Ketunleipä, kyllähän se oman voinnin huononeminen vanhemmilleen tai muille hankalille ihmisille altistuessa on vahva signaali, että heitä kannattaa välttää.
Toivo on välillä silkkaa typeryyttä ja narsistisesti käyttäytyvien suhteen toivo asioiden muuttumisesta on valtavan sitkeä, ehkä juuri tunnekoukun takia. Minäkin olen toivonut ja jopa kerjännyt hyväksyntää, kuvitellut, että joskus tulisin kuulluksi ja olisi joku keino saada äiti ymmärtämään minun kokemukseni. Turhaahan se on. Samaan jumiin voi jäädä päihdeongelmeisesn kanssa, yrittää ja yrittää ja kuvittelee, että toinen tulisi joskus "järkiinsä". Ehkä omassa mielessä on epäusko siitä, miten toinen voi elää niin harhaisessa maailmassa ja koittaa herättää hänet? Päihdeongelmainen voi (omasta halustaan) raitistuessa herätäkin ja nähdä juoma-aikojen läheistensä kokemukset ja oman käytöksensä toisin silmin, mutta narsistisen ihmisen kohdalla sitä ei tapahdu.
Olen yrittänyt lukea aiheesta taas. Joharin ikkuna-kaaviokin on aika silmiä avaava; ehkä narsistilla on suuri sokea alue, jota hän itse ei kertakaikkiaan näe, vaikka muut sen näkevät. Joskus kun olen jutellut äitini kanssa, olen pohtinut tarinoita kuunnellessani, häivähtääkö totuus (niin monimutkaisesti määriteltävä kuin onkin) hetkeksikään hänen tajuntaansa vai paiskaako hän sen päinvastaiseksi käännettynä takaisin ennenkuin oikeastaan tiedostaa koko asiaa? Miltä tuntuu olla tuollainen ihminen?!
On jotenkin niin älytöntä, että äiti saattaa itse alkaa puhua tuomiten, kuinka joku on tehnyt jotakin (jättänyt pienet lapset yksin, jättänyt viemättä sairaan eläimen eläinlääkäriin tms) ja pitää tästä pitkiä monologeja. Kuitenkin hän on itse tehnyt nämä samat asiat ja jos aiheesta muistuttaa, hänellä loksahtaa leuka alas, hän menee mykäksi ja poistuu tai vaihtoehetoisesti tulee silmille syytösten ja puolustelun kanssa. Jos ei kommentoi mitään, monologi on loputon, hän kiihtyy ja kiihtyy ja jylisee kuin tuomion pasuuna. Miksi ihminen kokee tarvetta ottaa puheeksi ikäviä asoista, jota on myös omassa "syntisäkissä"? Mikis muut ihmiset sietäisi niistä suurin piirtein hirttää, mutta omat tekonsa ovat ihan ok, perusteltuja tai pakon edessä tehtyjä?
Viimeksi olen lukenut kirjat:
Tuija Välipakka: sata tapaa tappaa sielu
Helonä Häkkänen-Nyholm: 100 kysymystä narsismista
Katriina Järvinen. Kaikella kunnioituksella
Hyviä kaikki, tuo Järvisen kirja kuvaa hyvin jonkinlaista normia ja velvollisuutta kunnioittaa vanhempiaan ja suhtautumista siihen, jos joku on katkaisuut välinsä omiin vanhempiinsa. Itse olen kokenut tätä jopa terapiassa; "ovathan he sinun vanhempasi ja yrittäneet parhaansa" ja sitten velvoitetaan nimenomaan se jälkikasvu korjaamaaan suhde; sehän on ihan sairasta. Narsististen tai muuten hankalien vanhempien kanssa sama dynamiikka on ollut olemassa alusta saakka ja sen jatkamiseen patistelu on sama kuin painostaisi jatkamaan väkivaltaista ja huonoa parisuhdetta. Lapsihan on koko elämänsä yrittänyt eri keinoin saada hyväksyntää ja "korjata" suhdettaan vanhempiinsa, vääntynyt vaikka mille mutkille ja rikkonut rajojaan ja joiltain osin mielensäkin. Minullekin sanottiin,että ehkä voisit vaivhkaa halata äitiäsi, jos hänene on hankalaa näyttää tunteitaan.
Olen kipuillut koko elämäni ajan, tuntenut itseni huonoksi, varmaan alisuoriutunutkin ja omissa ihmissuhteissa on ollut vaikeuksia. Aloin josku neljänkympin jälkeen vetäytyä enemmän ja tuli yht' äkkisiä heräämisiä. Esimerkiksi se, että mitään järkeä ei kyllä ole siinä, että äitini jauhoi edelleen samaa virttä, "miten tässä olisi mihinkään lähtenyt, kun oli kunnottomat pennut kynsissä". Siinä kohtaa pysähdyin ja tajusin, että hänelä on viimenenkin lapsi ollut täysi-ikäinen yli 20 vuoden ajan, joten emme ole olleet esteenä hänen lähdölleen tai millekään muullekaan.
Kaikkeen tottuu ikävä kyllä, eikä tule kyseenalaistaneeksi asioiden väitettyä tilaa. Uskon, että näitä havahtumisia tulee toimimattomissa perheissä kasvaneille pitkin matkaa. Ei meilläkään ollut kyse meistä lapsista, vaan aikuisten kyvyttömyydestä ottaa vastuu omista päätöksistään ja valinnoistaan.
Omat kipuiluni tai tietyt vaikeudet eivät varmaankaan koskaan kokonaan katoa. Monilta osin elämäni on ihan jees. Paremminkin se oliis voinut sujua ja ilman ankeaa lapsuutta ehkä osa isetuhoisesta toiminnasta olisi jäänyt tekemättä. Minulla oli usein olo, etten saisi olla olemassa tai etten saa olla onnellinen, kun äitikään ei ole. Onhan se surullista.
Enää en suostu mihin tahansa vaan suojelen rajojani. Laitoin välillä estot puhelimeenja välimatkaa äitiini on riittävästi, joten hänestä ei niin harmia ole. Äiti on tietysti jollain tapaa tehnyt pesän päähäni

ja jotkut tilanteet triggeröi ikävästi. Lapset on minulle aika vaikea rasti; jos joku huutaa lapselelen, tulee paha olo, jos joku lohduttaa pientä itkevää lasta, tulee yhtä aikaa paha olo, ettei itse saanut samaa ja liikuttunut olo, kun pieni ihminen saa lohtua ja hoivaa.
Jos olisi uudestaan parikymppinen toivon, että osaisin lähteä kauas lapsuudeperheestäni heti. Lisävammautuminen loppuisi ja toipuminen pääsisi käyntiin.
Nuori aikuisuus on luontevaa aikaa tutustua uusiin ihmisiin opiskelujen ja harrastusten parissa. On mahdllisuus korjaaviin kokemuksiin ja itsetunnon vahvistumiseen ja kaikki tämä vaikuttaa siihen millaiseksi elämä muodostuu.
Nyt viiskymppisenä osa aika-ikkunoista on sulkeutunut, niin lastenhankinnassa, työelämässä kuin raha-asiossakin. Aion kuitenkin tehdä niitä asioista joita vielä voin ja nauttia niistä asiosta mitä minulla on.Enkä halua uhriutua ja sillä pilata loppuelämääni.