mä katon" -tyyppisiä lauseita suustaan päästäen.

Loukkaannuin tästä suuresti, sillä hänen äänensävynsä oli todella ilkikurinen ja hän korotti ääntään todella paljon ilmaistessaan mielipiteensä. Minun oli pakko lähteä pois, sillä en enää voinut pidätellä itkua. Ajattelin vaan "onpas ihana Ystävänpäivä.." kävellessäni kohti takkinarikkaa. Kävellessäni hakemaan takkiani vastaan käveli tarjoilija, joka oli tullut pöytäämme tullessamme ravintolaan. Kohtasin hänen huolestuneen katseensa silmät itkuisena ja nappasin takkini ja astelin pois ravintolasta suuntana hotellihuone.

Itkin koko loppuillan hotellihuoneen sängyssä kuulematta sanaakaan narcista. Hän ei soittanut perääni, laittanut viestiä kysyäkseen mikä minulle tuli, ei mitään. Aamulla laitoin narcille viestiä ihmetellen, miten hän saattoi pahoittaa mieleni kun olin varta vasten järjestänyt meille tämän kaiken jotta voisimme pitää ihanan Ystävänpäivän keskenämme. Hän vastasi ainoastaan, että "voitki sitte maksaa mulle sen hotellihuoneen hinnan, sillä munhan luottokortillahan se maksettiin". Kirjoitin, että "sopii, maksan kaiken takaisin, ei ongelma." Ilmoitin hänelle, että hän voi tulla hakemaan kamansa pois luotani, sillä oli ehtinyt roudata sinne kaikenlaista sälää. Hän vastasi jotaikuinkin "tuun ku kerkeen". Ja mainittakoon, että hän on siis työtön, joten tuo lause "kun kerkeen" sai minut hymähtämään lakonisesti.

Kului viikko ja hän haki tavaransa pois. Kului vajaa viikko ja hän alkoi pommittaa minua viestein "kauhea ikävä sua" ja "oon todella pahoillani että satutin sua" ynnä muita katuvaisia viestejä. Kun hän tarpeeksi vannoi muuttuvansa, mikäli vain ottaisin hänet takaisin, sai hän vakuutettua minut ja pian olimmekin palanneet taas yhteen. Kunpa vain olisinkin pysynyt alkuperäisessä päätöksessäni. Järki ja tunteet, what can I say.

Joulukuussa olimme olleet yhdessä jo jonkin aikaa ja hän oleskeli usein luonani. Hänellä oli tapana tuoda aina mukanaan silloin tällöin pullo viiniä tai olutta ruokajuomaksi. Teimme usein yhdessä ruokaa. Eräässä vaiheessa huomasin, että jääkaappini alkoi olla todella täynnä erilaisia oluita ja siidereitä, lonkeroita ja kuivakaapissa viitisen pulloa suosikkipunaviiniäni. Eräänä iltana mainitsin hänelle, ettei lisää alkoholia tarvinnut tuoda ja näytin hänelle kuivakaapissa olevat viinipullot ja mainitsin jääkapissa olevat lokerot, siiderit ja oluet.

Myöhemmin kävi parin mutkan ja salapoliisityön kautta ilmi, että hän oli kymmenen vuotta ulkomailla asuessaan alkoholisoitunut todella pahasti ja ettei ollut hakenut ongelmaansa ikinä apua vakavissaan. Kaadoimme yhdessä kaikki oluet, siiderit, lokerot ja viinit keittiön altaaseen ja sanoin hänelle, että hänen tulisi hakea ongelmaansa apua. Olinkin aina hänen läheisyydessään haistanut hänen hengityksensä tuoksahtavan miedosti etanolille tai jollekin, jota en osannut tarkemmin analysoida. Sain kuitenkin vastauksen asiaan hänen alkoholiongelmansa tullessa julki.

Hän vakuutti, että ongelma on hoidossa ja meillä meni jonkin aikaa ihan hyvin. Huomasin kuitenkin (aivan kuin ihan suhteemme alussa) hänen olevan jollain tapaa etäinen, mutta sivuutin asian sillä teimme yhdessä kaikkea kivaa ja meillä oli ihan hauskaa. Eräs ilta katsoimme luontodokumenttia hänen luonaan ja hän kääntyi minuun päin osoittaen poskeaan sanoen "kato, kyynel, mä itken.". Pidin tätä hieman outona, sillä kuka nyt tekee numeroa herkkyydestään ja osoittaa, että osaa itkeä. Sivuutin myös tämän ja vastasin hänelle takaisin "voi eiiii, ootpa herkkä.".

