KESKUSTELUFOORUMI

Jopas,

Aloin miettimään voisiko ex tyttöystävä kärsiä Narsismikirjon ominaisuuksista..
Olen ollut tekemisissä Narskuasian kanssa liittyen työyhteisöihin, nyt tätä taas pohtiessa tunnen itselleni jälkitraumaattisten oireiden puskevan pintaan. Kaikkee sitä ihminen joutuu kestämään.. Tapahtumat sijoittuvat 15 vuoden päähän:

Olimme pari vuotta yhdessä ennenkuin tyttöystävä (Ujo, älykäs) lähti vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Siihen asti loistavaa aikaa, ja army kuvio oli yhteinen projektimme.
Hienosti meni reilut puolivuotta, soittelimme joka päivä puolen tai tunnin puheluita ja Lomia yleensä joka toinen vkl. Pitkän kolmen viikon ginesputken kohdalla tyttö (28v) oli lomilla kotipuolessa reilun 300 km Päässä. Aloin puhumaan seuraavan viikonlopun kutsuista jotka oli oleva meillä, Tyttö ilmoitti ettei pääsekään koska oli vaihtanut kiinniolovuoron jonkun toisen kanssa. Minä sekunnin mietittyäni mitä se merkitsee, lipsautin ’...voi helvetti’, tämä oikomaan että eikö kirosanat ole kielletty.. ja perään alkoi puolustelemaan että armeijassa ollaan. No sitten tapahtui sattuma, ja puhelimeni akku loppui, tosin lauseen välille..(oliko kaikki puhelimen syytä?)
Olin silloin sattumalta kylässä ja siihenaikaan ei puhelimen laturit sopineet erimerkkien kesken. Kotiin päästyäni kello oli jo yli puolenyön, joten viestittäminen siirtyi ja toisaalta, olin kyllä pettynyt tuohon myös seuraavan viikon kiinnioloon joka oli ihan itse järjestetty...
Soitin uudestaan vasta illasta ja tämäkin oli arvellut minulta akun loppuneen. Mutta muuten keskustelu ei oikein käynnistynyt, se oli todella kylmäkiskoista ja emme sitä jatkaneet kuin 5 minuuttia. Sama seuraavana päivänä lomaltapaluulinja-autossa. Lähetin perään tekstarin jossa kysyin ’onko jotain vialla, ikävä täällä vaivaa...’ Vastaus oli että meidän pitää keskustella vakavasti, totesin sen olevan hyvä idea ja kysyin aikataulua. Samalla kaduin puhuneeni ikävästä, jotenkin tällainen tunnustus tuntui ennenkin vaikuttavan negatiivisesti. Samasta hetkestä alkoi kolmenpäivän hiljaisuus. Puhelimeen ei vastattu eikä lyhytsanomiin. Vasta kolmantena kun Tekstarissa uhkasin lähteä heti sinne paikalle, sain puhelun, jossa ilmoitettiin halusta erota. Vielä muutama kk ja olisi Saint reissu ollut läpi...
Noina kolmena päivänä oli sotasuunnitelma ilmeisesti hiottu ja luurissa asia oli päivän selvää, minä toimitan tavarat hänelle meiltä ja samalla jutellaan seuraavalla lomalla kahden viikon päästä ja sitten ehdottomasti erottaisiin ystävinä!
Jotain syitä esitettiin, tuntui kuin olisi luettu Anna-lehteä suoraan, en saanut mitään kosketuspintaa niihin. Se jäi mieleeni kun hän sanoi ettei pelkää olla yksin.. nykyaikainen nainen..
Totesin että nyt on sen verran kovaa juttua että meidän pitäisi heti puhua kasvotusten.
Loma olisi vasta siis puolentoista viikon päästä eli sovittiin siihen.
Analysoin kuulemaani ja päätin että annan ’siimaa’ heti jos viikonloppusuunnitelmani jotenkin ahdistivat..Ja en soita nyt ollenkaan sinne ennenkuin nähdään, ajatelkoon asiaa, mielestäni kyse olisi vain kiukustumisesta. Toisaalta olin myös todella pettynyt että edes tuollaista suunnitelmaa esitetään. (Miettinyt myös oliko strategiani jotenkin väärä.)
Kyseinen viikonloppu lähestyi mutta puhelin ei vastaa, vasta sunnuntaina saan tekstarin että sopii tulla 1600.
Vastaanotto vaikutti aivan normaalilta, vein leikkokukat, joista sain lähinnä haukut että minne ne sijoitetaan kun parin tunnin päästä pitää lähteä.
No keskustelu ei lähtenyt ollenkaan käyntiin, vaikutti että minusta katsotaan läpi ja sain jutella yksikseni, muistan, että sen vastauksen sain ettei kyse ole kolmannesta pyörästä, kysyin kiertoilmaisun kanssa myös ja mielestäni vaikutti aidolta. Olimme koko ajan keskustelleet suhdekuvioista, joten en pitänyt sellaista kovin suurena riskinä. Toiseksi keski-ikä oli huomattavasti matalampi muulla porukalla siellä kuin meillä kahdella.
Pian jouduin lähtemään kun oli kuulemma vieras tulossa?! Ei kai siinä mitään...Sovittiin että jatkamme kolmen viikon kuluttua(!) kun leiri veisi viikonloput. Lähtiessä oli outo olo, ihankuin turha keikka, mietin miten saa kulutettua kolme viikkoa, tilassa jossa minuutti tuntuu tunnilta.
Lähdettyäni soitin pari yhteisiä tuttuja läpi ja kerroin mitä olin kuullut ja etten ollut ymmärtänyt mistä kiikastaa. Näillä ei ollut aavistusta ja sovittiin että pidetään yhteyksiä.

