Miten saa itsetunnon?

[Shortlie]

Olen onnellinen sinun puolestasi, että sinulla on ollut mahdollisuus ja voimia muuttaa omaan kotiin. Parikymppisenä minulla olisi pitänyt olla tukenani aikuinen, joka olisi käskenyt häipyä ja kertonut, että se koti-ilmapiiri oli ihan sairas.

Täytyy sellainen juttu lisätä, että mun senaikainen tyttöystävä oli mun tuki ja turva, enkä olisi aikanaan osannut pärjätä ilman häntä. Ilman hänen vaikutustaan en osaa edes arvioida missä olisin juuri nyt, todennäköisesti en ainakaan tällä foorumilla.

En siis tietoisesti katkonut sillon nyörejä, ne vaan katkesi, koska perheen naiset eivät käyneet kylässä. Tyttöystäväni perhe ihmetteli monesti minua, kun kerroin ettei äitini välitä olla muiden seurassa. Naiseni äiti etenkin luuli, että kyse on vain mun näkemyksestä ja että minä keksin vain sen, minkä kysymättä tiesin. + Painostuksen jälkeen kysyinkin äitiäni joihinkin juhliin ja totesin, että tiesinhän minä äidilläni olevan muuta tekemistä aina.

Sinä olet saanut oman elämäsi itsellesi jo nuorena ja huomannut, että nyt on vanhemmilla asiat pielessä. Sinä voit itse päättää mitä haluat tehdä ja millaisen elämän itsellesi rakennat. Täältä sille iso peukku. Oma koti on ihana asia. Oma tupa, oma lupa ja oma sielunrauha.

Sinäänsä päällisin puolin tunsin 19v iässä, että jotain on pahasti pielessä, mutta mulla ei ollut aikanaan sanoja sille, mitä oli pielessä. Poistuin ongelmia alkoholiin, töihin, tekemiseen ja harrastuksiin. + Tyttöystävä oli todella tärkeä ihmissuhde siihen väliin. Mutta 25v iässä aloin oikeasti alkaa nähdä asioita eromme jälkeen. Se nosti isoja konflikteja meidän perheessä...silloin musta leivottiin täys narsisti, koska poistuin todella äitini vaikutuspiiristä.

Tuota tyttöystävää tuun luultavasti aina rakastamaan, vaikkakin meidän yhteinen taival on loppunut tämän elämän osalta. Olen niin kiitollinen hänelle ja perheelleen kaikesta tuesta.

Mut tänäpäivänä tilanne on lähellä: "Oma tupa, oma lupa ja oma sielunrauha." Vaikkakin jäljellä on silti pitkä savotta päänsisäistä työtä.

Lisäys: Mitä oon sun kirjoituksia lueskellu, niin minusta on kuulostanut siltä, että sullakin on jo hyvää etäisyyttä narsistiin. Missä vaiheessa sä aloit havahtua kunnolla, että nyt pitää jotain muuttua suhteesa äitiisi?

[Marianne]

Siinä vaiheessa kun sairastuin masennukseen ja jäin sängynpohjalle itkemään. Siitä terveyskeskukseen ja mielenterveyspalveluihin lähete, josta terapiaan ja pilleripurkki käteen. Äitini kovasti koetti etsiä syitä tähän, isäni puolen suvun geeneistä lähtien. Ja sittemmin moittii minua huonosta asenteesta, joka ei edesauta paranemista kun näen hänen naamansa ja menetän malttini. Hän siis tunkee aina työpaikalleni touhuamaan ja puhuu pälättää taukoamatta sekä vaatii kertomaan milloin mitäkin hänen pitää saada tietää. Menee siinä sitten aina kärsivällisyys. Olen useamman kerran käskenyt sen painua ulos ja vähän isommilla kirjaimilla, mutta sitten se taas livahtaa takaisin kuin ei mitään olisi tapahtunut. "Että tulin taas auttamaan" Sillä ei ole elämässään mitään muuta kuin tv ja minun työni, mutta ei se kyllä ole minun vikani. Minun ongelmani siitä on tullut.

