KESKUSTELUFOORUMI

Niin ja sen katsekontaktin ajan tunsin halua palata hänen luokseen... Se katosi kyllä nopeasti, mutta pelkään että hän näki lävitseni. Olen onnistunut muuten niin hyvin pitämään itseni kylmäpäisenä ja tiedän etten häntä oikeasti halua. Haluan sitä miestä, jota ei ole olemassakaan.....

Voimia Irtinyt, hyvä että olet jaksanut pysyä vahvana!

Yhdellä tapaamisella vähän eron jälkeen koin suurta kaipuuta. Hän oli iloinen, kohtelias ja ulospäinsuuntautunut minua kohtaan, kuten suhteemme alussa. Myöhemmin osasin yhdistää tämän käytöksen vain tarpeeseen saada palvelus. Sama toistui viesteissä pari kertaa myöhemmin. Ja minä tyhmä tein mitä pyydettiin. Pari päivää myöhemmin olin kuin ilmaa tai sain vihat päälle kysyessäni jotain lapsiin liittyvää asiaa.

Olo kyllä helpottaa aikaa myöden, mutta onhan se menneisyys läsnä omissa ajatuksissa viikottain vieläkin. Onneksi emme asu lähelläkään toisiamme. Näin ollen ei ole riskiä törmätä täällä tai edes naapurikaupungissa. On edelleen vaikea uskoa, että joka kerta pitää ajatella yhteydenotosta pahinta, palvelusta tai jotain hyötymistä minusta. Meidän heikoutemme todellakin on se, että emme usko kenenkään vapaalla jalalla kulkevan olevan niin läpeensä paha. Uskomme inhimilliseen ja rehelliseen käytökseen. Onneksi heräsin ja opin sanomaan ei, vaikka suuria ponnisteluja ja stressiä se aiheuttaa vielä kahden vuoden jälkeenkin.

Miten opit sanomaan ei? Sanoit että se vaati suuria ponnisteluja. Itse olen juuri siinä vaiheessa, että hän yrittää keksiä erinäisiä syitä tapaamiselle. Tänään sain sanottua, että erään asian hoitamiseksi meidän ei tarvitse tavata, vaan voimme hoitaa sen molemmat omana aikanamme erikseen. Hän vastasi hieman loukkaantuneesti. Ja tästä tuli itselle heti huono olo...tuntuu että olen liian kylmä ja epäystävällinen. Olen kyllä niin juurtunut vanhoihin kaavoihin ja sen toisen miellyttämiseen. Ja siihen, että pelkään teinkö nyt taas jotain väärin ja suututinko toisen. Eihän minun pitäis sitä miettiä. Olen alkanut järjestellä omaa elämää, uutta asuntoa, uutta työpaikkaa ja ollut muutenkin suhteellisen positiivinen olo. Mutta tämä on niin vaikeaa... Tai tuntuu välillä että en pysty tähän, helpompi olisi luovuttaa. Mutta sitä en kuitenkaan halua. Kaikista hirveintä on ajatella, ettei hän oikeastaan ole edes tehnyt eroa vaikeaksi, samoilla keinoilla kuin ennen (ainakaan vielä) pelkään sitä kyllä ihan hirveästi. Olen kyllä käyttäytynyt itsekin tällä kertaa aivan eri lailla kun aiemmissa erotilanteissa. Olen pysynyt etäisenä ja vähäpuheisena. Enkä ole antanut hänelle mitään mielikuvaa siitä, että haluaisin hänet takaisin elämääni.
Ja toinen juttu on se, että lapset on isoja. He ymmärtävät tilanteen ja sopivat isänsä kanssa tapaamiset ihan keskenään.

Ja vielä kuvitelkaa, että poden huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä siitä, että eroamme "pienen" konfliktin jälkeen....kun aiemmin tapahtui miljoona kertaa pahempia juttuja jäin ja annoin anteeksi silmän räpäyksessä.. Ja elämä jatkui. Miksi tunnen näin. Kaiken yli 20 vuoden aikana tapahtuneen jälkeen minun ei pitäisi. Mielessäni joku sanoo että on väärin kaivella vanhoja juttuja, jotka on jo käsitelty. Vaikka niitä ei todellakaan ole...

Yritän pitää mielessä kokonaisuuden ja sen mitä oikeasti
Elämältäni haluan. Mutta tänään tekee taas tiukkaa...

