KESKUSTELUFOORUMI

Rajallinen, me olemme aika samassa tilanteessa. Aiemmin pelkäsin äitiäni, ja yritin olla kuin tapetti seinällä, etten häiritsisi ja saisi sitten sitä kuraa niskaani. Kun ensin kuulin useammaltakin terveydenhuollon ihmiseltä, että äitini on vaan pakko olla sairas ja ettei kukaan täysipäinen puhu sellaisia, tajusin missä sirkuksessa olen elämäni viettänyt. Kun aloin perehtyä narsismiin aloin tajuta sen kuvion ja nähdä kierouden kommunikoinnissa. Sen jälkeen en ole enää tuntenut pelkoa, ainoastaan ärtymystä ja vihaa. Ja kun huomaa, ettei narsisti saa enää omia pasmoja menemään sekaisin, lakkaa pelkäämästä niitä kohtaamisia. Jälkeenpäin tajusin, että kaikkein eniten pelkäsin sitä omaa kipuani, jonka äitini minulle aiheutti. Että aloin tuntea itseni kurjaksi ja surkeaksi. Samalla kun olen alkanut nähdä hänet pienenä ja surkeana tapauksena, olen alkanut tuntea katkeruutta siitä ajasta, jonka narsisti minun elämästäni on tuhonnut.

Samoin olemme myös samassa pisteessä, että olemme hakemassa uutta terapeuttia. Olen ilmeisesti alkanut käydä riittämättömäksi potilaaksi. Minun pitäisi olla paremmin edistynyt kuin olen ja muutenkaan en oikein osaa tehdä asioita oikein. Huokaus. Niin tutun kuuloista