Kolme viikkoa kului ja en saa tätä kiinni koko sovittuna viikonloppuna. Kierros kavereille, toinen löi luurin korvaan ja toinen huusi unohtamaan koko jutun. Asiasta oli näemmä keskusteltu kavereiden kanssa, minusta olisi aika vaikeaa tehdä roistoa, joten mistähän oli kyse? Linjaerimielisyydestä vai kaverit tunnistivat ongelmia olevan tiedossa? Aiheutti Minulle lievää hyperventilaatiota.. Istuin ulko-ovella kahdeksan tuntia odottaen jos kulkisi, mutta aika epätoivoista, kun ei mitään varmuutta missä maailmaa tämä on.
Päädyin tietokoneelle ja sähköpostia kirjoittamaan. Tavoitteeni oli interaktiivinen email chat ja kirjoitin vain vähän. Viikkoon ei tullut vastausta eikä puhelimeen vastattu. Armeijasta ei aina tiedä mitä iltaohjelmaa on.. Niinpä kirjoitin toisen. Kuittautin viestit jotta näin niiden menevän perille, toisaalta, jos deletoi viestin heti, en voi olla varma onko niitä luettu edes. Täten kantani voi olla täysin tuntematon siihen suuntaan.
Pidin myös päiväkirjaa ja päätin että maileja lähtee vain yksi viikossa ja saatoin koota sellaista koko viikon. Eihän tässä niin kiirettä...
Muista että monet päivät päättyivät lauseeseen, ’tänään et voi tehdä enempää’, ja nukahdin hyvin. Heräämisiä se ei estänyt.. Tiedätte, hirveä hiki ja ajatus kiertää asiaa 100% heti...uudelleen nukahtaminen vei usein tunteja.

Soitin ja ei vastausta, soi vain. Lainasin kaverin puhelinta ja siihen tuli heti vastaus sekä kiukkuinen ilmoitus että nyt on todella kiire, soita toiste. Kiukkuiselle on turha alkaa puhumaan, vaste ei ole rehellistä. Ok...lähdin kuitenkin siitä että Minulle voi soittaa takaisin ja sopivana aikana voi vastata. Tällaista ei tullut. Eräänä päivänä sain Häneltä postipaketin jossa oli Käyttämänsä kännykkä ja sim kortti..Siinä meni viestiväline ja numero. Ja taas kauhu päällä, miten nyt viestitään. Onneksi uusi numero löytyi Palvelusta jo seuraavana päivänä.
Eräänä päivänä sain myös sms viesti, jossa käskettiin jättämään kaverit rauhaan..olin kadulla udellut yhdeltä yhteiseltä tutulta kuulumisia joista hänellä ei ollut tietoa. Vähän perään sain email vastineen kaikkiin viesteihin jossa kehoitettiin vähentämään emailien määrää, sillä armeijassa ei kuulemma ehdi kirjoittamaan. Entäs viikonloppuisin?

