KESKUSTELUFOORUMI

Jäin miettimään, että mikä/mitkä ovat ne asiat ja tapahtumat, joiden takia tuntuu että ei voi erota? Itse koin, että minun vaan piti avata silmät ja hyväksyä sekä tunnustaa todellisuus. Tehdä päätös tai sitten siten, että kun mies sanoi taasen "ei tästä mitään tule jne " niin tartuin siihen ja tein siitä erosta julkista. Ja miksi mies niin sanoi, johtui osaksi siitä, että en enää suostunut olemaan kynnysmattona. Mies ei ollut väkivaltainen(agressiivinen kyllä), ja tiesin sen, että jos kerrankin lyö lähden samantien. Joten ei ollut yhtään syytä olla pistämättä vastaan=RAJAT miehelle. Ja tämän seurayksena siirryin pikkuhiljaa hovista pois omaksi itsekseni. Suosittelen miettimään, mikä on se kohta itsessä, joka aiheuttaa epätasa-arvon, kaltoinkohtelun ja väkivallan sietämisen? Miten sitä kohtaa itsessä voisi rakastaa ja helliä sekä arvostaa? Voisiko se haava mennä umpeen kun itse sen parantaa? Haittaako se toinen tuon haavan parantumista? Mitä jos mahdollistaisikin oman parantumisen sen sijaan että mahdollistaa narsismin toimet itseään kohtaan? Siirtäisi siis katseen itseen;mitä minä haluan, kuka olen jne.❤

Minulle se viimeinen pisara tuli tavallaan yllättäen eteen. Olimme juuri muuttaneet (taas) toiselle paikkakunnalle kun hän alkoi mesomaan kotona. Lähdin karkuun lasten kanssa paitsi nuorinta en saanut mukaan koska oli ottanut lapsen viereensä mennessään ns nukkumaan, ja soitin viranomaisneuvoa tilanteeseen. Vein muut lapset turvaan ja palasin kotiin. Parin pv päästä jouduin kuitenkin tuoda lapset kotiin ja siitä alkoi countdown- olin varuillani koko ajan mutta nyt olin jo aivan kylmä kala kaikille tunteille. Itkeskelen ruokaa laittaessa ja yritin pitää lapset pois tieltä. Siitä kuitenkin jostain taas äityi, joku teki taas jotain väärin ja alkoi ahdistelu ja kiusanteko lasta kohtaan joka oli nyt mokannut hänen mielestä. Tilanne alkoi olla jo niin räjähdysherkkä että annoin itseni räjähtää- huusin ja raivosin aivan vaikka järkeä niin kauan että hän suostui lähtemään ja jättämään avaimenkin. Tuli katumapäälle pari tuntia myöhemmin ja tuli ovelle vaatimaan sisään pääsyä. Pysyin kerrankin julmasti päätöksessäni että se hulluus saa nyt loppua. 8 vuotta siihen menikin , monta poliisikäyntiä, pahoinpitelytuomioita, turvakotia, lasten viemistä turvaan....

En voi kuin syyttää itseäni, minähän tämän kaiken mahdollistin kun en saanut lähdettyä silloin kun asiat alkoivat mennä dramaattisesti päin persettä, eli aikalailla jo suhteen alussa, mutta lopullisesti yhteisen lapsen synnyttyä.

Joudun elää syyllisyyteni kanssa ja joudun olemaan tekemisissä tämän ihmisen kanssa lapsen takia.

Tunnistan tuon itsessäni, milloin se syy jäädä oli lasten rippi -tai ylioppilasjuhlat, tuleva varattu lomamatka, pätkätyö miehelleni, joulu tai mikä tahansa muu juhlapyhä, syitä jäädä oli ennen enemmän kun syitä lähteä. Nyt olemme olleet kahden jo nelisen vuotta, kun lapset ovat muuttaneet omilleen joten syyt eivät enää liity heihin. Minäkin olen asunut yli kaksi vuosikymmentä tuossa talossa mutta voiko sitä kutsua kodiksi? Jos siellä vapauttani olla oma itseni ja hyvä sellaisenaan rajoitetaan koko ajan, jossa en saa tehdä mitään...ja jossa minun ei ole hyvä, eikä turvallinen olo. Niin, lopulta ne on vain seiniä ja laastia. Jaksamista!