En oikein osaa sanoa miten yhtäkkiä opin muutenkin kuin mielessäni sanomaan ei. Lueskelin vanhoja eron jälkeisiä viestiketjuja, joissa aina myötäilin ja pyytelin lopulta anteeksi. Jotenkin asiat eron jälkeenkin käännettiin aina minun syykseni vaikka hän lähti. Samaa pahaa oloa tunsin yrittäessäni pitää kiinni oikeuksistani. Tuli tunne, että minähän se paha tässä olen. Olihan minulle sanottu, että olin niin hyökkäävä, ettei hänellä ollut välttämättä halua enää elää tällaisten sanojen jälkeen. Tämäkin vain siitä, että pidin kiinni omaisuudenjaossa siitä mikä minulle kuuluu. Mitään en ollut toiselta viemässä. Totesin vain, että voimme antaa laki-ihmisten hoitaa jaon, että kaikki menee varmasti oikein. Pikkuhiljaa tunsin oloni aina varmemmaksi, mitä kauemmin yhteydenotosta kului. Pelkäsin kuitenkin aina lukea häneltä saapunutta viestiä tai vastata puheluun. Se aika oli pitkä, kun olisin vielä ottanut hänet takaisin. Hirvittää ihan itseänikin kuinka pahasti koukussa olin tuohon ihmiseen. En voi väittää, etteikö näin kahden vuoden jälkeenkin pulssini kohoa ja mieleni ahdistu hänen ottaessa yhteyttä. Jännitän hänen reaktiotaan kieltäytyessäni, koska jotenkin pelkään sitä vihaa mikä sieltä vyöryy. Yleensä jään pureskelemaan asiaa vielä seuraavaksi yöksi, jolloin nukkumisesta ei tule mitään. Omatunto kolkuttaa aina, miksen nyt voisi tehdä pienen pientä palvelusta. Tosiasia on kuitenkin, että palvelukset pitää olla kerta kaikkiaan loppu. Minulle jäi kuitenkin lapset 99% hoidettavaksi, eikä sen suhteen mitään apua tai palveluksia ole näkynyt. Hammasta purren olen hoitanut jäljellä olevat asiat. Onhan se kuitenkin kunnia asia saattaa lapset maailmalle, mutta jotain tukea olisin joskus toivonut. Arvosteluja on tullut sitäkin enemmän ja toisekseen jos ei keski-ikäinen töissä käyvä ihminen osaa hoitaa omia asioitaan, kysykööt jotain muuta. Minä en jaksa olla enää käytettävissä. Liian pitkään olin ja kuuntelin mitä milloinkin veruketta avun tarpeesta.

Sama homma itsellänikin sen suhteen, että loppu meni vähemmän taistellen, niin erosta jäi hetkeksi vähän valju olo. Olisiko hänessä sittenkin ollut jotain hyvää. Mitään siitä fyysisestä- ja henkisestäväkivallasta sekä ahdistuksesta ei pidä pyyhkiä pois. Ja eihän sitä ikinä anteeksi pyydettykään. Oma minuus ja vapaus olla se mikä olen oli joka tapauksessa ollut hukassa. Olin jo oppinut elämään valheessa ja keksimään parhaani mukaan keinoja, että saisin edes hieman mahdollisuutta elää. Se ottaa aikansa, että joka tilanteessa vapaus on se vahvempi tunne kuin kaipuu siihen mitä ei ole olemassa.

Kyllä se siitä pienin askelin. Helppoa se ei tule olemaan sinulla vielä pitkään aikaan. Mutta mitä enemmän puhut, sitä enemmän se auttaa havainnoimaan, kuinka hyvin asiasi ovat nyt!

Itselleen voi vaikka kirjoittaa ylös kaikkia niitä ikäviä tekoja ja sanoja, mitä koki tämän ihmisen kanssa ollessaan. Kun tulee heikko hetki, voi hakea niistä vahvistusta. Tällaiset suhteet ovat todella addiktoivia ja sitä on vaikea ymmärtää koska järjellä katsottuna ne ovat kauheita. Jossain kohtaa täytyy vain kylmettää itsensä ja todeta (itselleen), että "nyt minä vien sinut pois, sano mitä sanot".