Muutimme pian yhteen ja yhdessä asuessamme hän etääntyi minusta entuudestaan ja piti todella paljon mykkäkouluja. Oli myös todella passiivis-agressiivinen ja osoitti mieltään tavalla, jota pikkulapset tekevät, jos eivät ole johonkin asiaan tyytyväisiä. Hänet passitettiin myös sairaalaan, jossa hänellä todettiin delirium tremens, joka siis voi pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan. Tuohonkin asiaan syynä alkoholi. Hänen motoriikkansa oli myös todella ontuvaa eikä hän tuntunut koskaan olevan terävimmästä päästä älyllisesti. Leuhki aina tietävänsä asioista, mutta tosiasiassa ei tiennyt mistään asiasta yhtään mitään; ainoastaan pintapuoliset jutut.

Muistan monet kerrat, kun hän itketti minua olemalla välinpitämätön ja hokemalla, miten "kaikki inhoaa sua, siis mun mutsi ei voi sietää sua" vaikka totuus oli juurikin päinvastainen. Hän jäi myös kiinni pettämisestä ja joka kerta, kun jätin hänet (viikoksi, jonka jälkeen hän sai taas vakuutettua minut tulemaan takaisin), ehti hän mennä eri deittiappeihin ja olla yhteydessä eri naisiin, joille vuodatti ongelmiaan puhelimitse tuntikausia ja yritti näin saada sympatiat puolelleen. Kerran sanoessaan menevänsä isäpuolensa syntymäpäiville, istuin hänen luonaan ja katsoin hänelle sopivan kauluspaidan jne. Kävikin ilmi sattuman kautta, että hän olikin mennyt treffeille selkäni takana ja juonut ennen kyseisiä treffejä itsensä humalaan. Kun hän jäi asiasta kiinni, hän pyysi kyllä anteeksi, muttei näyttänyt katuvansa asiaa. Hänen sama, huono käytöksensä palasi entiselleen ja minä tein päätöksen jättää hänet lopullisesti. Ja se oli saatanan vaikeaa.

Viikko eromme jälkeen, kun olin luojan lykyssä saanut jo uuden asunnon, laitoin hänelle viestiä, että hakisin fillarini pois keskiviikkona. Hän vastasi, ettei se hänelle käy ja että kävisikö torstai. Vastasin, että käy ja löimme ajankohdan lukkoon. Torstaina ilmottaessani, että kävisiko klo 19 vastasi hän "ei ehkä niin myöhään enää; täällä mun luona on eräs toinenkin joten sopisiko, että tuut aiemmin tänään?" Eli hän halusi tehdä selväksi, että hänen luonaan oli jo joku uusi nainen. Vastasin hänelle takaisin, että "ai siis onks sulla jo joku uusi ihminen...?" johon hän, että "no mitä sitä odottelee. Uus ihminen joo". .

Olin todella tyrmistynyt, sillä minulle meidän suhteemme oli päättynyt vasta viikko sitten, kun taas hän nähtävästi alustanut salaa uutta juttua selkäni takana tehdessä henkistä pesäeroa minuun. Aivan kamala tunne. Kuin vanha tavara olisi korvattu uudella tuosta noin vaan. Vastasin hänelle takaisin "no sehän kävi nopee" ja ilmoitin noutavani fillarini torstaina klo 14. Hän taas vastasi "tuon fillarin sulle tohon kadulle niin ei tarvii nähdä". Siinä asiassa olin samaa mieltä. Puhuin hänen kanssaan pari viikkoa eron jälkeen sillä olin kuullut, että hän oli viettänyt iltaa kavereidensa kanssa hieman oudossa mielentilassa ja kaatunut kadulla pahasti. Hän sanoi, että oli vetänyt diapameja, sillä oli kuulemma todella ahdistunut. Sanoi myös, että suhteemme loppui jo puoli vuotta sitten (hänen mielestään) ja olin aivan äimistynyt tuosta, sillä asuimme silloin vielä yhdessä, emme todellakaan olleet eronneet! Hän myös sanoi, että koki MINUN hokemat lapsista ja avioliitosta ahdistavina, sillä hän ei omien sanojensa mukaan itse vielä ollut tuollaisiin asioihin valmis. Ja siis huom. nuo olivat asioita, joita HÄN säännöllisesti hoki minulle, en minä hänelle! Olin todella hämmästynyt siitä, että hän käänsi syyt eroomme minun niskaani. Tajuan nyt, että hänen mielestään erosimme jo puoli vuotta sitten, sillä se oikeutti hänet tapailemaan uusia ihmisiä selkäni takana, sillä emmehän olleet enää aikoihin yhdessä (hänen päässään) eikä hänen uutta ihmistään laskettaisi siten pettämiseksi.

Kerkesimme olla yhdessä hieman yli vuoden. Hän ei kuulemma ole edelleenkään lopettanut juomistaan (meillä on yhteisiä tuttuja), vaikka olikin omien sanojensa mukaan käynyt jonkinlaisessa kuntoutuksessa ja että uusi tyttöystävänsä on "raivoraitis". Juu ei ole.

