KESKUSTELUFOORUMI

En kyllä voi sanoa muuta kuin, että on yhä täysi fyysinen kipu yrittää hyväksyä näitä asioita, mitkä liittyy narsismiin. Nuo, mitä äidistäni kerroin alkuun on jotain niin raakaa, että mun mieli yrittää aktiivisesti peitellä ja uskotella, että se ei ole totta. Kuitenkin jos yritän asiasta puhua ääneen, niin meinaan tukehtua ja en hallitse kehoni reaktioita. Yritän miettiä mielessäni, että esitänkö mä tässä, että äitini yritti ja vahingoitti mua vai tapahtuiko se?

Jos tietty osa mua on äänessä, niin tiedän mitä tapahtui, mutta hautaan sen niin nopeasti ja niin syvälle, etten pääse muistoon käsiksi kunnolla. Jos pääsen muistoon käsiksi, niin jähmetyn kuoleman pelkoon. Ongelma kai on se, että oon ehdollistunu tähän toimintaan. Opin kieltämään todellisuutta. Tää sekottaa kyllä tosi pahasti, koska osa mua säälii äitiäni niin paljon, että sulkee mun silmäni. En kestä nähdä sitä kaikkea. Mikä tahansa muu olisi helpompaa.

Ilmeisesti tilanne oli niin paha, että täytyi tehdä split personality. En oo täysin sokea, mitä eri osat tekevät, mutta äärimmäisessä stressissä tulee välillä black outteja..Sen osalta, mistä olen puhunut.

Shortie, on niin tuttua tuo teksti!

Hienoa muuten, että nostit esiin säälin, jota tunnet äitiäsi kohtaan. Itse havahduin joskus parikymppisenä siihen, että säälin ihan pohjattomasti vanhempiani. En silloin tiennyt narsismista mitään enkä kunnolla tunnistanut omia traumojani, mutta ihmettelin sitä omaa säälin tunnettani. Että miksi ihmeessä tunnen näin suurta sääliä.

Narsismin tiedostamisenkin jälkeen olen joskus tuntenut sääliä narsua kohtaan. Säälin häntä siksi, että hän ei koskaan tule tietämään, mitä on aito yhteys toiseen ihmiseen. Säälin häntä siksi, että hän on niin totaalisen yksin ja irrallaan kaikesta. Oman pimeytensä uhri.

Aikoinaan sääli oli kuitenkin erilaista. Ikään kuin se olisi ollut jokin selviämiskeino, jolla peitän sen, mitä minulle on tehty. Kun tunnen sääliä, asetun itse ikään kuin isoksi, tilanteen yläpuolelle. Oikeasti minun olisi pitänyt sääliä itseäni, lasta, jota kohdeltiin kaltoin, mutta säälinkin sitten vanhempiani.

Surutar kirjoitti: Narsismin tiedostamisenkin jälkeen olen joskus tuntenut sääliä narsua kohtaan. Säälin häntä siksi, että hän ei koskaan tule tietämään, mitä on aito yhteys toiseen ihmiseen. Säälin häntä siksi, että hän on niin totaalisen yksin ja irrallaan kaikesta. Oman pimeytensä uhri.

Aikoinaan sääli oli kuitenkin erilaista. Ikään kuin se olisi ollut jokin selviämiskeino, jolla peitän sen, mitä minulle on tehty. Kun tunnen sääliä, asetun itse ikään kuin isoksi, tilanteen yläpuolelle. Oikeasti minun olisi pitänyt sääliä itseäni, lasta, jota kohdeltiin kaltoin, mutta säälinkin sitten vanhempiani.

Kun luin sun kertomaasi, niin kyyneleet nous silmäkulmaan ja jälkeenpäin tuli jopa ahdistusta, koska tuntui liiankin tutulta.

Kuulostaa minusta aika terveeltä tuo sääliminen ja sen todellinen syy siihen tänäpäivänä: "Säälin häntä siksi, että hän ei koskaan tule tietämään, mitä on aito yhteys toiseen ihmiseen", "Hän on oman pimeytensä uhri" sitä äitinikin on tai no molemmat mätsää. Lisäksi tuo irrallisuus oli jotenkin tutuntuntuinen juttu myös. Musta on tuntunut, että äitini on jotenkin irrallaan tästä maailmasta. Vailla todellista ymmärrystä omasta käytöksestään ja miten se vaikuttaa muihin ihmisiin. Muut ihmiset kai säälivät häntä sen takia ja useimmiten myötäilevät, koska se on kohteliasta.

