KESKUSTELUFOORUMI

Lapset ovat lojaaleja vanhempiaan kohtaan, vielä aikuisenakin monesti. Uskoin äitini tarinat siitä, että meillä on ihan tavallinen ja hyvä koti. Että kaikkien muidenkin vanhemmat filmaavat ulkopuolisten nähden ja räyhäävät kun vain oma perhe paikalla. Että äitini on viisas, järkevä ja kova muija kuten itseään luonnehti. Että viisaampi väistää, eli minä. Että pitää vaan sietää ja tehdä kiltisti omat työt, koska monella muulla on paljon huonommin. Että minulla on velvollisuus jäädä asumaan kotiin vaikka en olisi halunnut.
Jälkikäteen minusta on tullut katkera ja vihainen, että annoin jonkun pilata ison osan elämästäni ja rikkoa terveyteni. Vielä pahempaa on itseinho, koska en ymmärtänyt lähteä heti kun tulin täysiikäiseksi.
Ensin yritin ymmärtää miksi äitini on sellainen kuin on, enää se ei jaksa kiinnostaa. Nyt ahdistaa se, mitä kaikkea minun pitäisi vielä tehdä ja se kaikki ei enää onnistu. Terapeutti kehotti toteuttamaan unelmia, mutta edes tiedä millaisia unelmia minulla voisi olla. Ei minulla ole koskaa saanut olla omia haaveita, tai jos on ollut ja ne on sanonut ääneen, ne on ammuttu alas ja nistä on pidetty ivailua kauan. Jotta olisin selviytynyt aiemmin pois minulla olisi pitänyt olla kovempi luonto, toisaalta jos olisin ollut pehmeämpi, olisin hajonnut.