Nelisen kuukautta meni ja palvelus loppui. Soitin, ei vastaa... seuraavana päivänä prepaid kortti kaupasta ja heti vastaus. Aivan normaali puheääni, todettiin reissun olevan ohi ja mainitsin että tapaamisemme on vielä järjestämättä ja sellainen todella tarvittaisiin.
Sovittiin että sovitaan tästä huomenna. Huominen tuli ja kukaan ei vastaa, myös uusi numeroni jäi ilman vastausta, kolmannella soitolla puhelin oli pois päältä.
Totesin että kissahiirileikki ei kuulu minun lajeihin Enkä ansaitse moista kohtelua, ja soittakoon sitten kun alkaa siltä tuntua. Normaalisti ihminen alkaa voida pahoin kohdeltuaan toista huonosti. Lähetin kuitenkin mailia.
Yritin alkaa sopeutumaan ensimmäisessä puhelussa saamiini tietoihin, valitettavasti sen verran shokissa olin että muisti pätkii, mutta analysoin saamaani tietoa tästä eteenpäin noin 5 vuotta..uudestaan ja uudestaan, kysymyksiä nousi uusia ja vanhoja.. ja uusia tulkintoja.

Matkalle mahtui paljon, osuttiin samoihin paikkoihin muutamia kertoja, mutta neiti vältteli katsekontaktia. Tilaisuuksien tason huomioonottaen en halunnut mitään kohtauksia. Ajattelin että vieläkään ei ole aika...

7 vuotta myöhemmin osui tiheään erilaisia yhteensattumia, niin että sain posttraumaattisia oireita ja saikkua sekä muutaman tunnin purkukeskustelut. Samoin kirjoitin Emailin ja toivoin keskustelunavausta ja mieluiten kävelyretkeä puistossa tms lopultakin. Yllätys, sain vastauksen poikaystäväksi esittäytyneeltä joka halusi minun jättävän heidät rauhaan. Taas haukottiin happea ja kiittelin ääneen kunnioittavasta kohtelusta.
En pysty muistamaan kuinka tästä eteenpäin mentiin. Viestitin parille yhteiselle tutulle mutta eivät vastanneet mitään. Jos halusin pitää asiaa kahden välisenä, se siitä näyttää todellakin tulleen.

Nyt ollaan tässä hetkessä ja voi ... yöunet pätkii ja ajatus 15 vuoden takaisella radalla...
Tällä kertaa pitäisi laittaa lopullinen piste tälle. Alkuperäiset kysymykset on jäljellä ja toiseksi ihmetyttää yhteisten tuttujen hiljaisuus. Sylttytehdas ei kai koskaan vastaa. Se on kummallista satojen tuntien keskustelujen kokemuksella. Ja ikääkin kaikilla mukavasti keski-iässä.
Tästä koko episodin todellisesta luenteesta En ole kertonut kuin kolmelle henkilölle. Aion nyt laajentaa kuuntelijakuntaa ja siedättyä. Mun mielestä olen jäänyt parisuhdeväkivallan ja henkisen kiusaamisen uhriksi ja lopputulos on sen mukainen. Huonoin mahdollinen ero. Vai onko sitä tapahtunutkaan? Milloin suhde katsotaan loppuneeksi? Vai ehkä en vain ymmärtänyt puhetta ja löytänyt ei sanaa.


Ensin ajattelin että exälle ottaa asia niin koville ettei voi kohdata minua. Toinen ajatus oli että jos suunnitelma olikin, laittamalla suhde `syväjäähän`, voi palata siihen takaisin vain tulemalla takaisin.
Kolmas, uusin, persoonallisuuspoikkeaman mahdollisuus... Tapahtunut onkin siis onneksi, en vain ole tajunnut?

Kriisikäyttäytymistä ja ehkä herkkänahkaisuutta kuvaa yksittäinen tapahtuma jossa olin ylitöissä ja tulin myöhässä kotiin ja vielä nälkäinen ja oli tarkoitus mennä elokuviin. Saatoin olla kiukkuisella tuulella tai sanoa sarkastisesti, mutta syödessäni neiti oli kadonnut, en löytänyt 40 neliön kämpästä, puhelin ja avaimet pöydällä. Kiersin pihaa ja ei jälkeäkään. Kolmen tunnin kuluttua tulee avaimilla kotiin. Oli kuulemma kävelyllä. Leffa jäi... kysyvänä odotin jotain puhetta olevan, mutta ei mitään, aivankuin ei mitään... Niin erikoista etten osannut mitään sanoa saati kysyä.

