KESKUSTELUFOORUMI

Näin se varmaan täytyy tehdä, sankarin toiveiden mukaan. Pari eronnutta tuttavaani järjestää sujuvasti aina kummatkin omat juhlat omille sukulaisilleen, mutta veikkaan että meillä on yhteisjuhlat tulossa. Juhlat ovat menneet yleensä ottaen ennen eroa ihan mukavasti. Mutta havaittavaa kateutta on ollut kaikista lasten saamisista. Kuten myös siitä, jos olen ostanut lapsille vaatteita tai muuta. Tällöin hän ollut silminnähden kateellinen, kuin pikkulapsi. Minun olisi pitänyt ostaa hänelle samalla summalla tai mielellään jopa suuremmalla summalla jotain. Ymmärtäisin, jos toisella ei olisi rahaa. Mutta kuten aiemmin kerroin, olin ajautunut tilanteeseen missä minä maksoin jo lähes kaikki kiinteät kulut, joten hänelle jäi huomattavasti suurempi summa omiin menoihin. Sama tilanne oli aina päällä, jos ostin itselleni mitä tahansa. Jouduin aina ostamaan "tasurin". Hän saattoi laittaa suuriakin summia omaan harrastukseensa, eikä se minua sinällään kiinnostanut, mutta ärsytti jos ostin itselle jotain. Tämä johti tottakai siihen, että vääristelin parhaani mukaan summia mitä joku oli maksanut, koska rajalliset ne omatkin rahat olivat. Jääkaappiinkin olisi pitänyt arvailla, mitä speciaalia hänelle pitää kaupasta tuoda. Ja, kun toi, silloin se ei maistunutkaan ja pilaantui kaappiin käyttämättömänä. Tähän tuotteeseen, ei kuitenkaan kukaan muu saanut koskea, koska se oli hänen. Olen huomannut hänen lähtönsä jälkeen kuinka paljon halvemmaksi eläminen nyt tulee, vaikka lapset asuvatkin kanssani. Ja tupakointi.. lopetin itse kauan aikaa sitten. Totesin tuolloin, että käytän siitä säästyneet rahat osittain johonkin omaan juttuuni, jotta se motivoisi lisää. Ei, minulla ei ollut oikeutta siihen.. Myöhemmin ilmaisin ihan vilpittömästi huoleni hänen terveydestään jo yli 20v tupakoineena. Tämä oli kuin punainen vaate. Narsisti on kaiken sen yläpuolella. Syöpä ei häneen iske ja kaikki kuollaan kuitenkin aikanaan.

Itselleni ensimmäisen kerran tunne, että tämä oli tässä tuli toisen tai kolmannen fyysisen väkivallanteon aikana. Ensimmäinen kerta meni vähän kuin "vahinkona" mutta seuraavina kertoina oli, että en tunne enää tuota ihmistä. Vaikka henkinen väkivalta on ollut pitkässä juoksussa se pahempi ja raskaampi asia, koska se on ollut enemmän läsnä. Fyysinen väkivalta on kuitenkin pysäyttänyt joka kerta miettimään millaisen ihmisen kanssa oikein elän. Paljonhan näitä parisuhdejuttuja purettiin niissä harvoissa parhaiden ystävien kanssa vietetyissä saunailloissa. Toisaalta, kun kuuli myös kavereilta, ettei se elämä ruusuilla tanssimista ollut, niin sai itse vääränlaisen kuvan toisten parisuhde-elämästä. Totuushan oli, että kuulin vain ne paskimmat jutut. Oli heillä oikeasti puolisoidensa kanssa kivaakin. On normaalia, että miehet ja naiset eivät aina ole samalla aaltopituudella. Heillä on kuitenkin olleet oikeasti ihanat ja välittämisensä osoittaneet puolisot. Enkä itse koskaan kehdannut kertoa niitä pahimpia tarinoita häpeän pelossa. Ajattelin, että perhe-elämä on vain keskimääräistä haasteellisempaa lasten keskellä. Eipä heistä kukaan kuitenkaan vaikka työaikaansa ole muuttanut sen mukaan, kun ei kestä puolisonsa aamuvihaa. Näin myös tein ja yhdessä vaiheessa lähdin töihin tuntia ennakkoon, kun en kestänyt sitä ahdistavaa vihaa minkä sain päälleni, jos olin työaamuna hänen "jaloissaan". Hipi hiljaa hiivin kotoa laittaen kahvin tippumaan ja meni töihin juomaan omat aamukahvit rauhassa. Toisaalta joskus hänen töihin lähtönsä oli niin aikaisin, että jäin nukkumaan. Minun uniani ei kunnioitettu. Ovet paukkuivat, ihan niin kuin se olisi jotenkin ärsyttänyt, että saan jäädä nukkumaan. Samaa ärsytystä aiheutti kaikki edut mitä minulla oli. Tai jos olin lomalla ja hän ei. Kaikein huvittavimpia olivat työnantajan antamat joulu- tai muut lahjat. Niistäkin minun olisi pitänyt ostaa tasauslahja hänelle.