Koko ajatus narsismista tuntuu niin vastenmieliseltä tällähetkellä. Toisaalta se tuntuu myös aidolta, koska oon oppinu kunnioittamaan isääni enemmän. Ennen jostain syystä piti nauraa kaikelle, mistä hän puhui. Nyt olen lähinnä ihmetellyt, miksi mun pitäisi nauraa hänelle. Välit on aavistuksen helpommat sen takia luultavasti. Yritän kuitenkin pitää etäisyyteni, koska hänelläkin on tuota luonnehäiriöä pohjalla.

Mä en ole lapsuuden jälkeen tuntenu mitään isääni kohtaan, kun hänestä täytyi irroittautua alkoholismin vuoksi. En enää kestänyt katsoa, miten surullinen hän oli ja enkä sitä kun hän aina joi kun olin kylässä. Ei ollut kyllä väkivaltainen mua kohtaan koskaan niihin aikoihin..Kaukana siitä.

Surutar kirjoitti: Aikoinaan sääli oli kuitenkin erilaista. Ikään kuin se olisi ollut jokin selviämiskeino, jolla peitän sen, mitä minulle on tehty. Kun tunnen sääliä, asetun itse ikään kuin isoksi, tilanteen yläpuolelle. Oikeasti minun olisi pitänyt sääliä itseäni, lasta, jota kohdeltiin kaltoin, mutta säälinkin sitten vanhempiani.

Haluan tämän vielä korostaa, kun oli niin hyvin sanottu. Tuo pitäisi muistaa, että oikeasti olisi pitänyt sääliä sitä lasta. Niinhän sitä jokaisessa muussa tilanteessa tekee, mutta itsensä kohdalla on niin omaksunut sen pahuuden, ettei ansaitse edes sääliä. Ja että voi ansaita paikkansa maailmassa olemalla hyvä, ja hyvä ihminen on silloin, kun ymmärtää ja säälii "vaikeita kokenutta" narsistia, mutta samalla pitää olla niin ettei mikään kosketa itseä, vaan pitää olla juurikin kaiken yläpuolella, jotta pystyy olemaan "hyvä ihminen". Toisaalta, koska on niin omaksunut narsistin peilaamaan minuuden omaksi minuudekseen ("olen itse paha"), kokee välttämättöntä tarvetta sääliä narsistia, koska on ikään kuin sama ihminen ja osasyyllinen, ja säälii kai itseäänkin siinä samalla. Kai se on sekoitus kaikkea tuollaista.

NeitiK kirjoitti:Toisaalta, koska on niin omaksunut narsistin peilaamaan minuuden omaksi minuudekseen ("olen itse paha"), kokee välttämättöntä tarvetta sääliä narsistia, koska on ikään kuin sama ihminen ja osasyyllinen

Hyvin kuvattu, vaikka meikäläisen hitailla aivoilla meni vähän aikaa pureskella, mitä kirjoitit.

Mua ahdistaa tällähetkellä todella paljon eräs asia, minkä tajusin tälläviikolla. Sen että mikä äidissäni omin sanoin viiraa...Hänellä on joku asia pielessä miesten suhteen. Todella monesti hän on elämässä yhtäkkiä alkanut alistua ilman mitään syytä..siihen vastineeksi hän useimmiten meni tupakalle, jossa keräsi voimia puolustautua. Tilanne tuntui laukaisevan jonkun triggerin, minkä jälkeen en ollut lapsi vaan "aikuinen mies". Lapsena oli mahdotonta suhtautua tähän. Olin ihan lukossa, miksi hänen pitää kuvitella ihan hulluja. Tuntui, etten enää ollutkaan tässä. En tiennyt kuka olin ja miksi tuo aikuinen alkaa yhtäkkiä vihaamaan.

Nyt kun ymmärrän, että hänellä oli joku syvä personaalisuushäiriö, niin en tunne vapautumista. Mulle jäi fyysisiä poikkeavuuksia ja ne muistuttaa hänestä.

Eniten mua on kuitenkin järkyttänyt tilanteet, missä kerron suoraan omasta elämästäni ja toinen ihminen kuvittelee, että olen vain keksinyt asioita tai ymmärtänyt väärin. Eräs hoitopulen ihminen teki mulle näin ja menin ihan lukkoon.

