KESKUSTELUFOORUMI

Kirjoitin tänne aiemmin keväällä suhteestani mieheen, ketä epäilin narsistiksi, mutta olin epävarma. Meillä on ollut salasuhde monta vuotta. Lopetin jo suhteen kertaalleen, minkä jälkeen hän erosi vaimostaan ja aneli minulta aina apua. Tietenkin autoin. Ja lopulta päädyin tilanteeseen, että en enää pystynyt estelemään häntä saati omaa rakkauttani häneen. Hän pääsi ihon alle.
Helppoa ei ollut. Riitelimme paljon. Isoin syy lienee että sanoin hänelle vastaan asioissa sekä se, että "eromme" aikana olin tapaillut toista miestä. Myös oma terveydentilani lisäsi riitoja. Minut oli diagnosoitu vaikeasti masentuneeksi, eikä voimia ollut. Hän painotti aina kuinka huolestunut oli voinnistani. Tai miten hän haluaa saada minut kuntoon. Siitä huolimatta riitamme tulivat siitä kun en täyttänyt hänen toiveita. Riidat päättyivät aina siihen, että nyt hän lähtee ja hän ei jaksa tätä.
Kävimme pariterapiassa. Siellä hän oli aina täynnä rakkautta ja halua näyttää ja kertoa miten paljon rakastaa. Hän oli niin avoin ja tunteellinen, että suorastaan hämmenyin. Toki hän on sellanen minua kohtaan usein kyllä. Mutta se miten hän puhui oudolle ihmiselle ylistävästi ja päättävästi jne. Se tuntui hämmentävältä.
Hän olisi eronsa jälkeen halunnut muuttaa luokseni, mutta kielsin. Toistuvat riidat. Ahdistus. Omistushalu, kontrollointi, seuraaminen, mustasukkaisuus... En luottanut tarpeeksi että olisin uskaltanut luopua viimeisestä omasta tilasta. Hän muutti lähettyville asumaan.
Keskustelimme paljon asioista. Hän vannoi muutoksen nimeen. Konfliktit kuitenkin kärjistyivät tihenevään tahtiin. Muuttivat muotoaan. Sellaiset mistä olimme keskustelleet ja mitä hän oli vannonut pystyvänsä muuttumaan...niissä asioissa muutosta tapahtuikin, mutta sama käytös jatkui seuraavassa aiheessa. Aihe muuttui, mutta käytös ei.
Rakastamme toisiamme vahvasti. Elämää suurempi rakkaus. Se olemisen helppous ja luontevuus on niinä hyvinä hetkinä käsittämätöntä. Se miten inspiroidaan toisiamme. Olemme toistemme mielessä aina ensimmäisenä, enkä osaa kuvitella sen muuttuvan.
Mutta konfliktit suurenivat. Pahimmillaan jouduin heittämään hänet kolmesti ulos asunnostani yhden yön aikana. Aina hän palasi anteeksi pyydellen ja kohta lietsoo riitaa.

Sain huutamista jos kävin työmatkalla kirjastossa ilman että olin hänelle asiasta maininnut. Tai jos olin ystävän luona, enkä puolen tunnin välein hänelle raportoinut tekemisiäni. Sain huudot, että miten hän joutuu etsimään minua pitkin kaupungin katuja, että olenko edes hengissä. Olin kyllä parin tunnin välein kertonut että täällä vielä olen. Mutta se ei ollut riittävä.

Lopulta menin yksin meidän pariterapeutille. Menin puhumaan miehestä ja narsismista. Terapeutti alleviivasi koko istunnon ajan, että narsisti käyttäytyisi tilanteissa miten mies käyttäytyy. Lisäksi kertoi omia huomioitaan istunnon aikana. Ei tehnyt mitään diagnoosia tietenkään, mutta sanoi että on paljon yhtäläisyyksiä ja kehotti minua vaalimaan omaa terveyttäni ja pitämään kiinni omista rajoistani. Lisäksi sanoi että ei suosittelisi meidän tilanteessa tekevän mitään lopullisia sitoutumisratkaisuja vaan ottamaan aikaa ja tilaa ja tapaamaan muita ihmisiä.
Tämän jälkeen ja miehen kanssa käydyn pitkän Keskustelun jälkeen sanoin viimein että haluan lopettaa meidän suhteen. En ystävyyssuhdetta, mutta romanssin.
Siksi että pelkään liikaa mennäkseni eteenpäin ja tila missä olimme oli niin räjähdysaltis, että siinä emme pysty jatkamaan.
Pakenin tämän jälkeen kotiseudulleni 450km päähän pitkäksi viikonlopuksi. Mies seurasi minua. Hän yritti painostaa minua tulemaan luoksensa muutaman kilometrin päähän vanhemmiltani. Koska hän rakastaa niin. Eikä voi elää ilman. Ja hän on niin surullinen, että minun pitää tulla helpottamaan hänen olo.
En voi sanoa että yllätyin. Kun olin nähnyt hänen soittaneen minulle keskellä yötä, arvasin mitä tulee tapahtumaan. Mutta menin silti paniikkiin. Olo oli kuin takaa-ajetulla. En suostunut näkemään. En halunnut totella häntä. Ja toisekseen en halunnut että tapaan hänet siksi että pelkään.