[Marianne]

Pitää lisätä vielä, että se tilanteen selviäminen kesti pidempään, ennen kuin hahmotin kuvion. Muistan miten järkytyin kun lääkäri ja ensihoidon sairaanhoitaja kommentoivat äitiäni sairaaksi. Olin miltei loukkaantunut hänen puolestaan. Koska äitini katsoi oikeudekseen lukea kaiken postini, hän sai käsiinsä myös lääkärintodistuksen, jossa lääkäri kertoi myös mielipiteen äitini edesottamuksista. Tästä se sai täyden hepulin, että olin mennyt kylille levittämään paskaa hänestä. Se oli lääkäri, eikä kampaamo. Mutta tie on ollut pitkä siihen pisteeseen, että olen käskenyt sen ulos työpaikaltani. Ensimmäisen kerran kun sen tein ja se vielä lähtikin -ihme- niin sain ihan hirveän olon. Tärisin paniikissa ja pelkäsin ihan tosissani mitä se seuraavaksi tekisi. Yllättäen se ei tehnyt mitään, mitä nyt joskus myöhemmin pari kertaa kävi esittämässä pienen itku-potku-raivarin, mutta näitä minä olen nähnyt paljon. Pelosta yli pääseminen on ollut parasta ja se on tapahtunut vasta viime talven aikana, vaikka sairastumisesta on jo 2 vuotta. En muista koska viimeksi olisin iloinnut alkavasta keväästä ja lisääntyvästä valosta. Nyt osaan taas pysähtyä katselemaan pajunkissoja ja kaikkea muuta pientä, jonka ohi olen raahautunut aika monta vuotta.

[Shortlie]

Tuo puoli, mistä kirjoitit ekan postin loppuun, kiitos. Mulla on ollut sellainen olo, että tuun hulluksi, kun äitini tai siskoni yrittää väkisin auttaa. Se on just tuota, että sanon suoraan jotain ja toinen ei usko mua, vaan alkaa väkisin uudestaan saman asian hieman toisella tapaa. Ikäänkuin mua ei olisi olemassa tai en olis sanonut mitään. Tuntuu, että he ymmärtävät vain ja ainoastaan heidän näkemyksensä asioista ja heidän omasta mielestään hyvää tarkoittavin perustein tehdyt ratkaisunsa(marttyyrius).

Nyt on kyllä kevät parhaimmillaan ja olen itekkin käynyt ekaa kertaa vuosiin parvekkeella juomassa kahvit kevät auringossa. Musta oli kiva lukea noista positiivisista fiiliksistäs lopussa. Todella terveitä fiiliksiä ja havaintoja!

[krizz]

Kirjoitin aloitusviestissä, että sekoitin pitkään itsetunnon ja omatunnon. Nyt vastikään sain selville, että omatunto ei ole sama asia kuin syyllisyydentunto.

[krizz]

Olen kanssasi Krizz aika samassa tilanteessa. Minäkin käyn terapiassa ja minun pitäisi osata haaveilla ja suunnitella mutta kun en osaa. Se on aika turhauttavaa ja pelottavaakin. Koko ikäni olen saanut valmiina kaikki vastaukset mitä minun pitää ajatella ja miten. Mikä on oikein, mikä väärin, mitä saa tehdä, mitä ei jne. Kaikkihan alkaa arvoista, mutta olen alkanut epäillä ovatko ne oikeanlaisia, sillä joku ne on sinne iskostanut. Ovatko ne sellaisia, joita niiden haluan olevan. Jotkin niistä ovat niin syvällä, että niiden olemassaoloa on suorastaan vaikea hahmottaa. Meneekö perseelleen jos alan haaveilla äitini vinoilla arvoilla. Kovalevy pitäisi puhdistaa ja aloittaa alusta.

Mitenköhän sen kovalevyn saisi aloitettua uudelleen? Nii oudottaa, kun ei tiedä mikä omista ajatuksista on omia, ja mikä niistä on laitettu sinne äidin toimesta, ei ajatuksissa ole muokkaajan nimeä niin kuin kovalevyn tiedostoissa.

Koko ikäni olen kuunnellut, miten vajavainen ja epäonnistunut ihminen olen. Ei tee mieli lähteä tutkimaan sen enempää. Enkä tiedä miten se tehdään.