Minä sain myös nyt pienen ajan jälkeen ääni- ja tekstiviestejä häneltä. Hän kertoi minulle, miten olen kuin pieni lapsi ilman häntä enkä selviä. Että tämän vuoksi hänen täytyy antaa minulle anteeksi, vaikka teinkin hänelle todella väärin. En antanut tuumaakaan periksi ja hyvin äkkiä sieltä tuli taas raivo esiin. Hän toivoi että joudun sotaan ja lähtemään kotimaastani. Näin ihana ihminen. Kuulin myös, että minun narsistisen ja itsekkään käytökseni takia meidän suhteemme on tuhoutunut. Olen pitänyt linjat auki häneen sen vuoksi, että hän on minulle isomman summan rahaa velkaa. Totesin hänelle nyt, että pidän tätä hyväntekeväisyytenä häntä kohtaan enkä tarvitse rahoja takaisin. Estin hänet nyt joka paikassa. En kaipaa tuota myrkkyä elämääni enkä sitä tunnetta itseni sisään, että aivoni ovat jollain tavalla yhteydessä häneen ja odottaa mitä hän seuraavaksi viestittää ja sanoo. Hän yritti kahta kanavaa pitkin soittaa minulle koko illan ja tämä oli minulle liikaa. Pelkkä puhelimen värinä sai minut pahoinvoivaksi.

Minä tunnistan itsessäni hänen kohdalla sen häiriön, että sivuutan hänen kammottavia sanoja ja tekoja. Ne eivät ole koskeneet vain minua, mutta myös rakkaita ihmisiäni. Tällaisessa tilanteessa on pakko repiä se aikuinen minä esiin ja käyttää järkeään. Todeta, etten oikeasti haluaisi tuollaista ihmistä ikinä elämääni. Mutta voin vain kuvitella, miltä teistä tuntuu kun näette tämän ihmisen. Itse en pystyisi tähän ja onneksi en häntä näe.

Dunya, onneksi en ole joutunut tuollaisen puhelinhäiriköinnin kohteeksi. Toisaalta on ne viestittelyt olleet kohtuullisen vaikeita silloin kun syyttelyvaihde on hänellä päällä. On aivan sama mitä kirjoitan, olen joko sarkastinen, vittuilen kirjakielellä, en oikeasti tarkoita mitä kirjoitan jne jne. Vaikka yritän vain saada tilanteen rauhoittumaan. En pysty edelleenkään totaalisesti sivuuttamaan kaikkea, vaan paha olohan siitä tulee.

Samanlailla hyväntekeväisyyttä itsekin harjoitin eron jälkeen. En vaan jaksanut alottaa tappelemaan kaikista laillisista oikeuksista, ettei tilanne käänny päälaelleen. Tiedostin kokoajan mihin hän pahimmillaan kykenee. Silti koin omituisia uhkailuja hänen puolen ihmisten välien katkaisemisesta minuun lopullisesti, jos alan hankalaksi. Se oli viimeinen pisara minulle. Oli yhdentekevää mitä mieltä hänen läheisensä olivat minusta, mutta tajusin kuinka petollisen ihmisen perään haikailin. Oli pakko varautua ihan kaikkeen ja yritettävä neuvotella kaikki kieli keskellä suuta ärsyyntymättä mistään. Kohtuullisen hyvinhän se meni kun pelasi narsistin säännöillä sen aikaa. Se mitä rahallisesti menetin oli pieni hinta siitä, että pääsin taas askeleen kauemmaksi hänestä. Ja kuten aiemminki totesin, taisi se elämä muuttua paljon halvemmaksi, kun ei tarvitse enää maksaa toisen töissä käyvän aikuisen heräteostoksia miellyttääkseen.

Tuo on ihan varteen otettava metodi, että kirjoittaa omat karmeat muistelmat aiheesta. Loppuu hyvin lyhyeen se itsensä syyttely.

Tuo heidän manipulointi on ihan kamalaa. Tässä minunkin viimeisessä kokemuksessa mentiin koko repertuaari läpi. Tuntui kuin olisi kuunnellut käärmeen sihinää kun hän kertoili miten en pärjää ilman häntä vaikka luulenkin pärjääväni. Että sen takia hänen on annettava minulle anteeksi. Kun tämä ei toiminut, hän kokeili huumoria ja nauroi minulle kun kylmästi totesin että juttelumme on juteltu ja minua ei kiinnosta. Hän nauroi niin kuin pienelle lapselle nauretaan hänen yrittäessä olla vihainen, "oletpa sinä söpö, tuu tänne." Kun tämä ei toiminut, hän kokeili seksuaalista sävyä. Sen jälkeen nousikin jo viha pintaan. Seurasin tätä kaikkea vähän kuin itseni vierestä, tietäen jo mitä seuraavaksi tulee. Nyt olemme taas arvon alentamisen ja totaalisen ghostaamisen tilassa ja tämä on hyvä näin. Näin myös tavallaan itseni sivusta ne kohdat, missä joskus aiemmin olin heikko ja annoin periksi. Nämä ihmiset osaavat olla todella vetoavia ja tietävät toisen heikot kohdat.

