Miten saa itsetunnon?

[Shortlie]

Miten tota sun ystävää kiusattiin sen kiinnostuksista? Sulla on ollu hyvä itsetunto siinä mielessä ettet oo lähtenyt kiusaamiseen mukaan ja oot antanut hänen tykätä mistä tykkää!

Tota toipumisprosessia taas ajatellen, monesti oon koettanut sulkea korvani siltä mitä kiusaajat sanoo (tai tekee) ja olla miettimättä miksi näin mutta toisaalta koen terapeuttiseksi kuulla... koska yleensä se mitä kiusaajat sanoo tai tekee on heijastus siitä mitä heille on tehty aiemmin tai mitä hän pelkää eniten tapahtuvan itselleen ("ultimaattinen kosto"?). Ainakin saman ikäluokan kesken. Perhesuhteissa tapahtuva voi olla monimutkasempi... vai onko niin että koska yhteiskunnassa myrkyllinen maskuliinisuus on arvostettu tapa säilyttää oma valta/status, narskuäiditkin kokee että paras tehdä lähimmille noin ettei ite ole se kelle puetaan sukkahousut ja pakoteta nukkumaan prinsessateltassa... mikä alentaisi heidän asemaansa.
Vaikka arvostan tietyllä tavalla ansaittua valtaa ja statusta, en tue myrkyllistä maskuliinisuutta tai feminiinistä vastaavaa pitää niitä yllä... myrkyllisyys on nimenomaan merkki syvästä haavasta itsetunnossa, liiasta riippuvuudesta siihen millä koettaa suojata haavaansa. Henkinen vankila. Narsisti ei parane koska ei osaa vapauttaa itseään siitä vankilasta.

Se tyttö oli kampauksiltaan, olemukseltaan ja puheiltaan vähän "poikamainen". Eli käyttäytyi heiman tytöille epätyypillisesti. Tästä syystä häntä kiusattiin erilaisilla lempinimillä ja vähättelemällä, mikä ei oikein tuntunu itestä hyvältä. Sen mitä tuota tyttöä olen nähnyt nyt jälkeenpäin, niin erittäin sydämmellinen ihminen yhä. En osaa kiinnittää huomiota oikein muuhun. Kenties aavistuksen "suorapuheinen", mikä on minusta hyvä ominaisuus.

Mä näin kai tän tytön jotenkin käänteisenä peilikuvana siitä, miten itse taas olin joutunut oppimaan ja elämään. Epävarmuus ja arkuus oli mun ongelmat + tyttömäisyys. Mä taisin ittekin sulkea korvat useimmiten kiusaamiselle ja yritin palauttaa bumerangina asiat takaisin ihmiselle, joka mua satutti. Nyt vuosien jälkeen oon päästäny lapi fiiliksiä, mitä kiusaaminen toi mulle. Tuntu, että juuri tuo äidin opettama tyttömäisyys on ollut mun vankila. Sen takia myös mun identiteettiä on epäilty avoimesti ja isoin osa kiusaa on ollut vähän vastaavaa, mitä se tyttö joutui kokemaan.

Oon kyllä samaa mieltä, että äärimmäinen maskuliinisuus ja feminiinisyys on myrkyllisiä käyttäytymistapoja. Jos ei voi itsessään hyväksyä mitään siltä väliltä, niin maailmankuva on lopulta aika suppea.

Mä mietin, että kun sua kiinnosti miekat jne, niin osaatko arvoida miksi? Mä en yritä arvostella sun kiinnostuksen kohteita, vaan oon enemmän vähän niinkuin avoimen mietteliäs. Lisänä vielä, että millaista kiusaa sä oot saanu osakses perheessä ja myös sen ulkopuolella?