Juuri sama täällä...aina vaan kaikkea huonoa ja pahaa vain.....eikä tee mieli minunkaan tutustua itseeni

Muuten olen vaiheessa katkeruus ja viha. Ikäni on 4_ ja minulta ón viety se aika pitkälti tähän asti. Onnellinen lapsuus oli yhtä helvettiä, nuoruus, jossa pitäsi alkaa kasvaa omille jaloilleen meni siinä, että minut yritettiin lytätä. Kun minun olisi pitänyt aikuisuudessa alkaa rakentaa itse omaa elämääni, minut haluttiin kahlita ja vangita. Minulta on viety oikeus omiin ajatuksiin, omaan elämään, kaikkeen. Ja koko sen ajan minun päälleni on kaadettu kuraa ja sontaa, minut on ajettu tappamaan itseni työllä ja joka käänteessä pyritty varmistamaan, ettei yhtään omaa hetkeä ole ja ettei mikään tunnu mukavalta. Minua on haukuttu ja halvennettu kasvotusten ja takanani muille. Ja kaikesta tästä minun pitää olla loputtoman kiitollinen äidille, koska ilman hänen antamiaan asioita minä en olisi kukaan, eikä minulla olisi mitään.

Ja vanhempiaan pitää kunnioittaa ettei maantieojaan kuolisi kurjuuteen, vaikka sinnekin äitikulta on minut jo monta kertaa manannut.

Eiiii just sama...kahlitsin itseni uudelleen kun muutin kotiin takaisin. Nyt 9 kuukautta ollut täällä. Pitäisi tavallaan "muuttaa omilleni" uudestaan, vaikka onhan mulla se oma kotikin. Samalla lailla mut pakotettu opiskelemaan ja opiskelemaan, vaikka en edes haluaisi. Sitten hyvinvointia on mitattu vain arvosanojen perusteella, ja äiti mittaa omaa hyvinvointiaan sillä, että "minähän olen töissäkäyvä ihminen, ei minulla ole mitään ongelmia".

Miten me päästään pois niiden vaikutuspiiristä?

Tuntuu aivan kuin olisin äitini "ajatus", olemassa vain sitä varten. Yritin asua yksin, mutta se luikerteli sinnekin tietoväyliä pitkin ja haukkui puhelimitse ja osallistui liian paljon minun elämääni. Eipä tää ole mitään mukavaa elää. Mutta ai niin, sekin on vain masennusta. Tai kyllähän mä tiedän ettei se ole masennusta, mutta masennukseksi äiti yrittää sitä pakottaa, vaikka se johtuu täysin siitä ja kaikesta menneestä

[krizz]

Oon jo niin tottunut tuohon, että se jo tuntuu aiva normaalilta. Että toisesta huoneesta huudellaan piikittelyjä ja vittuillaan ja parjataan ja haukutaan. Ja sitten kun on samassa huoneessa, niin se ei katsokaan päin. Tai jos kerron jotakin, tai pyydän apua, niin vastaa vaan "m-hm" ja siinäpä se, katsoo vaan kännykkää

[Marianne]

En halua olla tyly, mutta jos sinulla on oma koti, niin miksi et mene sinne? Kun muutin omaan asuntoon aluksi vain kuuntelin hiljaisuutta. Ei ketään pälpättämässä jatkuvasti ja kyselemässä ja vinoilemassa. Se oli jotain ihmeellistä. Tuli se ikea mainos aina mieleen, että ihanaa olla kotona. Sitten jos tulevat ovelle niin käske mennä omaansa, ei ole mitään asiaa hänelle nyt. Avainta älä vaan anna. Oikeasti jokainen päivä narsun seurassa sairastuttaa entistä enemmän ja ihminen vajoaa jonnekin montun pohjalle entistä syvemmälle ja sieltä ylös nouseminen on aina isompi homma. Jos minun nyt olisi pakko muuttaa takaisin, siellä ei oltaisi yhtä kokonaista päivää saman katon alla. Jompikumpi lähtisi taatusti. Miksi muuten muutit takaisin? Kun minä olin muuttamassa sain kuulla kaikkea mahdollista. Uhkailua, kiristystä ja lahjontaa että en lähtisi. Ainoa mikä puuttui oli se marttyyri-itku, että voi voi miten nyt näinkin tehdään. Ei kehdannut kun on aina pitänyt olla niin pätevä ja pärjäävä kaikessa. Rajanveto on raskasta, mutta hienoa kun alkaa tuottaa tulosta. Ja kovin kauniisti ei tarvitse käyttäytyä, kunhan et menetä malttiasi. Kun olet rauhallinen ja päättäväinen ja vain toteat, että nyt ulos, ei mitään asiaa tänne, niin kyllä ne lopulta uskoo. Ja jos ei, niin se on kotirauhanrikkomista ja silloin on poliisin paikka tulla siivoamaan rettelöitsijät rappukäytävästä.

