KESKUSTELUFOORUMI

Nyt jälkeenpäin hävettää, että tuli aikanaan sorruttua arvostelemaan sellaisen ihmisen ruokaa, jolle on tärkeää saada ruoasta positiivista palautetta. Se vaan ei tuntunut hyvältä vaan enemmän velvollisuudelta silloin.

Tilanne on yhä suhteellisen sama, mutta näin aikuisena ei enää halua mennä lapsen tasolle ja arvostella toisen tekemää ruokaa..vaikkei ihmisestä täysillä pidä. Tää tunne taitaa olla empatia ja hyvä että tunnen myös sitäkin kaikesta huolimatta.

Tajusin vasta kirjoitettuani monta juttua, joten taidan jatkaa näitä pohdintoja välillä. Joskus vaan jotkut kokemukset ovat lukossa ja ne aukeaa vasta kun ne sanoo ääneen tai kirjoittaa.

Shortlie kirjoitti:

orjapoika kirjoitti:
Kerran saattoi meidät pojat kouluun. Oltiin muutettu kesän alussa ja elokuussa äiti vain vei meidät kouluun, kun kuuli, että koulu on alkanut. Muistan hyvin rehtorin hämmennyksen, kuin yllättäen piti ruveta etsimään meille pojille koululuokkaa. Siskoni oli vielä niin pieni, ettei ollut kouluikäinen. Muistiini on jäänyt rehtorin sanat siitä, että olisi pitänyt aikaisemmin ilmoittaa lapset kouluun.

Ensimmäiselle luokalle olin mennyt isoveljen mukana, joka siirtyi kakkoselle. Oli vissiin saattanut isoveljeni kouluun hänen ensimmäisenä päivänä sentäs.

Jouduin lukemaan vielä toiseen kertaan, mitä kirjoitit, koska monestikkin nousee mieleen muistoja, kun lukee muiden kokemuksista. Tuo on aika iso unohdus, että ei muista viedä koulun alkuun lapsia, eikä ilmoittaa lainkaan koululle. On varmaan ollu aika erikoisen tuntuinen koulun aloitus kokemus.

Jälkeenpäin on tullut mieleeni ihmisten ilmeitä, kun he ovat tajunneet olevansa varsin erikoisen persoonan kanssa tekemisissä. Hölmistynyt, epäuskoinen katse, kun ihminen katsoo äitiäni ja miettii onko tuo nainen järjissään.

Shortlie kirjoitti:Nyt jälkeenpäin hävettää, että tuli aikanaan sorruttua arvostelemaan sellaisen ihmisen ruokaa, jolle on tärkeää saada ruoasta positiivista palautetta. Se vaan ei tuntunut hyvältä vaan enemmän velvollisuudelta silloin.

Se oli varmaan yksi niistä harvoista keinoista, joiden avulla saatoit edes vähän käyttää valtaa narsuun. Eli todella ymmärrettävää käytöstä lapselta!

orjapoika kirjoitti:Jälkeenpäin on tullut mieleeni ihmisten ilmeitä, kun he ovat tajunneet olevansa varsin erikoisen persoonan kanssa tekemisissä. Hölmistynyt, epäuskoinen katse, kun ihminen katsoo äitiäni ja miettii onko tuo nainen järjissään.

Voin vaan kuvitella. Mä muistan meidän pihalla, kun äidin hoitolasten vanhemmat olivat kai vähän samoilla ilmeillä. Ei oikein tietoa siitä, onko meidänkään äidillä kaikki ok.

Isä kuvaa äitiämme näin: "Esittää enkeliä, mutta oikea piru kotona". Allekirjoitan tuon itekkin, vaikkei tuo isäkään aina mikään unelma vanhempi ollut.

Surutar kirjoitti:

Shortlie kirjoitti:Nyt jälkeenpäin hävettää, että tuli aikanaan sorruttua arvostelemaan sellaisen ihmisen ruokaa, jolle on tärkeää saada ruoasta positiivista palautetta. Se vaan ei tuntunut hyvältä vaan enemmän velvollisuudelta silloin.

Se oli varmaan yksi niistä harvoista keinoista, joiden avulla saatoit edes vähän käyttää valtaa narsuun. Eli todella ymmärrettävää käytöstä lapselta!

Sait miehen kyyneliin. Näiden asioiden ymmärtäminen on välillä pomppimista puolelta toiselle ja on välillä vaikeaa nähdä ja ymmärtää, mitä on olla lapsi. Kiitos kommentistasi. Se oli mulle melkein terapiaa.

Shortlie kirjoitti:Näiden asioiden ymmärtäminen on välillä pomppimista puolelta toiselle ja on välillä vaikeaa nähdä ja ymmärtää, mitä on olla lapsi. Kiitos kommentistasi. Se oli mulle melkein terapiaa.

<3

On tosi vaikea kyllä hahmottaa sitä omaa asemaa lapsena. Itse aloin vähitellen omien lasten myötä heräämään. Että mitä ihmettä, tapahtuiko minulle oikeasti tuossa iässä tuollaista? Miten joku on voinut laittaa niin ison taakan noin pienen harteille!