[Harmaus]

En kyllä muista yhtään mistä miekat yms lähti, voi olla että terve halu purkaa energiaa ja tapella kuten muutki... tai ehkä vaan aina oon katsonut ylöspäin semmoista ideaalia soturin roolia tai tehtävää maailmassa. Sitä että on vahva ja voi tehdä jotain mitä kaikki eivät välttämättä uskaltaisi. Ja saisin olla hyvä siinä mitä teen. Lisäksi koin perinteisen syntymäsukupuolen roolin aina hirveen ahtaaksi ja henkisesti tukahduttavaksi.
Isona osana on varmaan ollut myös alitajuinen tarve tuntea että osaan puolustaa itseäni jos joutuisin taistelemaan... mutta koska lapsena fiktio ja realiteetti ovat usein yksi ja sama, siitä kai tuli kiinnostus tuohon miekkojen heiluttamiseen. Onhan mulla ollut halu maanpuolustustakin kohtaan näin myöhemmin... ei vaan siksi koska tod näk hieman idealisoin sitä mitä sotilas tai soturi on, vaikka heidät muistetaan aina sankareina ja vahvoina ihmisinä, loppujen lopuksi moni ollut pelkkiä ihmisromuja sodan jälkeen (mitä taasen en idealisoi)... vaan myös siksi että oon aina halunnut kunnioittaa itse valitsemallani tavalla sitä minkä takia meijän isovanhemmat vuodattivat joskus hikeä ja verta. Monen mielestä mun asenne voi olla vanhahtavaa, typerää ja menetetyn tapauksen jahtaamista, mutta ei kai joka ikistä mielen kolkkaa ja intohimoa tartte ruveta perustelemaan... tunteet ja ideaalit tekee musta kummiskin elävän ihmisen, ei konetta tai sätkynukkea.

Sanotaan näin, että ainut kiusaamismuoto mitä EN kokenut nuoruudessa oli fyysinen ja seksuaalinen väkivalta vaikka sukupuolirooleja tuputettiinki paljon. Seksuaalinen häirintä tapahtui tosin myöhemmin ja pahinta tilanteessa oli, ettei tekijää koskaan saatu sosiaaliseen tai lailliseen vastuuseen.. lisäksi se tuli ihmiseltä joka esittäytyi aluksi vertaistukena!
Hänen pelleilynsä ja vihjailunsa tosin paljasti hänen omat lapsuudentraumansa... vaikkei vastuuseen välttis joutunutkaan, saa elää tiedon kanssa että joku muuki tietää eikä se joku oo kompulsiivisten "rangaistusten" pelosta huolimatta ollut hiljaa. Olis valikoinut uhrinsa paremmin.

Jos enemmän avaan, manipulointi, valehtelu, perustarpeisiin liittyvien rajojen rikkominen ja syyllistäminen (asioista joita en yleensä ollut tehnyt), melkein päivittäinen huutaminen jonka takia sit koetan vältellä kaikkea käytännössä hyödytöntä riitelyä (=> liian kiltin henkilön syndrooma)... koska lähipiirissä ainakin haluun olla turvassa. Ja sit kun manipuloidaan, syyllistetään ja huudetaan tarpeeks, tosiaan siihen alkaa uskomaan. Mielenterveysongelma alkaa kukkimaan. Ja sit jokainen inhimillinen tunnereaktio mikä multa tulee esim huutoon tai epäoikeudenmukaiseen/epäkunnioittavaan kohteluun on mielenterveysongelmalla kuitattua. Vanhemmat ei omista omia ongelmiaan, esim isä holtitonta käytöstään ja äiti päivittäisiä raivareitaan. Siks oon nykyään niin "laki, säännöt, todisteet", koska mun tunteita mitätöitiin jatkuvasti kotona ja välillä sen ulkopuolellaki mutta tässä asiayhteys on enemmän se stereotyyppinen heikko luonto mikä tulee tietyn syntymäsukupuolen oheistuotteena (sarkasmi). Lisäks oli tää että levitetään perättömiä juoruja joilla saadaan kaverit etäännytettyä, sit kun kaipaa tervettä kontaktia toisiin (sosiaalinen jano?) niin joistain aina löytyy joku uusi ystävä joka on kiva... kunnes löytyy heikko kohta, mitä käytetään mun nolaamiseen. Tollasiin jälkimmäisiin tosin oon myöhemmin mennyt jopa tietosesti jotta voittaisin mun omat pelot liittyen takapakkeihin ja nolatuksi tulemiseen... asiat mitä oon halunnut on silti inhimillisiä eikä mun tartte aina olla se yli-ihminen vaikka tietyllä tapaa haluisinkin.


Lyhyesti teemana taas vanha tuttu terve ja sairas luontaisen aggression purkaminen.