Kuulostaa pelottavan samanlaisilta oireilta tuo keskittymiskyvyn puute mitä en aiemmin ole havainnut. Laitan perunat kiehumaan ja lähden viemään roskista. Huomaan huomaan jonkun epäkohdan pihalla ja jään askartelemaan sen pariin. Jatkan siitä seuraavaan asiaan, eikä hälyytyskellot soi vieläkään. Suurin osa asioista jää kesken ja keitiössä odottaa hellalle kiehuneet vedet ja pohjaan palaneet perunat. Tämä on niin yleistä, että se on alkanut aiheuttamaan suunnatonta ärsytystä itsessäni. Tämän vuoksi laitan kriittisistä asioista aina hälyytyksen puhelimeen. Tämä toimii, ellen unohda puhelinta

Helppottaa kuitenkin saa kirjoittaa ja saa olla ihan rehellisesti rikki vielä näin pitkänkin ajan jälkeen. Eikä tarvitse hyväksyä tai selitellä kenellekään exän huonoa käytöstä. Mihinkään ei ole kiire ja enää en hyväksy elämääni ensimmäistäkään kaiken tukahduttavaa energiavarasta

Kyllä, jos jotain tästä kaikesta oppi, niin sen ettei ikinä halua samaa uudestaan. Sitä huolehtii toivottavasti jatkossa omista rajoista paremmin. Sekä siitä, ettei katsele kenenkään epäkunnioittavaa käytöstä. Kuitenkaan muuttumatta itse itsekeskeiseksi. Sitä vähän pelkään. Toivon, etten heilahda sille puolelle, kun korjaan aiempaa epäitsekkyyttäni. Välillä olen ajatellut itsekseni, että onneksi en aiemmin tiennyt elämän olevan näin haastavaakin. Ei halua olla yksin, pelkää että saa huonon kaverin, pelkää sitäkin että jos saa niin hyvän kaverin ettei ole itsestä antaa tasavertaisesti takaisin. Miettii myös, ettei parisuhde ole maailman tärkein asia ja toisaalta että mitä jos on aina yksin. Tuossa kohtaa laitan yleensä luurit päähän ja siirrän ajatukseni ihan jonnekin muualle.

Olet sinäkin kaikenlaista kokenut ja ollut todella joustava ja toisen huomioiva. Ja tuo on juuri se palkka, mitä toiselta saa. Mikään ei ole riittävää eikä hyvin.

Tänään juuri mietin näitä rahajuttuja. Miten se menikin noin samalla tavalla. Hänen rahat olivat hänen rahoja ja minä maksoin meidän jutut. Se oli oikeastaan automaatio. Mitä tahansa teimme, oletus oli se että minä maksan. Sitten jos hän joskus maksoi, hän myöhemmin riidan aikana käänsi niin, että hän teki aina näin. Jos ostin jotain itselleni, hän kysyi katsoinko hänelle mitään. Ja etten ole romanttinen kun en ostanut myös hänelle jotain tai ottanut kuvaa siitä mitä olisin _voinut_ ostaa. Sitten kun ostin vaikka mätsäävät teepaidat meille, ei ne häntä säväyttäneet. Teennäisesti kyllä otettiin joku selfie ja sen jälkeen hän ei ikinä pitänyt enää tuota vaatetta. Meillä oli myös tuota, että jos ostin tai tein vaikka jälkiruokaa, se oli hänen. Sitä ei kukaan muu saanut syödä ja minun piti vielä lusikalla syöttää häntä. Hän oli oikeasti kuin jokin pikkuvauva juuttuneena aikuisen kroppaan. Hän myös moitti minua pihiksi ja että mietin vain rahaa ja laitan rahan hänen ja minun väliin. "Sinusta ei tule koskaan sellaista naista joka sanoo että rakas minä tuen sinua. Mitä tahansa tarvitset, minä hankin ja minä hoidan." Hän halusi, että otan ison lainan ja perustan hänelle yrityksen. Miehelle joka ei kunnioita mitään eikä ketään. Miehelle joka mietti heti miten keplotella niin että saa kaikki rahat itselleen. Jumalalle kiitos en tehnyt tätä. Tämä mies laittoi todella isoja summia itseensä kuukausittain. Eikä mitkään ostetut vaatteet tai kellot kauaa mieltä lämmittänyt. Ja hän ei näitä ostanut kaikkia omilla rahoilla. Hän oli hyvä käymään toisten taskuilla. Mutta hänen taskuilleen ei kyllä kukaan päässyt.