Summa summarum: kuuntele intuitiotasi. Älä anna toista mahdollisuutta. Omassa tapauksessani kyseessä oli juurikin covert narsistista, jolla oli myös todella paljon sosiopaattisia piirteitä. Kaikki hänen "ystävänsä" tietävät, että hän valehtelee asioista mutta kukaan ei katkaise välejään häneen. Edelleen viettävät tietyt juhlat yhdessä miesporukalla hänet aina mukaan kutsuttuna.

Suhteen päättymisestä on nyt aikaa viisi kuukautta ja voin viikko viikolta paremmin.

Olen kirjoittanut tänne keskusteluforumille aiemminkin ja mm. listannut asioita, joista päättelin poikaystäväni olevan narsisti.

Minusta on syytä välttää keskusteluissa toisen keskustelijan analysointia muutaman kirjoituksen perusteella.

krassi kirjoitti: 29 Elo 2018, 21:33 Minusta on syytä välttää keskusteluissa toisen keskustelijan analysointia muutaman kirjoituksen perusteella.

mitä tarkalleen ottaen tarkoitat?

Mielestäni tässä viestiketjussa on yksi kirjoitus, jossa asiattomasti ja hatarin tiedoin analysoidaan toisen kirjoittajan luonnetta, mennään henkiökohtaisuuksiin. En missään nimessä tarkoita sinua. Postaukseni vain sattui tulemaan sinun juttusi jälkeen. Tämän asiattoman jutun kirjoittaja tunnistaa itsensä luultavasti jo näistä postauksistani.

krassi kirjoitti: 30 Elo 2018, 10:13 Mielestäni tässä viestiketjussa on yksi kirjoitus, jossa asiattomasti ja hatarin tiedoin analysoidaan toisen kirjoittajan luonnetta, mennään henkiökohtaisuuksiin. En missään nimessä tarkoita sinua. Postaukseni vain sattui tulemaan sinun juttusi jälkeen. Tämän asiattoman jutun kirjoittaja tunnistaa itsensä luultavasti jo näistä postauksistani.

Ok

Toivottavasti minun mielen tuotokset eivät pahoita kenenkään mieltä. Tätä ketjua kun lukee, välittyy siitä monenlaisia asioita mitkä liittyy covert-narsisteihin, monenlaisia kärsimyksiä mitä ihmiset käyvät läpi mutta myös se näkökulma siihen että narsistin uhri on monesti aito, tunteva, epäitsekäs ja empaattinen. Narsisti ei voi vastustaa empaatikkoa joka on ladattu täyteen tunteita, koska itse on kyvytön niitä tuntemaan. Ja empaatikon on juuri noiden tunteiden takia vaikea päästä eteenpäin, kun kaikkien kamaluuksien jälkeen herää se sääli, toivo ja koko pyörä pyörähtää uudelleen ja uudelleen.

Olen kauan tiennyt kirjatietona, että narsisti imee uhrin tunteet itselleen, koska narsistilla itsellään ei ole niitä. Olen aikaisemmin keskittynyt enemmän muihin narsistin tuntomerkkeihin. Vasta nyt alan ymmärtää tämän tunteiden ottamisen. Olen miettinyt parisuhteitteni lisäksi suhteitani ystävättäriini. Myös näissä suhteissani on ollut sama logiikka. Minä olen se innostuva ja tunteellinen ja pari ystävätärtäni on ollut enemmän tai vähemmän narsistisia. Olen myös elänyt paljon heidän ehdoillaan. Nyt olen muuttunut niin paljon, että olen karistanut narsistimiehet kannoiltani. Samalla välini näihin ennen hyviin ystävättäriini ovat viilentyneet. Mielestäni on kyse siitä, että olen muuttunut niin paljon, että alan hylätä vanhoja ystäviänikin ja etsin uusia erilaisia ihmisiä kavereiksi.


Jasmiinin mainitsemaa sääliä en tunne ihmisiä kohtaan, joita pidän narsisteina. Ehkä olen itse siltä kohdalta narsistinen

Ehkä se on vaan sitä tervettä itsekkyyttä jota me jokainen harjoitellaan pikku hiljaa

Tämä sääli on uusi tunne minulla. Onhan narsistikin tavallaan uhri, toimintatavat ja keinot on lapsellisia, julmia ja välinpitämättömiä mutta aikuisen ruumiissa. Narsisti on tuomittu ikuiseen ihmissuhteiden epäonnistumisen kierteeseen, mutta toisaalta hän itse sen tien valikoi, eikä edes muuta halua.

Voi kun kaikki maailman narsistit voisi laittaa samalle saarelle jonne ei muilla olisi pääsyä. Siellä toisiaan kiusasivat ja yrittäisivät selvittää kuka on kingi.