[Shortlie]

En kyllä muista yhtään mistä miekat yms lähti, voi olla että terve halu purkaa energiaa ja tapella kuten muutki... tai ehkä vaan aina oon katsonut ylöspäin semmoista ideaalia soturin roolia tai tehtävää maailmassa. Sitä että on vahva ja voi tehdä jotain mitä kaikki eivät välttämättä uskaltaisi. Ja saisin olla hyvä siinä mitä teen. Lisäksi koin perinteisen syntymäsukupuolen roolin aina hirveen ahtaaksi ja henkisesti tukahduttavaksi.
Isona osana on varmaan ollut myös alitajuinen tarve tuntea että osaan puolustaa itseäni jos joutuisin taistelemaan... mutta koska lapsena fiktio ja realiteetti ovat usein yksi ja sama, siitä kai tuli kiinnostus tuohon miekkojen heiluttamiseen. Onhan mulla ollut halu maanpuolustustakin kohtaan näin myöhemmin... ei vaan siksi koska tod näk hieman idealisoin sitä mitä sotilas tai soturi on, vaikka heidät muistetaan aina sankareina ja vahvoina ihmisinä, loppujen lopuksi moni ollut pelkkiä ihmisromuja sodan jälkeen (mitä taasen en idealisoi)... vaan myös siksi että oon aina halunnut kunnioittaa itse valitsemallani tavalla sitä minkä takia meijän isovanhemmat vuodattivat joskus hikeä ja verta. Monen mielestä mun asenne voi olla vanhahtavaa, typerää ja menetetyn tapauksen jahtaamista, mutta ei kai joka ikistä mielen kolkkaa ja intohimoa tartte ruveta perustelemaan... tunteet ja ideaalit tekee musta kummiskin elävän ihmisen, ei konetta tai sätkynukkea.

Minusta kuulostaa ihan terveeltä ja upea juttu, että joillain ihmisillä on "perintesiäkin arvoja". Mun lähin kaveri on myös noiden perinteisten sotilasarvojen (maanpuolustus kunniatehtävänä) kannalla. Välillä meillä saattaa tulla hiljaisia hetkiä hänen kanssaan, muttei kuitenkaan erimielisyyksiä juurikaan. Itte olen aiemmin ollut enempi hälläväliä noiden asioiden kanssa, mutta tänäpäivänä ehkä ymmärrän paremmin maanpuolustusta, mitä nuorempana. Tää on outo juttu ittelle, kun on vasta aikuisuudessa "oikeus oman sukupuolen rooliin"..sitä oppii päivittäin uutta ittestään, myös tässä suhteessa.

Sanotaan näin, että ainut kiusaamismuoto mitä EN kokenut nuoruudessa oli fyysinen ja seksuaalinen väkivalta vaikka sukupuolirooleja tuputettiinki paljon. Seksuaalinen häirintä tapahtui tosin myöhemmin ja pahinta tilanteessa oli, ettei tekijää koskaan saatu sosiaaliseen tai lailliseen vastuuseen.. lisäksi se tuli ihmiseltä joka esittäytyi aluksi vertaistukena!
Hänen pelleilynsä ja vihjailunsa tosin paljasti hänen omat lapsuudentraumansa... vaikkei vastuuseen välttis joutunutkaan, saa elää tiedon kanssa että joku muuki tietää eikä se joku oo kompulsiivisten "rangaistusten" pelosta huolimatta ollut hiljaa. Olis valikoinut uhrinsa paremmin.

Melkein kun miettii, niin fyysinen "looginen" väkivalta on vielä ihan siedettävää suhteessa psyykkiseen väkivaltaan..Tällainen ihminen esimerkiksi mun isä oli enimmäkseen. Psyykkinen väkivalta taas hajottaa salakavalasti ja murustellen uskoa itseensä..kunnes lopulta ei välttämättä edes tunne itseensä.

Tuo seksuaalinen häirintä vertaistuessa on kyllä aika ilkeä homma, kun siellä on kuitenkin ihmiset niin avoimesti haavottuvaisia. Tosi ikävää, että oot joutunu kokemaan tuollasta paikassa, missä pitäs olla turvaa.