Minä en tykännyt siitä, jos hän tuli luokseni kun minulla oli työvuorot. Hän ei yleensä ikinä sovittanut rytmejä sen mukaan, miten minun olisi työvuoroihin nähden pitänyt sovittaa. Jos menin aikaiseen aamuvuoroon klo 7 töihin, ei hän miettinyt että minun tulisi nukkua riittävästi. Olin tuolloin todella väsynyt. Ja minun tuli lähteä myös todella hiljaa. Hän saattoi kommentoida myöhemmin, että olin kolistellut. Vaikka minulla oli kaikki valmiina ettei tarvinnut ottaa edes kuppia kaapista. Vaatteet laitoin myös kylpyhuoneeseen valmiiksi jottei minun tarvitse käydä ylimääräistä kertaa makuuhuoneessa. Jos taas hänellä olisi ollut jokin aikainen meno, se tarkoitti sitä että minä nousen myös ja assisteeraan häntä aamutoimissa. Hemmetin hankala tyyppi kokonaisuudessaan.

Minä olen Merenelävä eronnut lasteni isästä jo vuosia sitten ja meillä on omat juhlat lapsille. Lapset ovat kokeneet tämän ihan hyvänä. Toivon, että toimit tässä kuten parhaimmalta itsestäsi tuntuu.

Hyvin kiteytit tuon parisuhdeasian. Samojen asioiden kanssa kamppailen minäkin. Toisen lyhyen tapailun aikana olin ehkä hieman itsekeskeinen ja pelokkaampi. Pidin ehkä liikaa kiinni omista jutuistani, enkä nähnyt oikein tulevaisuutta yhdessä. Juuri tällä hetkellä yksinolo ei haittaa, mutta ehkä hieman pelottaa, jos jäänkin yksin lasten lennettyä pesästä. Murehtimalla nämä asiat eivät parane, mutta ajoittain mielessä ne on minullakin. Toisaalta olen vähän sosiaalinen erakko, joten osaan olla yksinkin. Tarvittaessa voin lähteä vaikka yksin viikon ulkomaan reissulle, vaikka mukavampihan se olisi yhdessä jonkun kanssa . En jää surkuttelemaan yksinäisyyttä, kuten oma isäni äidin lähdön jälkeen. Hänellä on jäänyt periaatteessa viimeiset 20v elämättä.

Muutamat harvat tietävät menneisyyteni todellisen laidan. He ovat suuresti ihmetelleet, miten olen niin sulavasti toiminut työyhteisössä. Olen ollut heidän mielestään määrätietoinen, kaikki langat käsissä pitävä ja huolehtiva esimies. Kotona kuitenkin täysin maan rakoon jyrätty, epävarma ja vetäytynyt tossu, joka ei osannut enää tehdä päätöksiä. Herkkyyteni oli ja on huono asia narsistin kanssa, koska lamaannun helposti negatiivisessa ympäristössä, kuten kotona alkoi tapahtumaan. Toisaalta työpaikka on ollut minulle yksi turvasatamoista, jossa en ole joutunut kokemaan väheksyvää käytöstä itseäni kohtaan koskaan. Tiukoissakin tilanteissa yleensä asiat riitelee ja asiallinen neuvotteluyhteys jatkuu. Kukaan ei mene henkilökohtaisuuksiin, eikä jyrää ketään. Silti olen ollut kuin yö ja päivä kodin ja työn suhteen. Ehkäpä se vähensi riitelyä loppuaikana, mutta olinhan minä hukannut jo itseni.

En sentään syöttämään ole joutunut.. Huhhuh!
Viittävaille minäkin erehdyin perustamaan yhteisen yrityksen exän kanssa. Sitten heräsin, että ei ikinä. Olisin varmasti joutunut tekemään ihan kaiken paperisodan ja siinä olisi mennyt exällä omat ja firman rahat sekaisin ääntäkin nopeammin. Sotahan siitä syttyi, mutta onneksi pidin pintani, koska nyt olisin kaulaani myöden veloissa moisen virityksen myötä.