Olet täysin oikeassa siinä Merenelävä, että rahallinen menetys on pieni hinta siitä, mitä tilalle saa. Omanarvontunto, sielun rauha, vapaus, rauha ympärillä ja henkinen sekä fyysinen turvallisuus. Niitä ei voi rahassa mitata. Toissa päivänä mietin tätä kotiani katsellessa, miten hirveä se tilanne oli missä tein muuttosuunnitelmia ja konkreettisia järjestelmiä salassa häneltä ja sitten muutin. Muutin kotiin mitä en käynyt edes etukäteen katsomassa. Nyt pystyn jo näkemään sen, miten hirveää aikaa se oikeasti oli. Läheisistäni suurin osa ei tiennyt tilanteeni todellista laitaa. Olen ylpeä siitä, että sain puristettua voiman muuttoon itsestäni. Mutta onhan se kamalan surullista, mitä kaikkea joutuu jonkun ihmisen takia tekemään. Ja siitä manipuloinnin taidosta ja vahvuudesta kertoo se, että tällaisiakin toisen pahoja tekoja antaisi anteeksi heille. Jos kuka tahansa muu käyttäytyisi itseä kohtaan yhtä törkeästi, sitä ei katselisi montaa kertaa. He osaavat jollain ihmeen tavalla sellaisen pommittamisen, että siinä kokee olevansa kuin hukkuva. Ei ehdi vastausta miettimään kun aika menee siihen, että yrittää pitää päänsä pinnalla ja hapen kulkemassa. Luulee jollain ihmeen tavalla, että siinä kaikessa täytyy olla mukana. Kokee jotain ihmeellistä velvollisuudentuntoa vielä pitkään sen jälkeen, kun ei todellakaan olisi tarpeen.

Tuolla vähän alempana toisella palstalla on tarinoita siitä, että onko yhteen palaaminen kannattanut. Taisi kaikissa niissä olla sisältö se, että ei. Tämäkin on hyvä pitää mielessä. Kun toinen kokee, ettei ole tehnyt mitään väärää, ei hän muutu. Ja mitä sitten vaikka muuttuisi? Kun on rikkonut toista jo niin paljon niin ei siitä koskaan taitaisi tulla hyvää suhdetta. Minulla ainakin nämä rikkomiset olivat jo kropassa. Kun hän nosti nopeasti kättään lähelläni, silmäni siristyivät ja posket kiristyivät valmiina ottamaan läimäytystä vastaan. Ei tuollaista voi sallia itselleen.

Taidan kirjoittaa itselle ylös niitä pahimpia juttuja, jotta voin lukea niitä jos vähänkään epäilyttää ettei ero olisi oikea vaihtoehto. Kiitos tästä vinkistä. Olen nyt aloittanut lukemaan oman itseni eheyttämiseen liittyviä juttuja. Vielä ei hirveästi ole voimia, mutta päivä kerrallaan.

Ja Dunia tiedostan myös itsessäni nuo jäljet huonosta kohtelusta ja väkivallasta. Kun mieheni vihastui menin loppuvaiheessa aina ihan lukkoon tavallaan poistuin ruumiistani jonnekin turvaan. Ja koko ajan tiesin, että jos edes hengitän väärin saan kokea sen selkänahassani. Aikaisemmin yritin puolustautua tai lähteä pois tilanteesta ja lopputulos oli aina karmea. Tiesin jo hänen katseestaan että nyt pitää olla hiljaa tai sanoa juuri niin kuin tiedän että hän haluaa muuten......Ja valitettavasti sen tiesivät myös lapset. Ja se pelko siitä että toinen satuttaa ei katoa koskaan. Niin huonosti hän on kyllä minua kohdellut. Pelko on oikeastaan ainoa tunne hänen kanssaan joka on todellinen.