Tän jutun lukemisen jälkeen mulle nous jostain syystä aito pelko siitä, että mun sisareni alkais pyöriä täällä..Hän kun on ihmisenä kuten äitini, molemmat verhoituvat kaikkialla auttajan roolin taakse..Keräten itselleen auttamispisteitä ja ympäristöstään peilausta, että tekevät vain hyvää "esittämällä hyväntekijää" ihmisille..Molemmat tuntuvat kokevan lopulta jopa uhranneensa niin paljon, että heillä on oikeastaan aina oikeus yli muiden, jos niin vain tahtovat(Marttyyrinarsismi/piilonarsismi). Jos et tee mitä he tahtovat, niin sitten susta puhutaan pahaa muille huoletta..Olethan narsisti: "koska et toimi, kuten sun pitäisi toimia"(heidän mielestään).

Jos enemmän avaan, manipulointi, valehtelu, perustarpeisiin liittyvien rajojen rikkominen ja syyllistäminen (asioista joita en yleensä ollut tehnyt), melkein päivittäinen huutaminen jonka takia sit koetan vältellä kaikkea käytännössä hyödytöntä riitelyä (=> liian kiltin henkilön syndrooma)...

Tuo jotenkin toi lämpimän, mutta samalla kuristavan fiiliksen. Tuolla tavalla itsekkin tunsin lapsuuden menneen..Jos mun äidiltä kysyttäisiin, niin "olin vaan vaikea lapsi", joten hän on oikeastaan uhri tässä, kun tekee milloin mitäkin sairasta ja nöyryyttävää..kaikkihan johtuu vain minusta, joten SEHÄN ON IHAN OIKEIN!

Lähipiirissä ainakin haluun olla turvassa. Ja sit kun manipuloidaan, syyllistetään ja huudetaan tarpeeks, tosiaan siihen alkaa uskomaan. Mielenterveysongelma alkaa kukkimaan. Ja sit jokainen inhimillinen tunnereaktio mikä multa tulee esim huutoon tai epäoikeudenmukaiseen/epäkunnioittavaan kohteluun on mielenterveysongelmalla kuitattua.

Mulla meni varmaan 5v, ennen kun löysin 1kpl ihmisiä kehen luotan. Mun mielestä on ihan luonnollista, ettei voi kovin paljon luottaa, jos on pitkäaikaisen psyykkisen väkivallan uhri. Ainakin mä olin keränny ympärille lähinnä ihmisiä, jotka satutti mua. Sitten kun ymmärsin asian, niin oli uskomatonta, että mun (psykoterapian jälkeinen) hoitava työntekijä käsitti tilanteen: "mustavalkoisena ajatteluna". Se meni kyllä liian pitkälle aikanaan..olin ymmärtänyt isoja juttuja ja nous vaikeita tunteita pintaan..Tää tyyppi lähinnä yritti ylipuhua ymmärtämään toisin(tuli ihan lapsuus mieleen, kun ylipuhutaan uskomaan toisen puheita omien kokemuksien sijasta)..Hän halusi vain parantaa mun "mustavalkoisen maailmankuvan"..

Tuo hoitosuhde piti sit päättää, koska aloin kokea tulevani ihan hulluksi ja mun piti käydä kriisikeskuksessa käyntien jälkeen, että sain palauduttua hoitokäynnistä. En osaa arvioida, miksi tuo hoitosuhde meni vinoon, mutta sen tiedostin, että meillä oli tosi erilainen maailmankuva sen hoitajan kanssa.

[Marianne]

Olen kanssasi Krizz aika samassa tilanteessa. Minäkin käyn terapiassa ja minun pitäisi osata haaveilla ja suunnitella mutta kun en osaa. Se on aika turhauttavaa ja pelottavaakin. Koko ikäni olen saanut valmiina kaikki vastaukset mitä minun pitää ajatella ja miten. Mikä on oikein, mikä väärin, mitä saa tehdä, mitä ei jne. Kaikkihan alkaa arvoista, mutta olen alkanut epäillä ovatko ne oikeanlaisia, sillä joku ne on sinne iskostanut. Ovatko ne sellaisia, joita niiden haluan olevan. Jotkin niistä ovat niin syvällä, että niiden olemassaoloa on suorastaan vaikea hahmottaa. Meneekö perseelleen jos alan haaveilla äitini vinoilla arvoilla. Kovalevy pitäisi puhdistaa ja aloittaa alusta.

Viimekerran kun kävin terapiassa sain kotitehtäväksi alkaa etsiä itsestäni hyviä puolia. Minun on hyvin vaikea hahmottaa itseäni persoonana. Koko ikäni olen kuunnellut, miten vajavainen ja epäonnistunut ihminen olen. Ei tee mieli lähteä tutkimaan sen enempää. Enkä tiedä miten se tehdään.