Mä niin odotin rehellistä keskustelua eron motivaatiosta, odotan edelleen, jotta lähtö olisi helppo ymmärtää ja jatkaa sitten eri suuntiin yksin. Mutta ilmeisesti kaikki olikin mun syytä ja siitä kannatti rangaista hiljaisuudella.
Edellinen psykologi, halusi kovin meidät molemmat tuoleihinsa istumaan.
Hieno idea, tuskin tulisi. Kannattaisi edelleen, molemmille opiksi ja toinen ainakin onnellistuisi.

Sattumalta näin yhden yhteisen tutun pari viikkoa sitten, Samoja joita yritin kriittisenä aikana haastatella. Morjestettiin ohi mennessä. Tiedän mistä löytäisin ja kovin tekisi mieleni haastatella, mutta pelottaa että kieltäytyy edelleen. Herättäisi vaan lisää kysymyksiä. Kieltäytyminen lienee sallittua?

Jutun onnettomuus on jo tapahtunut, kukaan ei kuitenkaan vielä kuollut ja tavattavissa. Mutta metsä palaa edelleen... kukaan ei kuitenkaan ole sammuttamassa?
Kommunikaatio ei koskaan onnistu paitsi vahingossa.

Uudelleen luettuani tämän, tuosta erottuu kyllä välttelevä kiintymyssuhdemalli. Voikohan se estää kommunikaation jos malli on vahvasti sillä laidalla? Stressitason nousu estää tekemästä mitään. Entä jos onkin epäsosiaalinen? Onko kohtelu tahallista vai jonkun lukon aiheuttamaa? Miksi kukaan ei puhu minulle jotta pääsisin aavistukselle ongelman luonteesta? Onko varaa luoda sosiaalista painetta ystäviin?


-N

Hei,

Enemmän tämän kirjoituksen myötä tuli olo, että sinun tulisi päästää irti ja hyväksyä ihmisten erilaisuus. Jos tapahtymusta on jo 15 vuotta, on aika jatkaa matkaa. Toiset ihmiset eroavat noin ja se tulee hyväksyä. Kirjoitit, että sait syitä eroon häneltä, joten ehkä ne ovat ne syyt, usko niihin! Eron jälkeen ex sekä hänen ystävät ja perhe tulee jättää rauhaan. Tee työtä sen kanssa, että itse vahvistut sen sijaan että mietit syitä, eroa, eksäsi luonteenpiirteitä jne. Hän on jatkanut matkaa, miten sinun matkasi edistyy ja jatkuu?

Hyvää kesää

Pelkasinkin että fiilis onkin oma vika. joo ei, tämä Kysytty pointti on hallussa. Meitä on neljä ja muksut menee kuudennelle.

Ai tämä on siis yleinen käytäntö erota? Tai onhan se, yläasteella monesti kadottiin viikon seukkailun jälkeen, valitettavasti äikän tunnilla joutui samaan ryhmätyöhön..

Olisko ollut punaisessa langassa, haastateltiin tyyppejä joiden puolisot olivat kadonneet kauppa tai roskakassi reissulla. Jäljelle jäi aika raunioita. Näissäkin oli päästy jonkilaiseen sopuun jollain pitkällä aika välillä.
Positiivisesti itsekinajattelen... Tai, nyt pitänee alkaa katkeroitumaan ja luopumaan moisista toiveista.

Pitkä aikaväli on oma valinta, huijasin itseäni ja siirrätin väkisin eteenpäin asian ratkaisua. Tavoite oli saada pöly laskeutumaan, ilmapiiri normaaliksi. Mutta edelleen näyttää olevan suurta varausta henkilösuhteissa. Oliko levitetty jotain valheellista tietoa, toistaiseksi kukaan ei ole vielä sanonut mitään. Toivoisin asiallista käytöstä silloisilta kun satun paikalla pariksi minuutiksi. Tässä alavirekierteessäni ollut kuitenkin vuosien sykli, joten teoriassa ehdin eläkkeelle. Kestääkö pää silloin enää?