Tiedätkö Merenelävä, on outoa miten tekijöissä on niin paljon samoja juttuja, ja niin on myös kokijoissakin. Tämä on kuin jokin todella outo tanssi. Ja sen tanssin jälkeen on ihan pyörryksissä. Sinä kuvasit hyvin noita tilanteita kun tilanne kulminoitui fyysiseksi ja mitä niissä hetkissä koki ja tapahtui. Minä mietin joka ikisen fyysisen tapahtuman jälkeen, että nyt tämä oli tässä. Että tuo ihminen ei tule enää koskaan näkemään minua. Ja sitten tuli se seuraava kerta. Minä luulen, että loppujen lopuksi en koskaan oppinut tuntemaan tätä ihmistä eikä hän oikeastaan oppinut tuntemaan minua. Se on surullista, mutta omalla tavalla myös lohduttavaakin. Ja siitä tulee ehkä vähän sellainen olo, että voi näyttää hänelle henkistä fingeriä ja todeta että pieleen meni.

Minäkään en ole kehdannut kertoa kaikkea. Pelkään ehkä myös sitä, että minua pidettäisiin seinähulluna. Että sanottaisiin että "oikeasti - ei noin ole voinut tapahtua". Ja seuraava kysymys olisi että "miksi olit tuollaisessa" ja pidettäisiin masokistina. Tai että itse olen provosoinut. Minä tosiaan syötin häntä. Ja hän katseli minua, telkkaria tai puhelintaan. Tiedän, että lapsille on olemassa niin kutsuttu koppaterapia. Siinä laitetaan siis koppaan, peitellään ja hoidetaan kuin vauvaa. Syötetään, leikitään kukkuu-leikkejä ja annetaan korvaavia kokemuksia siitä mikä vauva-ajasta on jäänyt puuttumaan. Välillä minusta tuntui, että minut oli valjastettu tällaiseen rooliin, mutta sairaalla tavalla. Koin monesti, että hän oli kuin pieni lapsi. Ja oli vaativainen. Koki automaationa, että saa kaiken huomion ja hoivan. Paitsi että syötin, myös rasvasin hänet kun hän oli käymässä nukkumaan.

Tuo on täysin totta, miten kuvasit sitä ristiriitaa oman minän välillä kotona ja muualla. Minusta tällainen suhde on jotain niin myrkkyistä, että siinä menee koodisto ihan sekaisin. Normaalit toimintatavat eivät vain yksinkertaisesti toimi. Sitä yrittää jotenkin tehdä kaikkensa, että saisi sen ihmisen loihdittua esiin, kuka oli se ihana ja kenen ajattelee olevan tämän sisällä jossakin, piilossa. Jos kuvioon kuuluu vielä yhteinen talous ja elämä ja lapset - voin vain kuvitella kuinka paljon sitä yrittää ja toivoo. Ja etsii ehkä vähän joka puolelta niitä viestejä, että elämä ei ole muillakaan aina niin helppoa. Ja silti sisällään tuntee, että ei muilla varmaan ihan tällaista ole. Minä elin monta kertaa täysin kaksoiselämää. Muut luulivat suhteen olevan ohi ja minulle se oli täyttä totta. En jaksanut vastustaa häntä. Mutta pidin kaiken omana tietona, koska suojasin itseäni enkä jaksanut kenenkään kysymyksiä. Ja tiesin että uusi välirikko on edessä kuitenkin. Häpesin sitä, etten kyennyt pitämään tuota suhdetta vakaana. Olin hänen kanssa täysin altavastaaja. Ja muutuin sellaiseksi, mitä kaverini ja perheeni ei olisi minusta tunnistanut. Minä en ole luonteeltani nyhverö. Mutta hänen kanssa olin. Se oli ehkä itsesuojeluakin. Minäkin koin työpaikan turvalliseksi maaperäksi. Siellä tiesin että olen kykenevä ja taitava. Tiesin, että mitään järkyttävää ei kohta tapahdu ja minulla oli hallinnan tunne. Olin arvostettu työkaveri ja ajatuksiani kuunneltiin.

