Samoin muut pojat haukkui mua homoksi aina, vaikka en ole
Ei ollenkaan mukavan kuuloista toi mitä sulle on tapahtunut
Mitä ammatti-ihmiset on sanoneet sulle, jos oot kertonut noista mitä on tapahtunut? Mulle vaan sanoo että "mmmmhhh" tai "joo jotkut ihmiset on semmoisia" tai "no ehkä sillä oli huono päivä". Tai että aina ne terapeutit jne on vaan "puolustellut" niitä muita ihmisiä
En vaan tajua mitä tommoisten asioiden kanssa pitäisi tehdä? Kun sanotaan että pitäisi hyväksyä ne ja päästä yli. Niin en tiedä
Samallailla itsekin olin väkivaltainen jos meni "yli", muuten olin vaan apaattinen. Koskaan ei saanut näyttää surua, se oli kiellettyä, ja jos edes oli onnellinen, niin silloin äiti kävi henkisesti päälle ja se yritti saada sen iloisuuden musta pois. Se tekee sitä kyllä vieläkin, jos oon onnellinen, niin sitten se on tosi vittumainen ja piikittelee ja kohta oonkin taas surullinen.
Ja sitten kun tarvii "turvaa" tai tukea, niin se tuntuu niin oudolta yrittää saada sitä sellaiselta ihmiseltä joka on vaan ollut ilkeä mua kohtaan. Mutta kun ei ole ketään muutakaan
AIvan tyhmiä asioita muistaa, en tiedä miten edes olin unohtanut, mutta kun olin penikka, niin oli minä ja pienempi sisko. Ja sitten meillä oli tosi usein kylässä mua vanhempi serkkupoika. Ja äiti aina "oli äiti" sille serkulle vaan, mulle ja siskolle se oli ihan hirviö. En lapsena edes tajunnut ajasta ennen kuin olin olemassa, mutta tänä vuonna tajusin, että se serkku oli mun äidin "harjoittelulapsi". Äiti oli hoitanut sitä serkkua ihan siitä asti kun serkku syntyi, ja ollut sen elämässä mukana. Ja jotenkin mietin, että se serkku on se äidin "lapsilapsi" ja minä ja sisko oltiin vaan jotakin paskiaisia siinä rinnalla.
Ja mun serkku aina sai tekemään kaikkea typerää paskaa ja äiti vaan nauroi että heh heh sellainen se serkku on jne. Ja sitten minulle vaan oli hirvee
Sitten toi että muut rankaisee. Mulla oli ja edelleen on aivan sama. Jos jotkut kun ovat rankaisseet ja nakanneet vaan paskaa päälle, niin sitten kun olen itse puolustautunut, niin olenkin ollut se hirviö ja syypää kaikkeen.
Ja se on edelleenkin niin. Että jos joku raivoaa mulle, niin äidin mielestä se on aivan OK, jos joku uhkaa lyödä mua kotona, niin se on aivan OK. Mutta jos itse raivostun, niin heti olen äidin mukaan "psyykkisesti sairas" ja syypää kaikkeen, "ihan aiheestahan se sulle huusi".
Mistähän saisi turvaa näin aikuisena? Eipä sitä mistään tyttökavereistakaan saa, siis turvaa turvaa. Enkä ainakaan omasta itsestä saa mitään turvaa
? Alkaa miettiä että mikähän on totta ees