Hei,

Kirjavinkki, vaikkapa äänikirjana. Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Hieno kirja, kuvaa upeasti parisuhdeväkivaltaa. Tätä kirjaa en malttanut laskea käsistäni, kuuntelin äänikirjana lenkillä, ruokaa tehdessä jne. Vei mukanaan!

Kirsikkamustikka kirjoitti: ↑02 Kesä 2020, 21:48 Hei,

Kirjavinkki, vaikkapa äänikirjana. Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Hieno kirja, kuvaa upeasti parisuhdeväkivaltaa. Tätä kirjaa en malttanut laskea käsistäni, kuuntelin äänikirjana lenkillä, ruokaa tehdessä jne. Vei mukanaan!

Komppaan, kuuntelin tämän itse ennen vuoden vaihetta, ja se oli uusi sysäys tai muistutus mulle siitä minkälaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Sen jälkeen löysin tänne palstalle ja tietoisuus kasvaa joka päivä.

Kirsikkamustikka kirjoitti: ↑02 Kesä 2020, 21:48 Hei,

Kirjavinkki, vaikkapa äänikirjana. Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Hieno kirja, kuvaa upeasti parisuhdeväkivaltaa. Tätä kirjaa en malttanut laskea käsistäni, kuuntelin äänikirjana lenkillä, ruokaa tehdessä jne. Vei mukanaan!

Luin tämän kirjan aivan muutamassa päivässä. Kiitos suuresti vinkistä! En voi olla havahtumatta kaikkiin yhtäläisyyksiin, ja tunteisiin, joita tässä kirjassa kuvattiin. Tuntuu, että luetun sulattelussa menee hyvinkin päiviä. Minua on uhattu tappamisella "vain" kerran, mutta Manninen sanoittaa kyllä tarkasti kirjassaan ne kaikki tunteen kirjot, joita tällaisessa suhteessa voi kokea muutoinkin. Meillä "väkivalta" on pääosin henkistä, ja ilmenee nykyään monesti minun vähättelynä ja syyllistämisenä muiden vieraiden ihmisten kuullen. Toisaalta oma käytökseni myös provosoi häntä; kuten Manninen kirjassaan Lauran oloa kuvaa: "...niin syvälle mustiin kaivoslampiin, etten jaksanut enää tuntea. Olin tasainen ja turta."

Tämän kirjan luettua on hyvä ja jo aiheellista kysyä itseltään olisiko 16 vuodessa jo tarpeeksi? Toisaalta olen jo päättänyt kesän jälkeen kertoa, että haluan erota. Kerään siis rohkeutta, ja teen suunnitelman elääkseni omaa elämääni...Jälleen kerran. Loppu on kiinni vain minusta itsestäni.

Toistan varmaan itseäni, mutta kerron taas. Kun narsistille sanoo, että haluan erota, sillä ei ole vaikutusta. Vain teot ratkaisevat. On kerättävä kamppeensa, lähdettävä ja otettava ero. Narsisti ei ota eroa.