Minulle on jäänyt suhteemme aika loppuvaiheista yksi kerta mieleen. Hän tuli luokseni sunnuntai-iltapäivänä "selvittelemään meidän välejä". Eli hänen aloittamaa ja yksin riitelemää riitaa. En halunnut häntä kotiini, mutta hän tuli omia keinojaan käyttäen. Kotona hän ensin satutti minua, sitten olikin "lohdutukseni vuoro" missä hän kantoi minut sänkyyn ja tuli sisääni. Sitten piti tehdä ruokaa ja olla kuin kaikki olisi kuten hyvin ollessa. Aamulla minun piti lähteä töihin. Toimin kuin robotti ja olin helpottunut kun pääsin töihin. Hän laittoi minulle viestin työpäiväni aikana, että emme ole puhuneet asioita läpi ja tänään on todella paljon puhuttavaa. (Hän saattoi paasata minulle tuntikausia, olin aivan uupunut niiden sessioiden jälkeen. ) Kun työpäivä alkoi loppumaan, sisälleni kasvoi levottomuus. Mietin, etten halua mennä kotiin. En yksinkertaisesti vain halua. Mietin, menisinkö isälleni. Hän asui pitkällä enkä halunnut huolestuttaa häntä. Olin salannut isältäni tilanteeni. Hän ei tykännyt yhtään tästä miehestä, vaistosi ehkä jotain. Minulla oli seuraavana päivänä töitä ja mietin, että minä haluan olla yksin omassa rauhassa. Mietin hotelliin menoa. Mietin turvakotiin menoa. Valitettavasti työni vuoksi tämä oli huono vaihtoehto. Jostain sisältäni kumpusi ajatus, että ei. Tämä ei voi mennä niin että hän on minun kodissani ja minä en voi mennä sinne. Kun lähdin ajamaan kotiin, laitoin hänelle viestin että en halua häntä sinne. Jostain löysin rohkeuden tähän. Hän yritti alkuun liehitellä minua kotiin. Totesin, että ei. Hän muuttui täysin kylmäksi ja kertoi syövänsä ja laittavansa itsensä sitten valmiiksi. Hän laittoi vielä viestin, että enkö tule sisälle lainkaan, emmekö harrasta seksiä ennen kuin hän lähtee. Sanoin odottavani ulkona autossa. Siinä autossa istuessa mietin, hakkaako hän minut kun vien hänet juna-asemalle. Mietin, että pitäisikö minun soittaa taksi ja viedä hänet taksilla. Mutta tämä saattaisi provosoida häntä. Mutta jos olisin hänen kanssa kahden, tämä voisi olla minulle vaarallista. Tällaisia asioita jouduin miettimään ja se, että se oma "rakas" laittaa tällaiseen, ei ole millään muotoa oikein. Sitä ei sellaiseksi saa väännettyä vaikka kuinka yrittäisi.

Yritän edelleenkin ahmia tietoa toksisista suhteista. Mitä enemmän on tietoa, sen enemmän on välineitä omaan toipumiseen ja myös tulevaisuudessa pitämään itsestään parempaa huolta. Minäkin olen päättänyt, etten jätä elämää elämättä. Minulla on uusi tuttavuus elämässäni, mutta etenen pikku askelin. Kerroin hänelle, että viime vuoden lopulla kun katsoin kulunutta vuotta, totesin sen olleen elämäni järkyttävin enkä enää ikinä halua tuollaista. Ja että teen vuodesta 2022 itselleni hyvän. Joulukuussa varasin kaksi ulkomaan matkaa lasten kanssa ja tämän lisäksi teen elämäni ensimmäisen ulkomaan matkan keväällä yksin. Tämä jännittää ja sisällä on myös kupliva odotuksen tunne. Loppujen lopuksi elämä on meidän omissa käsissämme eikä sitä kannata heittää hukkaan. Kun alkaa saamaan uusia hyviä kokemuksia, ne ikävät jäljet sisällä pienenee. Tähän uskon.

On kyllä totta, että asian tonkiminen ei aiheuta lisää tuskaa vaan helpottaa. Jollaina tasolla on helpompi ymmärtää, että sitä taisteli mahdotonta vastaan. Ja narsisti ei vain tajua, näe, eikä osaa tuntea samanlailla kuten muut. Siinä mielessä itse en osaa ajatella henkisen keskisormen näyttämistä vielä, koska jollain kummallisella veivauksella narsisti kääntäisi nykyisen tilanteen minun syyksi ja omaksi edukseen. Onneksi mitään yhteyden pitoa ei ole sieltä suunnalta ollut hetkeen ja toivon näin jatkuvankin. Huomaan hänen kuitenkin stalkkaavan Someani edelleen ja kysymys kuuluukin miksi. Mielestäni kohtuullisen väärin jopa uutta kumppania kohtaan, kun roikkuu katsellen exän päivityksiä. Ei se minun elämä nyt niin mielenkiintoista ole.

On todellakin outoa, että meissä tekijöissä ja kokijoissa on niin paljon samaa. Siinä mielessä voi pitää paikkansa, että narsisti todellakin osaa valita uhrinsa tietyistä pienistä merkeistä. Pisti miettimään ensi tapaamistamme, koska silloin hänellä oli toinenkin vaihtoehto. Tämä toinen oli omasta mielestä komeampi ja saanut vuosien kuluessa enemmän huomiota naisilta kuin minä. Kauneus on toki katsojan silmissä, mutta tiedän hänen olevan huomattavasti kovapintaisempi kaveri. Veikkaan, että hän olisi ollut liian kova pala narsistille ja olisi osannut lähteä, jos valinta olisi osunut toisin.

