Psykopaatti äiti

[Shortlie]

Jäin miettimään, että olisinko kattonu videon samatyyppisestä tilanteesta, missä sä oot Rajallinen. Kattelin aamusta eri videoita, mistä mä yleensä haen lohtua. Tää oli sellanen, mikä mulle nousi mieleen: https://youtu.be/pApt11gcNPY

Mulla ei lapsia tosiaan vielä ole, mutta tuo ohje luottaa omaan lapseesi kuulostaa minustakin järkevältä. Asiaa tuskin pystyy tässä hetkessä avaamaan täysin ja voi olla että haavoittumistakin voi tapahtua ajan kuluessa. Luulen kuitenkin, että lapselle on tärkeää, että joku nostaa hänet ylös kun/jos hän putoaa. Tää kai on sitten aikanaan mahdollista.

Lisäksi voisin kuvitella, että lapsenkin voi olla tarpeen muodostaa oma näkemys narsistista, vaikka se kohtelu ei reilua olekkaan. Tuskin meistä uhreistakaan olisi tullut heränneitä ilman kipujamme. Kuitenkin jos lapsella on turvallinen alusta kotonaan, niin luultavasti se on todella arvokas asia pitkässä juoksussa.

Tsemppiä.

[rajallinen]

Shortlie: olet aivan oikeassa sanoissasi. Olen aivan samaa mieltä.

Mutta äitinä, sydämeni ja sisuskaluni repeää. Mikä tietysti oli ja on narsistin tarkoituskin.

Aion lähteä reissulle ja toivon että jouluksi lähtisi lapsenikin, toisaalle. Tarvitsen etäisyyttä kuullakseni itseäni ja saadakseni voimaa päästää lapsestanikin irti. Amen.

[Shortlie]

Huomaan myös, että just tää joulun ja uv:n aika oli vaikeaa ainakin mulle. Nous mieleen asioita, koska päätin yrittää olla neutraalilla tavalla yhteydessä lapsuuden perheenjäseniin. Tarkoittaa blokkien purkamista ja asiallisia ja reiluja joulun ym toivotuksia.

Tää on linja, mitä yritän nyt pitää..Yritän pitää kuitenkin yhteydenpidon myös minimissä, jotta en itse mene rikki. Äitiäni kohtaan on vaikeinta olla ystävällinen. Meinaan oksentaa kun toivotan hyviä asioita hänelle...Isälle ja sisareni perheelle on vielä ihan ok laittaa toivotukset.

Kai muhun on ohjelmoitu johonkin syvälle, että pitäisi välittää lapsuudenperheen ihmisistä, vaikka se tuntuu välillä aika pahalta. Toisaalta nyt on "hyvä omatunto", että hoidan pakolliset toivottelut. Ristiriitasta!

Jännä kontrasti sinäänsä, koska ystäväperheille mun mielestä on aina mukavaa toivottaa pyhiä ja se tuntuu tosi hyvältä.

[rajallinen]

Näinhän ne, perinteisesti perhejuhlaksi mielletty joulu on varsinkin meidän maassa varsin sisäänpäin lämpiävä: ihmiset on kovin avuliaita lahjoittamaan "ulkopuolisille" ennen joulua vaikka ja mitä, rahaa hyväntekeväisyyteen ja tavaroita myös mutta kotiin ei kutsuta vieraita eikä kavereita vaan joulu vietetään "perheen kesken" vaikka hampaat irvessä

Noh, itse vietin joulun vertaisen ja läheisen ystävän kanssa. Omassa elämäntilanteessa on kuin onkin siis paljon hyvää: ei tarvitse teeskennellä missään perhe- tai sukujuhlissa eikä esittää yhtään mitään. Sai vain olla

Lapsen kanssa tilanne asettui omalla painollaan uomiinsa, ilman draamaa vaikka etukäteen olinkin ihan ihan ihan rikki. Hetken. Varmasti siksi koska lyhyen ajan sisällä niin paljon muutoksia ettei perässä pysy. Tähän tilanteeseen liittymätöntä huolta ja murhetta kaatui samaan aikaan päälle, kaikki sekoittui mutta mutta. Nyt kuitenkin lapsen kanssa kaikki ok, omalla painollaan asiat loksahtelee ajallaan, kaikkeen ei voi vaikuttaa jne. ja pysyn siinä että en puutu lapsen ja mummin suhteeseen koska tosi asiassa heidän välisten rajojen asettaminen ei minulle kuulu. Voin olla olemassa ja ottaa koppia... mutta en puuttua.

[Shortlie]

Totta, se on kyllä juurikin perinteistä olla väkisin "perhejoulun" vietossa. Tuo sun joulusi kuulostaa kyllä rentouttavalta. Ei voi kun olla iloinen tuosta.