Muuten olen vaiheessa katkeruus ja viha. Ikäni on 4_ ja minulta ón viety se aika pitkälti tähän asti. Onnellinen lapsuus oli yhtä helvettiä, nuoruus, jossa pitäsi alkaa kasvaa omille jaloilleen meni siinä, että minut yritettiin lytätä. Kun minun olisi pitänyt aikuisuudessa alkaa rakentaa itse omaa elämääni, minut haluttiin kahlita ja vangita. Minulta on viety oikeus omiin ajatuksiin, omaan elämään, kaikkeen. Ja koko sen ajan minun päälleni on kaadettu kuraa ja sontaa, minut on ajettu tappamaan itseni työllä ja joka käänteessä pyritty varmistamaan, ettei yhtään omaa hetkeä ole ja ettei mikään tunnu mukavalta. Minua on haukuttu ja halvennettu kasvotusten ja takanani muille. Ja kaikesta tästä minun pitää olla loputtoman kiitollinen äidille, koska ilman hänen antamiaan asioita minä en olisi kukaan, eikä minulla olisi mitään.

Ja vanhempiaan pitää kunnioittaa ettei maantieojaan kuolisi kurjuuteen, vaikka sinnekin äitikulta on minut jo monta kertaa manannut.

[NeitiK]

Viimekerran kun kävin terapiassa sain kotitehtäväksi alkaa etsiä itsestäni hyviä puolia. Minun on hyvin vaikea hahmottaa itseäni persoonana. Koko ikäni olen kuunnellut, miten vajavainen ja epäonnistunut ihminen olen. Ei tee mieli lähteä tutkimaan sen enempää. Enkä tiedä miten se tehdään.

Mäkin oon kokenut, ettei tuollaisia tehtäviä oikein pysty lähteä tekemään noin vain. Kyllähän se käy joillekin, mutta kun on elänyt tällaisen elämän, se ei toimi tuolla tavalla. Olen aina vihannut näitä tämän tyyppisiä tehtäviä, enkä ole tosissani uskonut mitään mitä olen väkisin yrittänyt miettiä. Ajattelisin itse, että tällä hetkellä sinulle olisi hyvä ihan vain löytää itsesi sieltä äitisi tunkemien arvojen takaa, eli miettiä ihan yksinkertaisistakin asioista, että mistä sinä pidät? Pidätkö lumesta? Pidätkö enemmän linja-autosta vai junasta? Kaikkea ihan yksinkertaista, niin sieltä saat ehkä helpommin jalkaa oven väliin siinä, että alkaa oma itse löytyä sieltä kaiken takaa. Pikku hiljaa voit siirtyä suurempiin kysymyksiin, että minkälaisia arvoja pidät tärkeänä. Sinä, ei äitisi tai kukaan muu. Aivan varmasti pystyt löytämään ne omat arvosi sieltä alta, mutta se voi vain viedä aikaa.

Jos haluat ja pystyt kiertämään tuota tehtävää, yksi mahdollisuus on kirjoittaa vapaalla assosiaatiolla (n. 5-10min paperille) siitä, millainen haluaisit olla muutaman vuoden päästä, ja minkälainen haluaisit, että elämäsi olisi tuolloin. Tässäkin voi tulla tökkejä, mutta jos pystyt ihan vain päästämään irti, että jos mitään rajoitteita ei olisi, niin missä ja mitä olisit muutaman vuoden päästä. Tällainen tehtävä voi herätellä ylös sieltä suosta, jos tuntuu siltä, että onnistuu miettiä asioita tällä tavalla.

[Marianne]