Tänne onkin saatu aikaan paljon hyvää keskustelua sekä ajatusten- ja kokemustenvaihtoa. Kiitos paljon viesteistänne.

Kyllä ainakin osittain löydän itseni tuosta GrayRockin kuvauksesta. Lisäisin vielä lapsenomaisen sinisilmäisyyden. Olen jotenkin kuvitellut, että kun kohtelen toisia ihmisiä niin hyvin kuin mahdollista, niin kaikki kääntyy kaikille hyväksi. Nyttemmin tiedostan, että ainoa asia mikä muuttuu ja mihin voin vaikuttaa on oma suhtautumiseni asioihin.

Omaan tilanteeseeni päivitystä:
Vastasin tosiaan "voin harkita" tuohon ehdotukseen tuosta uudesta mahdollisuudesta. Viime viikko meni niin, että hän vietti luonani neljässä päivässä enemmän aikaa kuin edeltävään kymmeneen kuukauteen. Tuntuihan se kieltämättä kivalta, kun vihdoin hänkin panosti siihen että näemme. Meillä oli kiva viikko, tuon ihmisen kanssa vaan on jotenkin niin hyvä olla. Hän lähti perjantaina kotipaikkakunnalleen, menin sunnuntaina perässä ja olin pari yötä.

Vaikka tosiaan oli kivaa, niin kyllä jatkuvasti mietin, että ei tässä mitään tulevaisuutta ole ja oikea ratkaisu olisi lopettaa tämä lopullisesti hyvän sään aikana. Aikaisemmasta poiketen, en enää ole "pelännyt" häntä ja hänen reaktioitaan vaan olen myös ollut asioista eri mieltä. Ollut aika koomisia keskusteluja, jotka ovat päättyneet hänen osaltaan lauseeseen: "Oo ny mun kans samaa mieltä". Koitin tosiaan myös keskustella vähän meidän suhteesta ja tajusin vihdoin ja viimein kuinka hukassa tuo ihminen on. Hän meni aivan lukkoon. Selitin hänelle omasta näkökulmastani meidän suhteen kulkua ja ongelmia. Tätä seurasi hiljaisuus, mutta tiedusteltuani hän oli kyllä samaa mieltä. Kun tiedustelin mistä tämä kaikki voisi johtua, vastaukset olivat muun muassa: "Olen niin paska" ja "Mua vaan ärsyttää kaikki". Hän kyllä sanoo katuvansa ja olevansa pahoillaan, mutta ei tiedä yhtään, että mistä. Sitten hän halusikin jo paeta paikalta.

Kun hän eilen saattoi minua bussipysäkille, suussani oli jo ne sanat, että ei jatketa tätä enää. Jäi vielä sanomatta. Nyt olen ollut samanlaisessa viestittelypommituksessa kuin aivan alkuaikoinamme. Alkuaikoina se oli ihanaa, nyt lähinnä olen huomannut, miten taitava hän on puhumaan paljon sanomatta mitään. Olen kertonut suoraan tunteistani hänelle viesteillä, sillä kasvokkain hän ei selvästikään näihin keskusteluihin kykene. Kerroin, että on ollut kivaa, mutta luottamukseni häneen ja hänen käytökseen on mennyt. Hän on vastannut, että "Haluan vain olla sun kanssa" ja "Tää on mulleki raskasta ku oon koko aja varautunut siihen et hylkäät mut".

Olen melko pettynyt itseeni, että en parin viikon takaisessa päätöksessä pysynyt, vaikka varsinaisesti yhteen emme olekaan palanneet. On myös ollut helpottavaa, kun olen vihdoin uskaltanut kertoa hänelle miltä minusta tuntuu. Vaikka hän ei sitä kykenisikään ymmärtämään, on se tuonut minulle hyvää oloa. Nyt hänen kanssaan on ollut hyvä olla, mutta en halua tätä suhdetta. Tiedän, että mitä nopeammin repäisen laastarin irti ja aloitan no contactin, sen parempi. Mutta. Helvetti.

Narsistin kanssa elämä on vuoristorataa. Kukaan muu ei anna samaa tunnetta kun narsisti, mutta toisaalta kukaan muu ei satuta yhtä paljon ja narsistiin ei voi ikinä luotttaa. Mutta jokainen meistä käy oman taipaleensa läpi. Nämä on on-off suhteita, ja jokainen vaihe muuttaa meitä. En usko enää itse siihen että ikinä asiat loppuu kun seinään. Ainut mikä pelottaa on se,että tässä pyristelyprosessissa rikkoo itsensä enemmän ja enemmän. Mutta ymmärrän hyvin ajatuksesi. Ja sen että et pääse vielä irti, ehkä vielä pitkään aikaan.