Minulle se lähtemiseen vaikuttanut viimeinen pisara tuli loppiaista edeltävänä yönä. Mutta, tämä "viimeisen pisaran" prosessi, oli alkanut jo 6kk aiemmin. Oli syntymäpäiväni ja jostain syystä avopuolisoni sai raivarit, uhkasi siinä sitten heittää työläppärini seinään ja lyödä autoni paskaks. Tämän lisäksi oli lukita minut ulos kun oli lähdössä töihin, ilman kenkiä, autonavaimia jne. Silloin tuntui kun jokin olisi herättänyt minut unesta ja kysynyt, tällaisenko syntymäpäivälahjan haluat itsellesi?? Tämän jälkeen hakeuduin terveyskeskuksen kautta mielenterveyshoitajalle juttelemaan joka toinen viikko. Tämä auttoi minua aloittamaan itseni jälleenrakentamisen.
Samanlainen tilanne sattui viikko ennen joulua, silloin hän työnsi minua ulko-ovesta lumeen, pelkät sandaalit jalassa. Hän myös tönäisi minua niin lujaa, että olin lentää selälleni kuistin kaiteen yli.
Loppiaista edeltävänä yönä, olimme riidelleet, hän pakotti minut siirtymään sohvalla nukkumaan, jolloin peittoa vetäessäni totesin että hän on täysin hullu, jolloin hän tarttui minua takaata kiinni ja oli aikeissa lyödä.
Kun tilanne oli ohi, ylleni laskeutui outo rauha, nyt oli tullut se viimeinen niitti, nyt oli syy lähteä, nyt lähteminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta, oli helpottavaa kun hän oli tavallaan tehnyt päätöksen puolestani, minähän en olisi osannut lähteä kun ei kerran useamman vuoden henkinen väkivalta riittäänyt syyksi lähteä, nyt kun ne fyysiset pahoinpitelyn merkit olivat läsnä, tuli aika viimein vetää raja siihen.
Seuraavana päivänä hänen ollessaan töissä, pakkasin autoni täyteen tavaraa ja ajoin viimeisen kerran pois pihasta.
Onhan tässä tuota jälkipeliä ollut, kun en vieläkään saa osaa tavaroistani, mutta jotenkin oma vapaus on mennyt niidenkin edelle ja voin sanoa että olen jatkanut elämääni. Vihdoin. Jatka sinäkin, vielä kun voit.

Kannattaa lukaista myös Riina-Maria Metson kirja Miksi se ei vain lähde? Antoi ainakin minulle monia oivalluksia vuosien ajalta.

Vaikea edes kuvitella, miten vaikeaa voi olla erota yli 20 vuoden suhteen jälkeen narsistista. Silti narsistista kannattaa aina erota, jos vaan mahdollista. Omasta erosta on jo useampi vuosi, eli voin sanoa,ettei tämän suhteen haamut enää joka päivä ole mielessä, mutta sen verran syvät haavat jätti, että kyllä edelleen mietin asiaa todella usein ja toivun suhteesta edelleen. Oma suhteeni kesti vain muutaman vuoden, mutta oli sitäkin nöyryttävämpi ja sekava ja ahdistava. Olen älyttömän kiitollinen, että pääsin irti, ennen kuin kuvioon olisi tullut muun alistamisen lisäksi fyysinen väkivalta. Yritin erota hänestä useamman kerran, mutta homma meni niin, että hän otti minuun aina uudelleen viestiä ja sai minut aina jotenkin ihmeen kaupalla jäämään suhteeseen. Lopulta onni oli se, että ex ikään kuin itse katkaisi suhteen (vaikka hallitsi myö erolla/sen uhkaamisella) ja jotenkin siinä yhteydessä uskalsin sanoa, etten halua enää jatkaa. Hän oli tähän mennessä saanut pääni jo niin sekaisin, että hän osasi kerjätä sääliä ja syyllistää näin epäsuorasti ilmein ja elein, että oli todella lähellä, että vielä useamman "palataan taas yhteen ja erotaan" kerran jälkeen olisin tullut aivopestyksi ja palannut yhteen. Erovaihe kuitenkin vasta itsellä käynnisti koko prosessin käsittelyn ja sain siihen ammattiapua (suosittelen myös muille). Nimittäin vasta siinä vaiheessa aloin tajuta exän manipuloinnin ym. paskan ja sen, että olin suhteessa lähinnä hyväksikäytetty. Ja myös aloin epäillä, että onko hän narsisti tai sosiopaatti. Viimeinen pisara itselle oli kai se, etten enää halunnut uhrata oman elämäni mahdollisuuksia ja elää vain toisen elämää. Toisaalta syvimmät masennusvaiheet kävin eron jälkeen, mutta ajan kanssa asiasta toipuu pikku hiljaa. Haluan kuitenkin painottaa, että ammattiapua, vertaistukea ym. kannattaa olla. Ja luotettaville läheisille tilanne kannattaa avata jotenkin, vaikkei kaikkea pystyis kertomaan. Pahinta on nimittäin jäädä erossa yksin. Itsekin häpesin pitkään puhumasta asiasta, mutta nykyään puhun asiasta luotettaville henkilöille jo avoimemmin.