Mulla oli toinen joulu itsekseni, mikä oli jollain tavoin yksinäinen, mutta myös opettava. Ei siis ollut stressiä, mutta kyllä vaan ikävä tuli tyttöystävää + omaa perhettä. Mulla on vielä aikaa onneksi, mutta pikkuhiljaa pitäisi rohjeta palaamaan "markkinoille".(En sitä paremmin osaa sanoiksi pukea).

Harmi sinäänsä tuo teidän tilanne lapsen ja mummon välillä. Joulu on varmasti raastavampaa aikaa perheelliselle narsistin läheiselle. Eiköhän tuo tilanne johonkin väliin ala aueta enemmänkin, peukut on pystyssä sen puolesta..Yleensä narsistit näyttävät kuitenkin oikeat kasvonsa aikanaan.

[rajallinen]

Mietiskelin tässä, että onko todennäköisempää narsistin lapsesta kasvaa tunteva, joskin hämmentynyt ja turvaton aikuinen kuin uusi, seuraavan sukupolven narsisti joka jatkaa tätä sukupolvien perintöä hamaan tulevaisuuteen? Vai tuleeko nimenomaan narsisti, koska on lapsena jäänyt vaille aitoa ja pyyteetöntä rakkautta. Vai onko teillä, jotka olette jossain vaiheessa elämää havahtuneet huomaamaan omissa vanhemmissa narsistisia piirteitä ja olette päässeet pyristelemään, tai pyristelemässä eroon, ollut kuitenkin joku terve aikuinen elämässä, joka on antanut sitä oikeanlaista turvaa?

Minulla on ollut suojaavana tekijänä mm se että vanhempani eivät hoitaneet meitä lapsia vaan meillä oli joku lastenhoitaja/jia. Sitä aikaa kun "kotiapulaiset" tms oli vielä suunnattu lapsiperheille. Vanhemmat olivat molemmat töissä ja erittäin paljon poissa kotoa eli kasvoimme aika pellossa, "naapurilähiössä" jossa oli kavereiden äitejä kotona... Itselläni oli myös yksi pariskunta joiden luona kävin hoitelemassa eläimiä vuosikaudet ekalta luokalta teini-ikään ja sain heitä elintärkeitä kokemuksia. Vanhemmat eivät olleet kiinnostuneet kouluaikana yhtään mistään, no narsisti tietysi hoiteli itsensä vanhempaintoimikuntaan mutta koskaan sitä ei näkynyt auttamassa tai tukemassa yhtäkään lasta yhtään missään, edes ekaluokalla saati myöhemmin. Ei mitään saattamisia ekana koulupäivänä tms, ainoastaan todistukset oli joku osoitus että lapsi siis käy koulua.

Mutta muita aikuisia oli siis paljon, ja tärkeimpänä suojaavana tekijänä pidän itse sitä että vanhemmat eivät olleet kotona hoitamassa meitä. Hullua sanoa näin mutta tässä tapauksessa ei niinkään

[orjapoika]

Ei mitään saattamisia ekana koulupäivänä tms, ainoastaan todistukset oli joku osoitus että lapsi siis käy koulua.

Kerran saattoi meidät pojat kouluun. Oltiin muutettu kesän alussa ja elokuussa äiti vain vei meidät kouluun, kun kuuli, että koulu on alkanut. Muistan hyvin rehtorin hämmennyksen, kuin yllättäen piti ruveta etsimään meille pojille koululuokkaa. Siskoni oli vielä niin pieni, ettei ollut kouluikäinen. Muistiini on jäänyt rehtorin sanat siitä, että olisi pitänyt aikaisemmin ilmoittaa lapset kouluun.

Ensimmäiselle luokalle olin mennyt isoveljen mukana, joka siirtyi kakkoselle. Oli vissiin saattanut isoveljeni kouluun hänen ensimmäisenä päivänä sentäs.

[Shortlie]

Meillä äiti hoiti miniosaa kaikesta. Mutta olin ekana koulupäivänä erittäin sairas. Mun piti korkeasta kuumeesta huolimatta käydä ekana päivänä hakemassa kirjoja. Muistan, miten jännityksen lisäksi oli sairas olo mennä kouluun.

Omituista äidissäni oli halu kilpailla opettajani kanssa jostain. En tiedä mistä. Molemmat olivat naisia ja tää oli äidille ongelma. Lisäksi ruoka oli outo juttu. Tiesin tämän asian jo pienenä ja kehuin tarkoituksella kouluruokaa paremmaksi, mitä kotona saa. Rehellisesti eroa ei juurikaan ollut. Perunat oli luultavasti ainut ero, ne oli kotona parempia. Äiti loukkaantui, jos hänen ruoka ei ollut hyvää, se oli osa hänen egoaan.