Kun nyt olen saanut olla yksin ja ajatella suhdettamme. Olen muistanut monta asiaa, jotka vahvistavat myös henkisen väkivallan osuutta jota olen joutunut kestämään. Eräänkin kerran olimme yhteisten ystävieni juhlissa ja viihdyin erittäin hyvin. Minulla oli hauskempaa kuin aikoihin. Juttelin sujuvasti kaikkien kanssa ja hekin olivat kiinnostuneita minun jutuistani (mieheni tosin jäi jonnekin taka-alalle enkä oikeastaan ollut juhlissa hänen kanssaan) . Olin aivan tohkeissani ja onnellinen juhlien jälkeen ja taisinkin todeta miehelleni, että olisi mukavaa viettää aikaa näiden ihmisten kanssa useamminkin. MUTTA kun pääsimme kotiin mieheni haukkui minua. Sanoi, että olen todella nolannut hänet ja olen hirveä ihminen koska seurustellessani ihmisten kanssa puhun kaikkien päälle enkä anna heidän puhua loppuun. Enkä kuuntele koskaan mitä muut sanovat. Kotonakin hän usein raivosi ja suuttui siitä että en kuuntele häntä ja puhun päälle. Ja mitä minä tein....uskoin tämän kaiken. Ryhdyin yli tarkkailemaan itseäni ja puhumisiani sekä hänen, että muiden seurassa. Koin itseni todella huonoksi ihmiseksi ja surkeaksi seuraksi.

Ja hän on tämän suhteen aikana onnistunut eristämään minut kokonaan ystävistäni, kaikissa heissä oli jotain vikaa. Hän käyttäytyi myös todella omituisesti jos satuin jonkun kutsumaan kylään. Perheeni onneksi sain pitää, vaikka läheltä sekin on liipannut. Siskoni kanssa välit oli poikki vuosia... Juurikin hänen takiaan. Yhden ystävän olen onnistunut säilyttämään. Olen onnellinen että nämä ihmissuhteet ovat voimavaranani.

Irtinyt, saman tapaista olen itsekin kokenut. On ollut moniakin juhlia, missä olen oikeasti nauttinut olla. Tavannut vanhoja tuttuja ja saanut hetken hengittää. Narsisti on usein viettänyt illan itselleen tärkeiden ihmisten seurassa. Jälkeen päin olen saanut huudot kuinka en huomioinut häntä koko iltana tai en antanut hänelle suunvuoroa vieraiden kanssa. Olen flirttailu hänen parhaille ystävilleen jne. En oikein koskaan ymmärtänyt miten minun olisi pitänyt niissä tilaisuuksissa olla. Ilmeisesti hänen varjonaan ja hiljaa. Palautetta on myös satanut, mitä saan puhua hänen vanhempien kanssa ja miten. En halunnut minäkään oikein ketään meille enää kutsua, koska en tiennyt miten töykeästi hän kohtelee ystäviäni, vanhemmista puhumattakaan. Ymmärrän että vaimot ja anopit omaavat usein erilaisia näkemyksiä asioista, mutta en ikinä ymmärtänyt sitä suunnatonta vihaa äitiäni kohtaan. Monesti exä vain räpläsi puhelinta koko vierailun ajan, katseli pitkin seiniä ja vastaili yhdellä sanalla mihin tahansa kysymyksiin. Vähensin itse yhteydenpitoa äitiini, mutta syyttely kääntyi siihen että äitini oli täysin välinpitämätön kun ei pitänyt yhteyttä. Oli todella raskasta tasapainoilla tämän asian kanssa vuodesta toiseen. Usein en edes kertonut, jos olin soitellut äidilleni tai jopa käynyt hänellä kylässä. Yksi yleisimmistä puheenaiheista oli äitini haukkuminen ihan kaikesta ja kaiken hänen sanojensa vääntely päälaelleen.

Aika yksin sitä on itsekin, koska vuosia tuli kieltäydyttyä tapaamisista tai meille kenenkään kutsumisesta. Pelkäsin aina, jos tapasin uuden ihmisen, ettei hän vain kutsu minua mihinkään. Olisin joutunut selittämään jotain typerää miksi en voi tulla nyt tai itseasiassa koskaan.. Aivan sairasta, kun näin jälkeenpäin miettii. Mutta olihan sitä oppinut myötäilemään suurimmassa osassa asioita, että välttyisi konflikteiltä. Silti vanhoja viestejä lueskelleena, laulu oli aina sama. Minä olin se tyranni joka määräsi kaikesta, enkä jättänyt hänelle tilaa hengittää.

Merenelävä ja Irtinyt, tuo mitä kuvaatte on todella tuttua.