[krizz]

Joo ymmärrän. Minkä ikäisenä muutit, jos saa kysyä?

Se syyni on aika tyhmä, en osaa asua kerrostalossa. 3 vuotta yritin, en vaan osaa. Kun aina asunut omakotitalossa.
Ja jotenkin pelkään ihmisiä. En tiedä miksi. Tuntuu että suurin osa katsoo silleen halveksuen tai silmiä pyörittäen tai vihaisena jne mua. Ja häpeä itseäni??? Tajsin vasta että en mä mitään muuta tee ku häpeän ja pelkään vaan kaikkea elämässä. Ja kun on kerrostaloasunnossa, niin seinien takana on ne muut ihmiset. En tiedä miten tän sanois. En oo mitenkään psykoottinen tai harhainen kyllä vaikka tää kuulostaa ihan tommoiselta

[Marianne]

Älä kysy.. Olisi pitänyt häipyä heti kun se taloudellisesti olisi ollut mahdollista.
Se on ihan selkeä juttu, että jos on tottunut kuuntelemaan mitätöintiä ja arvostelua, niin olettaa, että kaikki tekevät niin. Tiedän juuri miltä se tuntuu, mutta kokemuksesta voin kertoa, että kunhan pääsee paranemaan se helpottaa. Enää ei ajattele niin, että joku nyt olisi niin kiinnostunut minusta, tai jos on niin se ei enää niin kauheasti jaksa liikuttaa. Ihmiset eivät vaan yleensä näytä kauhean säteileviltä, varsinkaan rappukäytävissä, missä yleensä pyritään välttämään katsekontaktejakin. Oikeasti jos mietit miten paljon naapurisi tietävät sinusta niin tuskin paljonkaan. Tietävätkö he edes nimeäsi saati mitään muuta? Eivät he siksi voi sinua juuri arvostella. Turvallisuuden tunnetta parantaa se, että kerrostaloissa on yleensä ihan hyvät ja tukevat betoniseinät, että kyllä ne naapurit omalla puolellaan pysyy . Sinun pitää nyt vaan ottaa uusi alku siellä omassa kodissasi. Hankit sinne kaikkea mistä pidät. Viherkasveja, riippumatto, silmää miellyttävää taidetta tai julisteita seinille tai mikä nyt sinun makuusi sopii. Minä ostin toista metriä pitkän purjelaivan ja se on tosiaan tuottanut iloa joka päivä, vaikka ensi alkuun mietin, että mitä ihmettä minä tuollakin teen. Sen hankkiminen ei ollut käytännöllistä eikä järkevää kuten minulle on jankattu, mutta hauskaa kyllä. Koska rahaa ei ole kauheasti, niin olen tehnyt myös itse jonkun isompikokoisen maalauksen. Yllätyin itsekin miten hyvin onnistuin, vaikka olen aina pitänyt itseäni huonona piirtäjänä. Abstrakti taide on armollista..
Toivon, etteivät kommenttini alkaneet kuulostaa käskyiltä, mutta kovasti jaksan epäillä, ettei sinun olosi siellä kotona parane. Minua ahdisti niin paljon äitini kanssa asuminen, etten mitenkään halua takaisin. Jos nykyinen asunto menee alta, muutan vaikka mihin rotankoloon ennemmin, kuin takaisin. Toivon sinulle voimia. Itsekään tuskin olisin jaksanut muuttoa tehdä, mutta onneksi oli ihmisiä, jotka kannustivat ja auttoivat.