Äitini yritti hoitaa kaikki asiat naljailemalla. Tulee perunoista mieleen, miten hän halventi mua pienestä asti, koska en kuorinut perunaa kuten hän. Lisänä hän ilmeisesti ei itse halunnut lapselleen kuoria perunaa. En vaan tajunnu, miksei riitä että kuorin perunani itse? Miksi on niin tärkeää tehdä, miten hän sanoo.

On lukuisia muistoja, missä tehdään kylmiä ratkaisuja, koska häntä ei enää huvita. Ongelma oikeastaan alkoi heti kun hän oli saanut isäni kokonaan pois elämästämme. Sen jälkeen hänen ei tarvinnut taistella huomiosta, jonkun toisen varjossa.

Hän oli kotona ainoastaan tekemässä ruokaa, jos jaksoi. Nukkumassa ja lukemassa kirjaa. Jos häntä pyysi pelaamaan jotain peliä, niin se harvemmin onnistui. Yleensä hän meni röökille ja mietti siellä, miten hän selittää, ettei nyt sovi. Tuntuu ihan karmealta muistaa jo ihan näitäkin asioita.

Muistan myös sen, että piti itse opetella pelaamaan psyykkisiä pelejä, jotta voisi parantaa mahdollisuuksia normaaliin vanhempaan. Useimmiten äitini vaan räjähti, koska osoitin miten tärkeää olisi viettää aikaa yhdessä. Hän koki, että häntä orjuutetaan. En koskaan oppinut ymmärtämään tota juttua.

Hän oli kuitenkin piilonarsisti, joten toiminta oli hyvin sekavaa. Hän esitti jatkuvasti ystävällistä, mutta useimmiten näytti pelottavan puolensa.

Olin ihan tyrmistynyt aikanaan siitä, miten kylmäksi hän muuttui kun sai isämme pois elämästämme. Hän oli pitänyt isäämme syyllisenä kaikkeen ja kun häntä ei enää ollut, niin peli loppui. Äiti oli lähes kokoajan kylmän laskelmoiva.

[Shortlie]

Kerran saattoi meidät pojat kouluun. Oltiin muutettu kesän alussa ja elokuussa äiti vain vei meidät kouluun, kun kuuli, että koulu on alkanut. Muistan hyvin rehtorin hämmennyksen, kuin yllättäen piti ruveta etsimään meille pojille koululuokkaa. Siskoni oli vielä niin pieni, ettei ollut kouluikäinen. Muistiini on jäänyt rehtorin sanat siitä, että olisi pitänyt aikaisemmin ilmoittaa lapset kouluun.

Ensimmäiselle luokalle olin mennyt isoveljen mukana, joka siirtyi kakkoselle. Oli vissiin saattanut isoveljeni kouluun hänen ensimmäisenä päivänä sentäs.

Jouduin lukemaan vielä toiseen kertaan, mitä kirjoitit, koska monestikkin nousee mieleen muistoja, kun lukee muiden kokemuksista. Tuo on aika iso unohdus, että ei muista viedä koulun alkuun lapsia, eikä ilmoittaa lainkaan koululle. On varmaan ollu aika erikoisen tuntuinen koulun aloitus kokemus.

[Shortlie]

Minulla on ollut suojaavana tekijänä mm se että vanhempani eivät hoitaneet meitä lapsia vaan meillä oli joku lastenhoitaja/jia. Sitä aikaa kun "kotiapulaiset" tms oli vielä suunnattu lapsiperheille.

Ei mitään saattamisia ekana koulupäivänä tms, ainoastaan todistukset oli joku osoitus että lapsi siis käy koulua.

Mutta muita aikuisia oli siis paljon, ja tärkeimpänä suojaavana tekijänä pidän itse sitä että vanhemmat eivät olleet kotona hoitamassa meitä. Hullua sanoa näin mutta tässä tapauksessa ei niinkään

Tää saattaa kuulostaa hullulta, mutta kuulostaisi turvalliselta, että olisi kotona muita ihmisiä huolehtimassa kuin kumpikaan oma vanhempi. Jännä sinäänsä, että mun äiti oli koti-lastenhoitaja. Meillä oli hoitolapsia, joiden kohtelu oli aina kohtelua, mitä itse olisin halunnut(sisareni toivoi myös samaa aikanaan). Hoitolapsia kohtaan äitini oli reilu ja ystävällinen. Mua kohtaan kylmä ja etäinen, kohdeltiin lähinnä kuin riesaa.

Sen sanon, että hyvänäpitoa meillä oli nukkumaanmentäessä. Se oli ainut selvästi hyvä hetki päivästä. Siitä annan hyvät pisteet äidilleni, vaikka muiden kokemusten jälkeen se ei täysin hyvältä tunnukkaan.