Mun siskoni on ollut äitini käytöksen tukena aina. Hän on ollut selittelemässä asioita parhain päin.
Mulla meinaa hajota pää, kun käyn tätä läpi. Miten toiselle ihmiselle annetaan näin vähän ihmisarvoa? Miksi juuri minua pitää aina painaa alaspäin? Onko tässä kaikessa ollut aina kyse siitä, että en saa kasvaa itsenäiseksi, etten avaisi suutani siitä, mitä äitini teki mulle lapsena? En ymmärrä ja ymmärrän yhtäaikaa. Ihmiset, jotka tekee noita sairaita asioita eivät yleensä myönnä sitä, koska ajattelevat itseään ja salaisuuden pysymistä. Jos taas ajattelisin vanhempaa, joka oikeasti haluaisi lapselle parasta, niin avaisi suunsa, jotta lapsi pääsisi eteenpäin. Useimmat sarjamurhaajat kai ovat käyneet läpi, mitä itse kävin. Äidin, joka on sekä psykopaatti, että myös pedofiili. Itse en ole noista kumpaakaan, mutta on täysi työ yrittää selittää yhteiskunnalle, miksi olen rikki ja eheytymiseni on hidasta.

Mä ajattelin pitkään, että sisareni ja äitini muuttuvat kyllä ja tulevat järkiinsä. Tätä jokainen terapeutti tai keskusteluapu on halunnut mun uskovan. Mitä jos ei? Mitä jos molemmilla on persoonallisuushäiriö? Mitä jos kumpikaan ei oikeasti kykene katsomaan peiliin.
Mun sisareni lukee narsismi kirjoja ja vastaavaa, mutta todella yksisuuntaisesti..Aina jotta syy olisi muualla. Näin ollen hän on terve ja hänellä hyvät perusteet aina "auttaa" kaikkia.

Mä olen ihan väsynyt tähän ainaiseen syyttelyyn, siihen että syy kaadetaan minulle. Että mua vihjataan narsistiksi. Se on todella loukkaavaa ja se tuntuu siltä kun mun suuta pidetään väkisin kiinni, eikä anneta lupaa sanoa mitään..tai jos sanon jotain, niin mulle nauretaan.

Kun lapsena suutuin, niin mun äitini pyysi sisareni olohuoneeseen nauramaan minulle. Musta otettiin kuvia kun olin vihainen, se oli todella nöyryyttävää. En voi ymmärtää, miten mua kohtaan piti olla julma ja miks mun sisarenikin nautti mun satuttamisesta. En myös ymmärrä, miten hän ei vieläkään oikeasti kadu ja häpeä tekemäänsä. Hän vaan jatkaa samaa omille lapsilleen..tätä on ollut karmeaa kattella. En kuitenkaan voi sille mitään, on pakko pelastaa itseni, koska muuten olen koko elämäni rikki.

Miksei sisareni koskaan joutunut vastuuseen...se jos tapahtui, niin tapahtui todella harvoin. Kukaan aikuinen kun ei uskonut, mitä minä sanoin vaan aina sitä, mitä sisareni sanoi. Hänellä oli jo lapsena sellainen sairaanloinen virne, kun sai asiat menemään läpi ja mulle tuli väkivaltainen rangaistus. En muista kertaakaan, että sisareni olisi saanut väkivaltaa osakseen...se oli ainostaan mua varten.

Edit: Mä osasin kuitenkin lapsena valehdella täysin psykologille(kävin sellaisellakin, mutta äitiäni ei voinut saada vastuuseen mistään, joten olin lähinnä hiljaa kaikesta), sairaanhoitajille ja ihan kenelle vaan kaikesta..Mulla oli joku magneettinen tarve uskoa äidistäni hyvää(Stocholm Syndrome?). En osannut ottaa oikeasti edes apua vastaan, koska pelkäsin liikaa äitiäni. Hän kun tiesi aina kaikesta kaiken ja kaikkia paremmin..eikä mulla ollu enää ketään muuta, kun isäni oli saatu ajettua pois kuvioista. Tästä mun piti alunperin kirjoittaa, mutta kun piti aloittaa, niin unohdin taas kerran koko asian..

Jos tänäpäivänä olen jostain iloinen, niin olen iloinen että mua on rohkaistu avaamaan suuni ja että mun kokemukset ovat alkaneet saada todellisia mittasuhteita.

Jokainen järkyttynyt kommentti on mulle ymmärrys siitä, että ei ole normaalia kohdella lastaan näin sairaasti. Se antaa mulle syitä suruun sen sijaan, että yrittäisin hyväksyä sen kaiken ihan "normaalina".

Ei ole normaalia satuttaa ketään koko elämänsä ajan ja väittää, että sua satutetaan sun omaksi parhaaksi, ilman mitään logiikkaa, pelkästä sairaasta mielestä.

Edit: Nyt kun kirjoitin avoimesti ja aika paljon, niin fiilis on sellainen, että voisiko joku yrittää selittää mulle asiat siten, että voisin vaan unohtaa ja epäillä, että ymmärsin vaan taas aivan väärin(Stockholm Syndrome). Syvällä on nää haavat!!!