Tämän tilanteen jälkeen olemme olleet pari viikkoa rauhallisissa merkeissä. Olen jälleen tapaillut miestä ketä aiemminkin ja hän tarjoaa minulle vastakohtaa tälle toiselle miehelle. Järkevä, rauhallinen, epäitsekäs, rakastettava. Kaikkea hyvää. Kutsunkin häntä auringoksi, koska sellainen hän on. Hän haluaisi suhteestamme ns virallisen. Vakavan, vakaan ja pitkäkestoisen. Ja hänen seurassa minulla on yleensä hyvä olla.
Mutta joka hetki kun olen yksin, ajattelen miten paljon Rakastan ja kaipaan tätä narsistia. Sitä roihuavaa liekkiä mitä meidän välillä on. Paloa. Jaettua intohimoa asioihin. Sitä miten paljon annamme toisillemme hyvinä hetkinä. Ja miten pelkään, että en voisi ikinä tuntea samaa kenenkään muun kanssa. En ole tuntenut. En osaa ajatella että tuntisin.

Olemme narsistin kanssa olleet edelleen läheiset ystävät. Olemme puhuneet avoimesti rakkaudestamme. Hän on ottanut tosissaan ja alkanut käydä terapiassa itse ja oma - aloitteisesti, jotta pystyisi muuttumaan paremmaksi versioksi itsestään. Hän on jäänyt odottamaan että jos tulisin takaisin. Iso osa minusta haluaisi juosta hänen syliin. Mutta takaraivossa on pelko. Että mitä jos tämä hyvä hetki on taas vain vaihe. Ja pian olen taas heittopussi hänen tarpeiden ja halujen mukaan.

Näimme eilen pikaisesti. Ja hän antoi taas "ukaasin" : jos en palaa hänen luokseen, niin hän häipyy kokonaan elämästäni. Tämä vaihtelee aina. Meidän piti pystyä aina olemaan ystäviä, kävi miten kävi. Sitten tulee että jos tämä ei mene näin, niin hän ei pysty olemaan lähelläni. Seuraavassa hetkessä tilanne on, että eihän hän pystyisi ikinä poistamaan minua elämästään. Seuraavassa hetkessä taas, että jos en nyt päätä häntä ottaa, niin hän ottaa ja lähtee eikä perään tarvi huudella.
Jos hän olisi sanonut nuo sanat kaksi päivää sitten... Minun olisi ollut vaikea niitä vastustaa. Eilen kuitenkin olin viettänyt ihanan päivän tämän toisen miehen kanssa, ja kotiin tullessa ihan ajattelin ääneen, että ompa latautunut olo pitkästä aikaan. Ja että mieli on tuntuvasti vähemmän maassa, entä pitkään aikaan.

Mutta ajatusta en ole kokonaan päästänyt pois. Seuratakko niitä tunteita, mitkä takoo, että olemme toistemme vastakappaleet eikä mitään isompaa tule koskaan eteen tai tilalle. Vai antaako pelolle/järjelle tilan ja pysyä poissa.

Pahoittelut taas vuodatuksesta. Tuli tunne, että johonkin pitää päästä purkamaan asioita ulos.

Luettuani kirjoituksesi, mietin että siinä on paljon samaa kuin miten itse olen tuntenut ja käyttäytynyt narsistia kohtaan. Myöhemmin olen omalla kohdallani tutustunut ilmiöön läheisriippuvuus, jossa läheisriippuvainen ei osaa ajoissa hypätä pois huonosta parisuhteesta. Parisuhde on vuoristorataa riitoineen ja anteeksipyyntöineen.
Aiheesta on kirjoittanut kirjan Ben Malinen, Taakkana läheisriippuvuus. Kirjassa on myös osio numero 4.13 jossa kerrotaan riippuvuudesta narsistiin otsikolla Heikkoutena narsistit. Suosittelen lukemaan kirjan koska itse olen saanut paljon vastauksia käytökseeni kirjasta ja sen jälkeen olen tutustunut myös muihin läheisriippuvuus kirjoituksiin ja podcasteihin.