Tämä stressireaktio on viheliäinen, se vie takaisin aikakoneena ajatukset ja tunnelmat. Se saattaa näkyä rivien välissä. Sorry. Monet kohdat ovat mielessa kirkkaina kuin viikko olisi vasta kulunut. Tästä johtuen teen kolmatta kertaa eroa. Nyt saisi luvan olla viimeinen. Olen sitä mieltä että fiilis on oikea ja luvallinen. Dataa oli vain liian vähän Hyvään lopputulokseen.
Ja puoliskon käytöstä sanoisin kyllä Epäkohteliaaksi ja henkiseksi kiusaamiseksi. Näin meetoo aikana körsimyksen aiheuttaminen on laitonta. Tosin rakkaudessa taitaa olla kaikki keinot edelleen sallittuja, joskaan ei suositeltavia. Ei tehonnut vaikka armoa anelikin..

Jokainen elää elämäänsä omalla tavalla, itse kokoan sellaista pitkää jatkuvaa tarinaa. Siihen ei parane päästää jäämään epäselviä kohtia jotka sitten näyttäisivät sumuisilta ja mustilta. Olen aika onnekas ollut, se on tuota paria vuotta lukuunottamalla varsin kirkas.
Hyvin hoidetut asiat tuovat voimaa myös huonoihin päiviin. Mutta aina ei voi valita toistensa toimia. Tämäkin juttu tuli kyllä,puskista ja odottamatta. Ja en tod. Odottanut ihan näin pitkää harmaata aikajanaa..

Ei ollut kuulemma siinä armeijan keskellä onnellinen, en minäkään, lomia oli liian vähän. Hänelle oli kynnyskysymyksenä kun olin niin Sosiaalinen ja hän tutkijaluonne, Ja emme sitten olleetkaan niin samanlaisia. Mun sosiaalisuus kai johtui tietystä kaveriporukasta, vaikka Muuten kaikissa testeissä aina päädyin vahvasti introvertiksi. Ja pitää paikkansa. Samanlaisuus... no arvot ja ajatusten samanlaisuus ja toimintamallit kyllä helpotti yhteiselämää paljon, multa jäi kyllä auki miten paljon samanlaisuudesta Ja sen puuttumisesta oli kysymys. Työkuviot oli kyllä ihan eri alaa. Sit oli joku yksi mainittu vielä joka ei jäänyt mieleen. Kommunikaatio loppui tähän. Luulen että on henkilökohtaine kysymys kenelle Riittää kenelle ei. Näitä nyt olisi voinut hiukan tarkentaa, ehkä sitten joskus tai ei ikinä.

Eteenpäin pääseminen on nyt hiukka vastatuulessa juuri nyt. Suunnitelmissa on hankkia hiukan käsitystä millaisella ajatusmallilla tuohon käytökseen päädytään vai onko kyse persoonallisuudesta. Nykymaailmassa on liian vähän empatiaa ja niin sitä oli tässäkin. Mun empatiani ei riittänyt, loin paikkoja ja tilaisuuksia, aivan turhaan.. Hiukan huolissanikin olin toisen puolesta.

Yksi hämärä Juttu on tuo kaveripiirin ja muun ympäristön osuus, se jäi komppaamaan toimintaa ja pelasi minut ulos. Sellaistakaan en ole ennen nähnyt. Muilta on turha mitään syitä kyselläkään.
Eli hiukan voisi olla piilonarsistin vikaa? Mikä muu tekee salamakäännöksiä? Mikä muu vaikuttaa ympäristöön? Saan näppylöitä noista, nykyisin, aikaisemmin olen vetänyt niitä puoleeni. Joten ehkä,tässäkin? Tiedän, ovat parantumattomia. Mut ei heti tuomita, eihän.

Mutta siis raadin mielestä ihan normaalia toimintaa, joten narskukortin voi jättää pois.
Siirrän taas 10 vuodella eteenpäin.

Muistan muuten miten yläaste ikäisinä seukatessa ja eron tullessa kaverit yritettiin saada välttelemään toista puoliskoa, sit jos Ne kuitenkin jäikin sen exn kavereiksi, harmitti kovin ja tarkoitti että itse olisi joutunut ulos.

Oletteks katselleet Normal People sarjaa? (Arena) Tabletti syliin ja terassille.

Jotkut asiat voivat olla niin traumaattisia, että niistä ei pääse eroon, vaikka ovat vanhojakin. Asioista avautuminen auttaa. Jotain on tehtävä sen eteen, että voi alkaa elää eteenpäin ja unohtaa. Toisen on vaikea sanoa, mikä on se viisasten kivi.
Minusta kannattaa itse yrittää miettiä, millä keinoilla voi unohtaa. Kun etsii ratksisua, se löytyy.