Shortlie kirjoitti:
Edit: Nyt kun kirjoitin avoimesti ja aika paljon, niin fiilis on sellainen, että voisiko joku yrittää selittää mulle asiat siten, että voisin vaan unohtaa ja epäillä, että ymmärsin vaan taas aivan väärin(Stockholm Syndrome). Syvällä on nää haavat!!!

Jokaisen syvimpiä toiveita on varmaan se, että hänellä olisi rakastava ja riittävän hyvä äiti. Siihen toivoon yrittää tarttua viimeisin voimin. Totuuden tiedostaminen ja myöntäminen saa ainakin minulle niin musertavan surun ja kappaleiksi hajoamisen tunteen, että sitä ei tunnu kestävän. Minä yritin "unohtaa" lapsuuteni moneksi vuodeksi. Ajattelin "päässeeni yli" ja "antaneeni anteeksi". Just joo. Jos narsu olisi oikeasti ollut pahoillaan ja suostunut käsittelemään asioita, olisin ehkä päässyt yli ja antanut anteeksi. Pahinta on, että painajainen jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, jos sen antaa jatkua.

Surutar kirjoitti:Minä yritin "unohtaa" lapsuuteni moneksi vuodeksi. Ajattelin "päässeeni yli" ja "antaneeni anteeksi". Just joo. Jos narsu olisi oikeasti ollut pahoillaan ja suostunut käsittelemään asioita, olisin ehkä päässyt yli ja antanut anteeksi. Pahinta on, että painajainen jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, jos sen antaa jatkua.

Tämä on liian tuttua. Kuvittelin itse, että äitini on ollut pakko käydä jossain terapiassa tai sisareni. En voinut millään uskoa, että he voisivat yhä jatkaa sitä samaa..

Olin ollut poissa 5v äitini seurasta ja koin syyllisyyttä siitä. Ymmärsin kuitenkin hyvin pian, että 5v ajan hän oli kärsinyt minun psyykkisistä ongelmistani, vaikka halusin pysyä etäällä hänestä hänen sairautensa vuoksi.

Ymmärsin pian kuinka väärässä pystyinkään olemaan siitä, että hän tai sisareni olisivat hakeneet apua itselleen. Vaikka alkuun ajattelin, että kuinka vaikeaa heillä oli ja että miten olin taas aiheuttanut harmia heille...3kk yhteyttä äitiini ja olin siinä kunnossa, että mietin todella itsetuhoa ja voin psyykkisesti todella pahoin. Nyt ihan vastikään olen taas ymmärtänyt palata etäämmälle molemmista, koska terveyteni ei enää kestäisi sitä.

Tarina jatkuu.

Välillä tuntuu, että loppuu aivot kesken. Ei vaan tahdo jaksaa käydä asioita läpi, kuten ne on itse kokenut. Tulee sellainen olo, että pitäisi luovuttaa ja tyytyä osaansa. Olla perheen säälittävä lapsi, jota pitää paappoa tai rangaista. Pitää unohtaa oikeus tasavertaisuuteen ja elää tuollaisena "erikoistapauksena". En koskaan halunnut tällaista osaa. Halusin, että mua kohdeltaisiin kuten kaikkia tavallisia ihmisiä.

Isäni ja sisareni vihasivat lapsuudessa mua, koska olin tuollainen. Kumpikaan ei kuitenkaan nähnyt pilven taakse. Se mikä näytti jatkuvalta etuoikeudelta maksoi kovan hinnan. Mieleni vääristyi äitini seurassa ja lisäksi hänen impulssikontrolli oli arvaamatonta. Mua ahdisti tää rooli. Roolin kautta myös sukulaiset kasvoivat vihaamaan mua. En tiedä tarkalleen olinko "musta lammas" vai "kultalapsi". Kokemus jokatapauksessa on ollut jäädä riippuvaiseksi äidistä. Tuntui, että aina riitojen päätteeksi isäni ja siskoni kanssa äiti oli jotenkin iloinen ja oletti aina, että hakeudun hänen luokseen. Jossain vaiheessa se alkoi tuntua peliltä.

Siinä vaiheessa kun aloin 6v iässä irroittautua äidistäni ja "ymmärtää", että isäni on ainut suhteellisen terve. Silloin äitini halusi alkaa eroamaan. Me molemmat lapset kunnioitettiin isäämme ja yritimme pysytellä äidistä jatkuvasti etäämmällä kotona. Tässä vaiheessa perheeseen tuli täysi kaaos. Mistään ei saanut mitään selvää ja aikuiset olivat ilkeitä ja laskelmoivia toisiaan kohtaan. Äiti aloitti mun käyttämisen pelinappulana satuttaakseen isääni. Isäni taas antoi koko rahan edestä mulle takasin välillä, koska ei osannut erottaa mun omaa käytöstä mun äidin touhuista.

