Kun epäilee itseään, alkaakin pitää narsistia ihan normaalina ja siinä ei kauaa mene kun onkin samassa suossa taas rämpimässä ja kerjäämässä narsistilta itsekunnioitusta ja itsensä arvostusta jotka menettää sitä mukaa mitä enemmän niitä narsistilta kerjää ja narsisti sen kun halveksii ja jatkaa pelinsä pelaamista tajuamatta sitä taatusti itsekään. En nimittäin usko että narsisti ainakaan aina tajuaa mitä se tekee. Se vain tekee koska ei muuta osaa. Hyvin hyvin hyvin harvoin oli tilanteita joista jäi tunne että se saattoi ehkä välittääkin mutta kun tilannetta tarkemmin mietti että sen välittämisen tunteen sekoitti siihen että koki narsistin -tarvitsevan- jotakin minulta. Sitä se sitten kutsui rakkaudeksi. Hän niin rakastaa = hän niin tarvitsee.
"Minusta se trauman ydin piilee siinä rajattomuudessa ja lasten käyttämisessä pelinappuloina, ja siinä, että todellisuudentaju hämärretään, ettei paha enää olekaan pahaa vaan rakkautta. "
Tämäpä se. Näin itsekin koen. Ei siinä tarpeeksi että tajuaa kyseessä olevan oma äiti, oma lapsuuden perhe. Lisäksi tajuaa että oma pää on täysin sekaisin siitä mikä on totta, missä minä alan ja lopun ja missä alkaa narsisti. Kun rajoja ei ollut ja narsisti oli alusta lähtien luikerrellut muidenkin pään sisään ja jopa päätti mitä tapahtui ja milloin tapahtui ja miksi tapahtui.
Faktat tiskiin, siinä olisi sellaiselle puolen vuoden päiväkirjan kirjoitus prosessille aihe. Ensin faktaa, mitä tapahtui ja milloin. Ja sitten oma kokemus. Eiköhän alkaisi jäsentyä irtautuminen ja omat rajat, oma ääni...
Todella rankka kokemus joka on varmasti vetänyt sanattomaksi ja sehän se pahinta onkin. Siitä vaan sitten pikku hiljaa alkaa jälkeenpäin saamaan sanoja ja puhumaan ja käy sitä kokemusta läpi niin kauan kuin tarpeen on, uudelleen ja uudelleen kunnes alkaa tuntua siltä että sen on saanut kaivettua sieltä häpeän takaa kokonaan näkyville ja todettua että häpeä ei ollutkaan minun häpeä vaan johtui muiden tekemisistä.