Kiitos Neiti K

Minulla on alkanut siellä terapiassa tulla mitta täyteen sen tädin kanssa. Hän totesi, että jos en halua että ihmiset kävelevät ylitseni, nouse ylös. Ja että miksi ihmeessä en ole noussut jo kauan sitten. Ja että minun pitäisi jo terapian tässä vaiheessa haaveilla ja suunnitella suuria. Ahaa. Se on kiva että huomaan että taas olen arvosteltavana ja arvioitavana ja verrattavana muihin, jotka ovat selviytyneet paremmin kuin minä. Jotenkin alkoi kuulostaa ihan tutulta. Ja jotenkin alkoi v.tuttaa. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta se on viimeaikoina vähän "rehevöitynyt". Pyrin olemaan korrekti ja käyttäytymään kauniisti, kuten minut on opetettu -tosin siitä jälkimmäisestäkin olen alkanut lipsua. Ehkä minulle tulee nyt se murrosikä joka jäi aikoinaan pitämättä, kun ei voinut. Itseni arvioinnin lisäksi tosi vaikea on vastata kysymykseen mitä minä haluan. En minä tiedä. On kuin aika olisi pysähtynyt. Tai minä olisin pudonnut jostain kuplasta tähän ja alkanut ihmetellä missä olen. Ja nyt minun pitäisi tietää minne olen menossa ja mitä haluan tehdä. Tulevaisuuden visiointikin on vaikeaa ja ahdistavaa. Mutta päivästä toiseen ajautuminenkin on huono juttu, jota olen tehnyt nyt jo tarpeeksi. Pitää koettaa pitää mielessä se kiinalainen viisaus: Jos tuntuu ettei ole olemassa kuin yksi vaihtoehto, niintä on ainakin kolme.

[Shortlie]

Marianne sun tilanne kuulostaa jollain tasolla siltä, että mietin, millätavoin itse koet henkilökemioiden kohtaavan terapeutin kanssa yleisesti ottaen?

Mulla on kokemusta molemman tyyppisistä keskusteluista(hyvistä ja huonoista) ja ite menin lähinnä lukkoon ihmisen kanssa, joka ei täysin(ollenkaan) ymmärtäny mua. Mä myös tiedän, mikä fiilis on irrottautua hoitavasta työntekijöstä tai psykoterapeutista..Se on aina raskasta. Kuitenkin, jos tutuu, ettei ole tilaa puhua ja kasvaa omaa vauhtia, niin en olis ainakaan itse tässä kirjoittamassa ja miettimässä sun kuvioitas, jos en olis ollu empaattisen psykologin potilas. Sen takia heitän ilmoille ajatuksen tsekata muitakin terapeutteja ja harkita ajatusta terapeutin vaihdostakin.

Lueskelin jonkun verran sun tekstejä ja tuli elävästi mieleen sekotus mun isästä ja äidistä, kun kerrot äidistäsi. Mun mielestä on hieno juttu, että oot saanu etäisyyttä häneen.

Sen verran sanon äidistäni, että hän luultavasti olisi käynyt pakkohoidon läpi tai päättänyt elämänsä, jos sisareni ei olisi jäänyt häntä hoitamaan..kuitenkin sen takia mulla ei ole taas siskoa, koska konflikteja tulee kaikesta. Olen tehnyt selväksi, etten vaan pysty auttamaan äitiäni, hänelle ainut apu olisi romahtaa, mutta siinä on iso itsetuhon riski.

Siskoni tavallaan ylläpitää "tilannetta", on kuin "pullo alkoholistille." Vertaus on sinäänsä osuva, koska alkoholistinen isäni taas pärjää jollain tasolla ja omaa omia ihmissuhteita. Äidilläni ei ole kuin siskoni ja tätini, joita molempia äiti vihaa puheissaan..uskomatonta sinäänsä. Molemmat ihmiset säälii äitiäni, mutta äiti sen kun puukottaa molempia selkään jatkuvasti.

Se mihin olen yrittänyt valmistautua on ajatus siitä, että en ole vastuussa hänen elämästään. En voi auttaa, en voi tehdä mitään. Voin vaan yrittää opetella olemaan syyllistymättä liikaa(kuulostaa varmaan kylmältä?). Mut totuus on musta se, että turha märkiä tulitikkuja on raapia, päällysteet vaan hajoaa.

[Marianne]