Yksi ehkä ärsyttävimpiä hallinnan muotoja oli omien haaveiden torppaaminen tavalla tai toisella. Silloin tuntui, että nyt kylla riistetään loputkin minusta. Mielestäni jokaisella on oikeus haaveilla mistä vain, varsinkin kun tietää ettei niitä ole edes realistisesti toteutettavissa. Minä nyt satun vain pitämään merestä, lämmöstä ja auringosta. On mukava joskus haihatella mahdottomista lomakohteista tai kesäasunnosta. Ei.. eihän se käy. Et ajatele silloin muita, koska sinun haaveesi ei kohtaa toisen kanssa. Ei, vaikka mikään niistä ei ole toteutettavissa ilman lottovoittoa, et olisi saanut haaveilla.

Onneksi nyt ei tarvitse enää tehdä kompromisseja joissa narsisti saa kaiken, ostaa tasureita ja yrittää miellyttää saamalla turpaansa. Tottakai normaaliinkiin parisuhteeseen kuuluu kompromissit ja toisen huomioiminen, mutta normaalissa suhteessa se ei jää yksipuoleiseksi.

Tätä tekstiä, kun pulppuaa niin.. Olipahan ärsyttävää myös se piittaamattomuus minulle tärkeitä tavaroita kohtaan. Tai siis kotona ei ollut enää missään oikein minun tavaroitani kuin sullottuna siihen ainoaan vaatekaappiin. Kaikki muut oli heitetty salakavalasti menemään tai ilmaistu, ettei sille paikkaa sisältä löydy. Jos joku tavara tms meni rikki, niin se oli olan kohautus ja sillä selvä. En ymmärrettävistä syistä enää tykännyt lainata autoanikaan hänelle. En ole mikään perfektionisti, enkä valittaisi muutamasta roskasta lattialla. Auto palautui usein miten kaatopaikkana takaisin ja tankki tyhjänä. Muutaman kerran hän lainasi autoani jopa sillä verukkeella, kun se on siistimpi. Olihan se, ihan asiakkaiden kuskaamisenkin takiakin. Tämähän aiheutti sen, että en halunnut enää lainata mitään, kun mistään ei välitetty mitään. Sen jälkeen olinkin itsekäs nipottaja, jolle vain tavara merkitsi jotain. Toisin päin lainaaminen olikin työläs tehtävä ja kaikki tarkastettiin millin tarkasti.

Kyllä, tekstiä tulisi aina vain lisää kun miettii asioita. Ja onhan sitä puhumisen tarvetta. Tänään taas huomasin sen kun päähän tuli muisto inhottavasta tapahtumasta mitä en ollut ehtinyt miettimään millään tavalla. Tähän minun tyyppiini liittyi hallinnan halu kaikin tavoin. Tuntui, että olin välillä kuin nukke jota hän testaili että mitä kaikkea sille voi tehdä ilman, että se hajoaa ihan palasiksi. Välillä kun hän sai tämän vimman, hän ei edes katsonut kunnolla missä olemme ja minua ahdistaa ajatus siitä, että mitä ihmiset ovat saattaneet nähdä. Olin noissakin tilanteessa aivan alakynnessä hänelle. Ihminen tekee ihmeitä välttääkseen kidutuksen. Jos ravihevonen koulutetaan kivulla, se juoksee itsensä vaikka kuoliaaksi välttääkseen tuota kipua. Sama taitaa koskea ihmistäkin.

Jännä yhtäläisyys tuo sotkuisuus. Minä siivosin kotona ja hän levitti tavaransa koko asuntoon. Niitä oli kaikkialla. Minun tavaroilla ei ollut niin väliä. Ne, mistä hän tykkäsi, hän omi itselleen. Tai toivoi että ostan samanlaisen hänelle. Minä ostin uuden auton. Minä huolehdin, että se on roskattomana. Hän olisi jättänyt kaikki paperit ja tyhjät tölkit sinne. Kerran hän oli ollut minulle vihainen ja menin hakemaan häntä luokseni. Minulla oli kirsikoita meille ostettuna. Hän ajoi autoa ja istuin apukuskin paikalla. Hän söi kirsikoita ja kääntyi yhtäkkiä minuun päin, sylkäisten kivet kasvoilleni. Sen jälkeen hän nauroi kimeää inhottavaa naurua. Tämä oli hänestä hyvä vitsi. Siinä hetkessä olisin halunnut avata hänen ovensa ja tuupata hänet vauhdissa tielle. Hän halusi loukata minua ja loukkasikin. Mutta en halunnut näyttää hänelle sitä. En halunnut näyttää että osui maaliin. Katsoin häntä, laitoin kirsikan suuhuni ja totesin että älä viitsi sotkea uutta autoa. Hän oli ihan puulla päähän lyöty ja ihmetteli vielä myöhemmin että miten en suuttunut siitä, että sain kivet kasvoilleni vaan mietin autoa. Sitten kun hän siivosi, hän oli todella pedantti. Pesimme yhdessä tämän auton seuraavana kesänä eikä minun siivousjälkeni ollut ollenkaan tyydyttävä vaan hän veti kaiken toiseen kertaan ja kertoi pitäneensä oman auton aina todella puhtaana, puhdistaen hammasharjalla ja topsipuikoilla tuulettimien raotkin. Hänellä oli meidän suhteenkin aikana tiettyjä asioita, missä hän ei kestänyt sotkua: hän piti hiusharjansa puhtaina ja käytti harjansa puhdistamiseen minun harjaani ( ) ja hänen vaatteiden piti olla myös putipuhtaat. Hän oli myös oman ihonsa suhteen tarkka, että se oli aina puhdas kauttaaltaan. Tämä sama vaatimus oli myös minulla.

