KESKUSTELUFOORUMI

Elämässä narsistin kanssa on yleensä vain huippuja ja laaksoja, hyvin harvoin tasaista tallaamista.
Huiput ja laaksot vuorottelee, varsinkin suhteen alkuaikoina huippuja on enemmän ja laaksoissa vain
käväistään pikaiseen. Sitä oppii elämän siinä nuoralla, tasapainoittelemaan. Kun huiput ja laaksot
vaihtavat paikkaa ja elät enimmäkseen pimeässä, alkaa usein tämä oma matka kohti valoa, jolla minäkin
olen, pois pimeydestä, eikä enää riitä ne ohikiitävät hetken yhdessä narsistin kanssa jolloin on helppo hengittää.
Hän ei pysty enää siihen mihin aimmin, vetämään sinut perässään niin, että sinä olisit tyytyväinen.
Kun tällaisen kuluttavan elämän keskelle tulee niitä hetkiä, että kuljettekin sitä tasaista polkua,
ja elämä on varmaan muiden ihmisten mittapuulla "normaalia", huomaan miettiväni, että pitäisikö
tästä nyt tuntea huonoa omaatuntoa, kun toisaalla omissa ajatuksissani suunnittelen eroa? Että petänkö
tässä nyt itseni, läheiseni... kun en juuri nyt jaksa tehdä asialle mitään? Vai otanko tämän hetken, nämä illat ja
muutamat päivät hengähdystaukona, keräilen voimia, nukun, ennen seuraavaa syöksyä alas? Pelkäänkö,
että olen edelleen niin vietävissä, että hän pystyisi tuhoamaan sen työn jonka olen itseni kanssa tehnyt,
viemään sen uskon minkä olen palauttanut itseeni? Vai suonko itselleni luvan levätä? Tätä on elämä kun on koko
ajan tuntosarvet pystyssä, sitä kyseenlaistaa jo omatkin ajatuksensa.
Mietteitä?