Näinhän se on. Äitini on halunnut että minä olen järjestämässä hänelle viihdykettä ja sirkusta hänen elämänsä loppuun saakka. Odottaa ehkä myös että jos tarve on ryhdyn omaishoitajaksi . Hän ei siis käy juuri missään, eikä ole tekemisissä kenenkään kanssa, tosin pitää itseään seurallisena ja sen sellaista. Hän on vaan niin käytännöllinen ihminen ettei harrasta kyläilyä ja kissanristiäisiä. Käyttää aikansa hyödylliseen tarkoitukseen -kuten makaa sohvalla ja katsoo tv:tä. Ennen sairastumistani vihasin, mutta myös pelkäsin häntä, nyttemmin vihaan ja ehkä myös säälin jollain tasolla. Olen tosin alkanut nähdä hänet niin, että hänen sisällään on pieni, kiukutteleva ja hyvin epävarma sielu. Ja koska hänellä ei luojan kiitos ole hovia ympärillään pääsen hänestä aika helpolla, vaikka hän useasti muistaakin pahoitella, miten huonosti minä käyttäydyn ja miten en koskaan tule toimeen kenenkään kanssa enkä missään, koska hänellekin olen niin töykeä. Ohhoh. Siinäpähän pahoittelee ja voivottelee sitten. Henkisesti hän ei minua enää pysty nujertamaan, tosin hänen näkemisensä ottaa kyllä päähän, välillä aika paljonkin. Minun puolestani voi olla kuten on, minun velvollisuuteni ei ole huolehtia hänen elämästään, koska hän ei ole holhouksessa niin hän huolehtii itse sitten vaan omat asiansa. Luulisi hyvin onnistuvan, koska niin innokkaasti on ollut järjestelemässä minunkin elämääni. Aika katkeralta taitaa kuulostaa. Sitä se varmaan onkin.

[Shortlie]

Sääli ja viha on suurimmat tunteet, mitä itte koen äitiäni kohtaan. Muistan lapsena todella pelänneeni, että mitä jos hän kuoleekin. Olin itse elämäni kanssa tilanteessa, että olisin päättänyt sen, mutta lapsellinen äitini ei olisi sitä kestänyt, olisi luultavasti tehnyt saman perässä...joten en olisi ollut valmis kantamaan myös syyllisyyttä siitä, että hän tappaisi itsensä.

Lisäksi kun aikanaan halusin muuttaa omilleni, niin muistan miten mua vihjailtiin peräkammarin pojaksi ja sit toisaalta hän yritti väkisin saada jäämään asumaan luokseen(se oli tosi ristiriitasta aina ikäänkuin sillä olis kaks persoonaa hyvä ja paha)...Muutin heti pois kun vaan pystyin...muistaakseni juuri ennenkuin täytin 19v. Olisin muuttanut jo aikaisemmin, mutten olisi kestänyt kiusaamista, jos en olis valmistunut ylioppilaaksi.

Poismuuton jälkeen hän on käynyt luultavasti alle 5 kertaa kylässä tähän päivään saakka. Sama määrä on mun siskollakin ja isä on käyny 1krt. Kutsuttu on aikanaan hyvin avoimesti kylään heitä, mutta silloin tuppaa olemaan molemmilla muuta tekemistä. Isästä ihan turha kuvitella myös mitään. Tää on oikeesti aika kipeekin juttu ollu, mutta nykyään sen on alkanu hyväksyä jollain tasolla.

Musta sulla on tosi terveitä ajatuksia omassa tilanteessasi. Emme ole vastuussa vanhemmistamme ja kaikki, mitä heille takaisin annamme on bonusta. Ei kasvatus ainakaan minun mielestä ole mikään velka, mikä täytyy maksaa...etenkin jos sen takia pelkästään pitää vuosia käydä terapiassa.

[Marianne]

Olen onnellinen sinun puolestasi, että sinulla on ollut mahdollisuus ja voimia muuttaa omaan kotiin. Parikymppisenä minulla olisi pitänyt olla tukenani aikuinen, joka olisi käskenyt häipyä ja kertonut, että se koti-ilmapiiri oli ihan sairas. Kuvittelin että kaikilla muillakin on samanlaista, sitten kun ketään ulkopuolista ei ole paikalla, koska meilläkin vedettiin aina vieraiden aikana sirkusta. Kuvittelin että äitini nyt on vaan sellainen kuin on. Nyt olen alkanut ajatella, että miten paljon vähemmän tuskaa oli elämääni tullut ja miten paljon kaikkea kivaa olisi ollut lapsuudessa ja nuoruudessa, jos vanhemmat olisivat olleet normaaleita. Sinä olet saanut oman elämäsi itsellesi jo nuorena ja huomannut, että nyt on vanhemmilla asiat pielessä. Sinä voit itse päättää mitä haluat tehdä ja millaisen elämän itsellesi rakennat. Täältä sille iso peukku. Oma koti on ihana asia. Oma tupa, oma lupa ja oma sielunrauha.