Tuosta unelmoinnista muistan, että minun unelmani olivat yleensä lapsellisia mutta hänen omat hienoja. Ja minun olisi pitänyt tukea niitä todeten, että toteutamme nämä rakas. Kun itse pohdiskelin liikeideaani jolle oli oikeasti tilausta pääkaupunkiseudulla, hän lyttäsi minut täysin. Nyt tällä hetkellä näen, että näitä yrityksiä alkaa tulemaan. Minun olisi pitänyt vain tukea hänen ideoitaan. Tiedätkö, minä luulen että omat unelmat ovat heille uhkia. Sehän on jotain, mitä ei voi kontrolloida.

Tämäkin herra seuraa minua siellä, missä voi yrittää vielä seurata. Ja en tiedä mitä tilejä hänellä on millä seurata siellä missä olen hänet estänyt. Hän yritti provosoida minua sanomalla että hän ei estä minua koska ei ole heikko. Että sellaiset ihmiset ovat heikkoja jotka toimii näin. Hän on estänyt minut kyllä monta kertaa. Minä tein tämän somessa suojellakseni siellä tuttujani. Hän ottaa muihin ihmisiin yhteyttä jos kokee tämän tarpeelliseksi. En tee tällä hetkellä mitään postauksia, olen mennyt ihan pinnan alle. Hän ei näe myöskään kuvaani tai olinaikaani whats apissa. Tiedän, että tämä syö häntä. Hän on pitkiä aikoja hiljaa ja sitten taas ilmoittaa itsestään. Tänään hän taas aktivoitui ja ehkä testasi, että olenko estänyt häntä lisää. Sain ruusun whats appiin ja toiseen vastaavaan palveluun tuli rikkinäinen sydän ja tämä päivämäärä koska tässä on maagisuutta 2-numeroiden määrässä. En reagoinut mitenkään. Mitä minulla on hänelle sanottavaa, ei mitään.

Luin kerran, että heroinisti vertasi vierottautumista heroiinista helpommaksi kuin vierottautumista toksisesta suhteesta. Olen kuljettanut tätä matkassa mukana. Voisi luulla, että tällaisen hutun jälkeen olisi helppo jatkaa matkaansa eikä miettiä tuollaista ihmistä sekuntiakaan. Mutta luulen, että juurikin me empaattiset ihmiset kärsimme ja se irrottautuminen ei ole helppoa. Omaan matkaani tässä kohtaa on kuulunut myös jäytävä epäoikeudenmukaisuuden tunne ja sielua syö se, etten saa mielestäni ansaitsemaani oikeutusta. Tästä oli vaikea astua yli ja jatkaa matkaansa. Sillä tämä toinen henkilö ei koskaan ikinä tule kokemaan, että hän on syyllinen mihinkään. Sitä päivää en tule näkemään.

Huhhuh, kyllä on rasittavaa, jos vieläkin yrittää ottaa yhteyttä..
Täytyy vaan toivoa, etten itse triggeröidy väittelyyn, vaan jätän vastaamatta jos viestittely koskee muita kuin lapsia koskevaa asiaa. Olen eron jälkeen pohtinut monesti omaa käytöstäni. Ärsyynyn hyvin nopeasti, pulssini nousee ja suunnaton viha iskee päälle hänen ottaessa yhteyttä. Pahimillaan olen äitynyt jopa huutamaan puhelimessa. Sen verran homma pysyy kontrollissa, että en nimittele, enkä mene asiattomuuksiin. Poltan kuitenkin päreeni aika nopeasti, kun toinen vaan jankuttaa ja jankuttaa. Kenenkään muun ihmisen kohdalla ei vastaavaa tapahdu. Toisaalta kukaan muu ihminen ei ole rääkännyt minua loppuun asti. Ja muut epämiellyttävät ja asiattomasti käyttäytyvät ihmiset on voinut pitää etäällä.