Esimerkiksi kun oma esikoiseni oli kolmen vanha, tajusin, että tuon ikäisenä ja kokoisena minut jätettiin yksin kotiin hoitamaan vastasyntynyttä pikkuveljeä. Ihmettelin, että onko se totta. Mielestäni yksikään kolmevuotias ei ole kykenevä hoitamaan yksinään vauvaa. Mitä ihmettä vanhempieni päässä on liikkunut vai onko minulla jotain valemuistoja?

Kysyin asiaa isältäni. Hän myönsi, että näin on toimittu. Ja että se oli väärin. Sanoi, että he ovat äitini kanssa tehneet asioita, joista olisi saanut heitteillejättösyytteen.

Kysyin samaa asiaa äidiltä. Seurauksena yliystävällinen kertomus siitä, kuinka minä olen aina ollut niin luotettava. Hän vain tiesi, että minä pystyn hoitamaan vauvaa, hän tuntee minut niin hyvin. Eli ihan ok toimintaa hänen mukaansa. :-O

Surutar kirjoitti:Kysyin samaa asiaa äidiltä. Seurauksena yliystävällinen kertomus siitä, kuinka minä olen aina ollut niin luotettava. Hän vain tiesi, että minä pystyn hoitamaan vauvaa, hän tuntee minut niin hyvin. Eli ihan ok toimintaa hänen mukaansa. :-O

Kuulostaa niin tutulta noiden sun vanhempien reaktiot jälkeenpäin, että hieman karmii. Samanoloista on omienkin vanhempien kanssa. Isä on vähän suorempi ja äiti juurikin yliystävällinen ja "hieman manipuloiva".

Onneksi sun isäsi on ollut suoraselkäinen asioiden suhteen, eikä peitellyt mitään tuosta. Voisin kuvitella, että on varmasti auttanut sua pääsemään eteenpäin. Ainakin mulla oli sellainen olo, kun oma isä suostui puhumaan asioista.

Surutar kirjoitti:Esimerkiksi kun oma esikoiseni oli kolmen vanha, tajusin, että tuon ikäisenä ja kokoisena minut jätettiin yksin kotiin hoitamaan vastasyntynyttä pikkuveljeä. Ihmettelin, että onko se totta. Mielestäni yksikään kolmevuotias ei ole kykenevä hoitamaan yksinään vauvaa. Mitä ihmettä vanhempieni päässä on liikkunut vai onko minulla jotain valemuistoja?

Kolmevuotias hoitamaan vauvaa..en edes voi sanoin kuvailla, miten vastuuttomalta tuo kuulostaa. Laittaa kyllä tuntemaan, että tässä maailmassa on vähän lottoa, mitä joudut kokemaan lapsena.

Huh huh, Surutar. Ero isäsi ja äitisi suhtautumisessa asiaan kertoo paljon.
Lopulta, jos äitisi aivan tosissaan ajattelee noin, hänen todellisuudentajussaan on jotakin vikaa.

Se on niin totta, että kun näkee sen oman lapsen viattomuuden ja miten pieni hän vielä on, niin tajuaa uudella tavalla asioita. Sitä vain niin helposti sivuuttaa kaikki mitä itseä kohtaan kohdistuu, ihan niin kuin se olisi jotenkin oma vika jos ei kestä/pysty.

Shortlie kirjoitti: Onneksi sun isäsi on ollut suoraselkäinen asioiden suhteen, eikä peitellyt mitään tuosta. Voisin kuvitella, että on varmasti auttanut sua pääsemään eteenpäin. Ainakin mulla oli sellainen olo, kun oma isä suostui puhumaan asioista.

Kyllähän se aikoinaan auttoi, että hän sentään jotain myönsi. Isä on myös sitä mieltä, että äiti on pahasti persoonallisuushäiriöinen ja elämä sellaisen kumppanin kanssa oli ihan mahdotonta. Lapsuuteeni liittyvät laiminlyönnit ym. laitetaan vähän kuin äidin syyksi. Isä oli siinä vain avuton uhri. En itse tosin ole päässyt yli siitä, että hän jätti pienet lapsensa kyseisen naisen hoiviin ja muutti kauas pois. Jätti isän hommat ja vastuun. Mutta tämäkin on jotenkin äidin syytä: äiti vakuutti hänet, että hän on tosi surkea isä ja haitaksi lapsille. En tiedä, mikä on totuus. Paitsi se, että isä ottaa aina uhrin roolin eikä ikinä vastuuta. Ai niin, kaiken lisäksi hän otti uudeksi puolisoksi toisen häiriintyneen naisen, joka ei sietänyt minua. Minulla on isänkin suhteen todella isot traumat, enkä ole nykyään juurikaan tekemisissä.

NeitiK kirjoitti:Huh huh, Surutar. Ero isäsi ja äitisi suhtautumisessa asiaan kertoo paljon.
Lopulta, jos äitisi aivan tosissaan ajattelee noin, hänen todellisuudentajussaan on jotakin vikaa.