Muistan hämmennyksen ensimmäisillä kerroilla, kun sain palautetta siitä miten minun olisi pitänyt toimia. Minun olisi pitänyt näyttää kaikille hänen arvonsa, huolehtia hänestä ja pörrätä ympärillä kuin pieni lintu varmistamassa että hänellä on kaikkea mitä tarvitsee. Tuolloin olisi muut nähneet että olemme kiinteä pari. Ja esim. hänen asemansa ja arvonsa olisi noussut lasteni silmissä. Yhteisiä juhlia meillä ei ehtinyt montaa tulla, onneksi. Yksi vaivaantunut joulun vietto lasteni kanssa ja joitain synttäreitä. Tyttäreni rippijuhlat hän yritti sabotoida ja lähetin hänet paria päivää ennen pois. Tämä olisi ollut ensimmäinen kerta, kun hän näkee minun sukua ja rakkaita ihmisiä. Tämä taisi olla hänelle liikaa. Mutta nämä käytössäännöt koskivat myös yleisiä paikkoja ja vaikka ravintoloita. Minun piti näyttää kaikille kuinka rakastunut olen ja kuinka huolehdin hänestä kuin pienestä lapsesta. Se oli kuin jotain teatteria. Oli myös todella tarkkaa, mitä minulla piti olla päälläni ja yleensä ne vaatteet jotka olisin halunnut laittaa, eivät kelvanneet. Hän olisi välillä halunnut vaatettaa minut kuin linnunpelättimen. Oma tyylini on ehkä less is more ja hän oli toista mieltä. Jos olin vaikka nälkäinen ja lautasen eteen saatuani aloin syömään, sain tästä myöhemmin palautetta miten itsekäs ihminen olen kun pidin oman lautasen itseni edessä enkä laittanut sitä lähemmäs häntä jotta hänkin voi ottaa annoksesta. Aina tein väärin. Hän saattoi toisaalta välillä julkisilla paikoilla myös kohdistaa todella suoraa koskettelua minuun niin, että muutkin näkevät tämän. Yrittää alkaa vaikka kourimaan takapuolesta todella näyttävästi ja elehtien miten kuuma se on. Tai pyytää että hieron itseäni häntä vasten. Todella kummallisia tilanteita. Kun hän oli kotona samaan aikaan kun lapseni olivat siellä, silloinkin minuun kohdistui käytössääntöjä joita yleensä en kyennyt toteuttamaan ja sain vihat päälleni. Myös lapseni olivat usein hänen mielestään jollain tavalla vääränlaisia tai viallisia.

Merenelävä, minulla oli aivan tuo sama että toivoin ettei kukaan pyydä minua minnekään. Esim. työkaverieni mennessä päiväksi jonnekin tyyliin "hei treffataanko tänään ja mennään syömään?" - näistä tuli minun kohdallani niin iso show että en enää halunnut mennä minnekään. Minun piti kysyä tietyllä tyylillä näitä asioita häneltä, kertoa keitä kaikkia siellä on ja missä olemme ja monenko aikaan. Sain tarkat ohjeet miten minun tulee toimia, JOS sain hänen suostumuksensa. Minun piti näyttää mitä minulla on päälläni, pitää puhelin koko ajan niin että vastaan heti jos hän soittaa tai laittaa viestiä. Puheluissa minun olisi pitänyt leperrellä hänelle jotta muut kuulevat miten ihana mies minulla on. Minun olisi pitänyt myös aina ottaa selfie niin että hän näkee muut. Ja minulla oli tarkat ohjeet miten istuutua ajatellen onko tilassa muita miehiä. Yleensä epäonnistuin aina jossain ja siitä seurasi kamala riitä ja hän totesi että "näetkö nyt, tämän takia en halua päästää sinua minnekään koska et osaa käyttäytyä kuten kunnon naisen kuuluu ja unohdat minut". Minua hävetti, että minun piti olla koko ajan puhelin esillä ja yhteydessä häneen. Se, että olisin esim. ehdottanut hänelle että lähden vaikka laivalle lasteni kanssa, oli jo ajatuksena niin naurettava etten tehnyt sitä. Joitain kertoja menin lasten kanssa salaa jonnekin. Ja pelkäsin, että minulle käy jotain ja koko juttu paljastuu ja saan taas rangaistuksen. Aivan sairasta.

Olin todella ison kontrollin alla. Minun piti raportoida hänelle kaikki. Jos vaikka isäni soitti, siitä piti kertoa samaan aikaan kun juttelen isäni kanssa. Ja jälkeen päin hän kyseli, kysyikö isäni jotain hänestä ja mitä kaikkea hyvää kerroin hänestä isälleni.

Näiden muistaminenkin kuvottaa.