Ihan noin tökeröä "huumoria" en kokenut. Toisinaan kyllä liian kovia läpsäisyjä, mitkä oli "vitsillä" tehty. Oli oikeasti sanottava painokkaasti ettei tuntunut kivalta, vaikka olisi kuinka vitsi. Sellainen toisen rajojen kunnioittaminen puuttui välillä kokonaan.

Tällä hetkellä tuntuu, että en varmaan koskaan osaa ilman stressiä ja ahdistusta kohdata kyseistä ihmistä. Vaikka hän ei millään muotoa voi enää puuttua elämääni kuin pahoin sanoin, pelkään häntä varmasti loppu elämäni jollain tasolla. Toisaalta ei enää tarvitse edes niitä pahoja sanoja, koska ylitulkitsen hänen koppavasta käytöksestä vihan ja välinpitämättömyyden minua kohtaan. Mutta joo, onneksi ei tarvitse nähdä häntä samoilla kulmilla. Tulevaisuudessa välimatka kasvaa vielä 100km lisää, mikä tuntuu enemmän kuin turvalliselta.

..ja tuo loppu on niin totta. Jotain oikeutusta kaipaisi tai sen, että toinen sisimmässään tajuaisi edes edes vähän mitä on tehnyt. Näin ei tietenkään tule ikinä tapahtumaan, enkä mitään laihaa anteeksi pyyntöä edes haluaisi kuullakaan. Olihan meidänkin eron loppuvääntöjen syyllinen vain minä, joka pyysi edelleen anteeksi kaikkea. Jollain tapaa kummallista, ettei toinen edes lähtönsä jälkeen voi myöntää pienintäkään asiaa omista virheistään. Tämä olisi helpottanut minua edes vähän, että kaksi ihmistähän siihen ongelmaan vaadittiin. Mutta ei, samaa paatoksellista monologia syyllistäen tai ghostaamista koko tilanteesta jättämällä vastaamatta.
Ompahan nyt minun vuoroni ghostata ja kääntää selkäni

Tänään tapasin hänet sattumalta kaupassa. Tilanne/hän tuli niin äkkiä eteeni. Katseeme kohtasi sadasosa sekuntien verran. Jatkoin ostoksiani tervehtimättä. Hän tuli kuitenkin puhumaan minulle, jonka onnistuin jotenkin sivuuttamaan parilla sanalla ja kädenheilautuksella. Ja jatkoin matkaani. Hetken kuluttua hän vielä soitti minulle, sain senkin hoidettua suhteellisen hyvin, yritin olla puhumatta yhtään turhaa sanaa. Miksi tämä tuntui niin kamalalta... Olen joutunut tapaamaan häntä muutamaan otteeseen töiden takia eromme aikana. Epäilen, että oma mieleni järkkyi tämänpäiväisestä, koska en ollut varautunut kohtaamiseen, näitä olen juurikin mielessäni pelännyt. Pelkään siis oman kontrollin pettämistä, vaikka tiedän tarkalleen mitä haluan. Elää yksin ja rauhassa.

Merenelävä, tunnen samoin. En usko, että koskaan pystyn kohtaamaan häntä ilman stressiä ja pahaa oloa.
Toivon kuitenkin, että aika auttaa näissä kohtaamisissa edes jonkin verran. Ja niin kuin sanoit, onhan se pahaolo kuitenkin poissa jokapäiväisestä elämästä.

Dunia, olen samaa mieltä kanssasi, empaattisuutemme vuoksi on juurikin vaikea irrottautua ja tämä suru sekä kärsimys... Miten tuntuu niin väärältä että hän näyttää jatkaneen elämäänsä, ilmeisesti uuden naisen tai naisten kanssa. Sormuksen oli ottanut jo pois ja kulkee hyvin huoliteltuna kaupungilla. Itse kärsin ja olen väsynyt. Oma ulkonäkö ei juuri nyt hirveästi kiinnosta, enkä voisi edes harkita uutta suhdetta vielä.

Ja niin totta, tälle ei tule koskaan saamaan selitystä, anteeksipyyntöä tai oikeutusta. Muuten kuin itse käsittelemällä asiat ja selvittämällä ne itsensä kanssa. Siitä voi lähteä paraneminen ja ehkä jossain tulevaisuudessa uusi suhde uuden kumppanin kanssa. Ensin minun on kuitenkin rakastettava itseäni....
Kohta 2 kk yksin ja joka päivä rauhallisemmin ja positiivisemmin eteenpäin