Isäni eristäytyi viikonloppuisin ja poistui kotoa. Luultavasti hän yritti olla mahdollisimman vähän kotona, ettei kokoajan olisi riitaa. Äitini sai haluamansa eron ja minut sanomaan, että pitäiskö sitten erota. Hän vyörytti koko eron minun ideakseni. Mulle jäi vastuu siitä, että perhe erosi. En jaksanut koko viikkoa kuunnella kun äitini valitti kokoajan isästäni. Sen takia sanoin: "erotkaa sitten". Tästä alkoi hyvin nopea ja sairas eroprosessi. Tuntuu ihan sairaalta muistella tätä..Äitini roikkui minussa ja käytti mua hyväkseen niin paljon. Hyi helkkari!

Musta tuntu silloin, että äitini sai koko perheen voimaan pahoin ja ikäänkuin "pakotti" muut ihmiset avaamaan suunsa, koska ei itse pystynyt vastuuta kantamaan siitä mitä halusi(puppet master).

Edit: Kirjoittamani jälkeen aloin todella ymmärtää olevani kultalapsi. Tiedostan, että tämän roolin lapset ovat monesti narsisteja itsekkin. Kenties olin minäkin ennen havahtumistani todellisuuteen.

Mä tajusin tärkeän asian tässä alottaessani kirjoittamaan taas tänään. Kirjoitan näitä asioita itseni takia ja siksi, että saan purettua pahan oloni pois. Tänään kerron siitä kun istuin setäni auton takapenkillä. Äidilläni ei ollut, joko mielestään tai oikeasti rahaa maksaa sedälleni, kun hän heitti meidät vanhempieni kotipaikkakunnalta omallemme.

Huomautan, että vanhempani olivat jo eronneet tapahtuma aikoihin. Setäni pysäytti auton pysähdyspaikalle, minkä muistan yhä hyvin. Hän käski mun laittaa silmät ja korvat kiinni ja laittoi musiikin kovemmalle. Äitini otti sedältäni suihin ja yritin tuon aktin aikana poistua paikalta mielessäni. Muistikuvani palaa, kun äitini sylkäisee etupenkiltä ja ottaa suuraikasteen. Se sama ahdistava olo nousi, kun muistelin tätä tapahtumaa.

En osaa kuvitella, miten tilanne vaikutti muhun jälkeenpäin. Siitä jäi vain jotain syvää käsittelemätöntä häpeää mun sisälleni. Ahistusta myös, koska kukaan ei tulis koskaan uskomaan tai edes välittämään, jos kertoisin tästä. Tää oli "olevinaan normaalia" meillä. Iältäni olin tuolloin noin 7v.

Edit: Jäin miettimään, että miksei rajallisen kertoma tarina vanhemmista ähisemässä itsensä vieressä jotenkin "tuntunut miltään". Mä nukuin itte vanhempien huoneessa 6v asti, joten en ole voinut välttyä samalta asialta..En vaan halua muistella sitä millään tasolla.

Nyt kun kävin läpi tämän tapahtuman, niin mieleen on palannut tunnelmia siitä, kun vanhemmat ähisee. Vasta nyt voin jotenkin myötäelää, mitä rajallinen koki aikanaan. Tää oli mulla traumojen takana ja kun mun siskolle oli aina "normaalia", että vanhemmat duunaa sun vieressä, niin aattelin kai sen vaikuttavan poikiin syvemmin ja traumatisoiden enemmän tai että sisareni on vain todella turta ihminen.

Muistan puhuneeni tuon minua vanhemman sisareni kanssa asiasta. Lisänä nyt se iso ero, että isäni oli aikanaan vastaavassa tilanteessa keskeyttänyt hommat ja käynyt rauhottamassa siskoani. Mun käskettiin painua pois huoneesta ja sulkea valot pois kun lähdin. Hommat ei loppuneet siis mun kohdalla, vaikka sytytin valot ja pyysin vanhempiani lopettamaan touhuamisen monta kertaa. Olimme silloin vieraissa ja menin sitten yksin nukkumaan olohuoneeseen.

Aamulla tätini hetätessään ihmetteli, miksi nukun sohvalla. Kerroin hänelle syyn, mihin hän totesi jotain, mutta asiasta ei puhuttu ääneen. Vanhempani eivät ihmetelleet mitään tai toimineet mitenkään jälkeenpäin. He olivat myös tuohon aikaan eronneet, joten olin ihan pihalla.