Minulla on sellainen olo, että äidin todellisuudentajussa on iso sokea piste, ja se liittyy jotenkin minuun. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä, että olin hänen lapsensa ja minullakin oli jotain tarpeita. Kuten vaikkapa olla lapsi ja saada hoivaa.

Muutenhan hän on ihan yhteiskuntakelpoinen. Korkeasti koulutettu, tehnyt pitkän uran, hankkinut omaisuutta. Läheiset ihmissuhteet eivät onnistu, mutta etäisempiä sosiaalisia suhteita kyllä on.

Äiti aikoinaan hakeutui lyhytterapiaan. (Minä en enää varauksetta ymmärtänyt ja kuunnellut häntä vaan olin ottamassa etäisyyttä, joten hän ilmeisesti sitten päätti sitten maksaa jollekulle kuuntelemisesta ja ymmärtämisestä....)Terapeutti oli sanonut hänelle, kun hän oli tilittänyt jotain hankaluutta välillämme, että tyttäresi selvästi kaipaa vain äidin syliä. Äiti kertoi jutun minulle silmät hämmästyksestä pyöreinä. Hänelle ei kuulemma ollut tullut ikinä mieleenkään, että minä kaipaisin jotain äidin syliä.

(En tiedä, oletteko hän minun nauravan jutulle, että ihme terapeutti, miksi minä nyt jotain äidin syliä kaipaisin....)

Surutar kirjoitti:Kyllähän se aikoinaan auttoi, että hän sentään jotain myönsi. Isä on myös sitä mieltä, että äiti on pahasti persoonallisuushäiriöinen ja elämä sellaisen kumppanin kanssa oli ihan mahdotonta. Lapsuuteeni liittyvät laiminlyönnit ym. laitetaan vähän kuin äidin syyksi. Isä oli siinä vain avuton uhri. En itse tosin ole päässyt yli siitä, että hän jätti pienet lapsensa kyseisen naisen hoiviin ja muutti kauas pois. Minulla on isänkin suhteen todella isot traumat, enkä ole nykyään juurikaan tekemisissä.

Sä oot vähän pidemmälle käsitellyt vanhempiasi, mutta lukko kuulostaa olevan suhteellisen samassa paikassa, missä se ainakin mulla on. Mullakin isä hävisi kuvioista ja syytti siitä persoonallisuushäiriöistä äitiäni. Olisin itse toivonut, että isä olisi jäänyt taistelemaan enemmän.

Meillä isä oli uraohjus, joka teki pitkän uran samassa ammatissa. Äiti lähinnä teki hanttihommia vanhempien eron jälkeen ja oli ennen sitä koti lastenhoitaja, se oli hänelle maksimi. Itte muistan kyllä, että äiti teki meillä tiettyjä asioita ihan tarkoituksella isälleni, koska tiesi sen saavan hänet etääntymään ja suuttumaan.

Jos koitan miettiä syyllisyyttä, niin isä ei koskaan ollut paikalla. Häntä on siten vaikeaa syyttää mistään. Äiti taas oli sekopää, joten kuka jättää lapsensa sellaiselle? Millainen äiti ei suostu hakemaan itselleen apua?
En tiiä. Mut mulle se, että isä on suora edes välillä on ollut iso juttu. Isä(alkoholisti) on noista kahdesta se, joka omaa ystäviä. Hän on aina ollut se sosiaalisempi. Mun äidistä taas kukaan tutuista ei erityisemmin pitänyt, jos muistan oikein. Äiti oli vaan pakollinen osa perhettä. Asui kotona, eikä suostunut koskaan tekemään mitään. Virkkasi vaan.

Yhden kerran äitini lähti viettämään iltaa ystäviensä kanssa. Sinä iltana meillä oli ruokana lasten vihaamaa ruokaa ja isämme oli juuri ruokapöydässä ankarimmillaan, jos ruoka ei maistu. Jännä, että äitimme joka halusi ruokaa laittaa, laittoi juuri tällaista ruokaa, kun ei ollut itse paikalla. Otettiin sillon isän kanssa rajusti yhteen, mutta hän oli kokonaisuudessaan poikkeuksellisen joustava.

Noita iltoja olisi muutoin ollu mukavaa viettää, mutta äiti halusi olla aina paikalla ja hallita. Molemmilla oli selkeästi eriasteisia häiriöitä omassa luonteessaan. Vaikka osasin tuon illan purkaa, niin kokonaisuus on niin sekavaa, ettei sieltä erota että kuka on milloinkin syypää.

Surutar kirjoitti:Terapeutti oli sanonut hänelle, kun hän oli tilittänyt jotain hankaluutta välillämme, että tyttäresi selvästi kaipaa vain äidin syliä. Äiti kertoi jutun minulle silmät hämmästyksestä pyöreinä. Hänelle ei kuulemma ollut tullut ikinä mieleenkään, että minä kaipaisin jotain äidin syliä.

Tää kuulostaa vähän erikoiselta, mutta jotenkin tutulta kuitenkin.