KESKUSTELUFOORUMI

Hei kaikille ja kiitokset pääsystä keskusteluun! Olen reilu nelikymppinen mies ja kulkenut elämässäni vaikka minkälaisten ahdistusten kautta. Alkoholista olen hakenut lievitystä vaihtelevasti, nuorena ajauduin sillä tiellä pohjaani. Nykyään asiat ovat paljon paremmin näiltä osin, myöskin masennuksen kannalta.

Viime aikoina olen kuitenkin päätynyt pohtimaan ongelmieni juurisyitä ja toivoisin teiltä näkemyksiä asioihin. En tiedä, onko äitini narsisti sanan varsinaisessa merkityksessä mutta hänellä on mielestäni ainakin hyvin narsistisia piirteitä. Kun olin murrosikäinen, hänellä oli taipumusta lytätä, hylätä ja jotenkin alentaa minua hyvin impulsiivisesti. Eli toisin sanoen silloin, jos päädyimme erimielisyyksiin tai en toiminut hänen mielihalujensa mukaan. Kuvio meni aina niin, että ristiriidat kasvatettiin niin dramaattisiksi, että suutuin ja suuttumukseni antoi sitten lisää voimaa minun luonnehtimiseeni kaikin tavoin sairaaksi. Äidillä on ollut ihmeellinen tarve kilpailla minua vastaan vähän niin kuin asiassa kuin asiassa.

Hänellä on hyvin keskeinen rooli perheessä edelleen ja vaikkei hänen rajaton, mitätöivä ja yli äyräidensä paisuva ”analysointi” (mustavalkoinen) liikuta elämääni enää useinkaan, tuon puolen esiin nouseminen saa minut aina hyvin ahdistuneeksi ikään kuin jokin puolustukseni aktivoituisi ja virittäisi minut viikoiksi jonkinlaiseen stressitilaan.

Hänelle on tyypillistä tietty manipuloivuus, em. mustavalkoisuus ja siihen liittyvä impulsiivisuus, vaikeus hillitä suuttumustaan ja sietää omaa syyllisyyttään tai itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Tietynlaisella lahjonnalla hän pyrkii ”ostamaan” lapsensa puolelleen, tarpeen vaatiessa pakottamaan, minkä hän teki silloin lapsuudessani/nuoruudessani esim. nöyryyttämällä minua muiden ihmisten kuullen. Mitään riitaa en muista hänen koskaan pyytäneen keneltäkään anteeksi ja minusta hän ei osaa oikein suhtautuakaan asiaan muuna kuin ”oikeudenkäyntinä”, joka hänen on aina voitettava. Omaa äidinrakkauttaan hän luonnehtii jotenkin täysin epärealistisesti/ylioptimistisesti mutta on aina perustellut oikeutensa sanoa mitä lystää sillä, että hän ON äiti. Eli status on jollain lailla kaikista tärkeintä, mikä tahansa käytös sillä oikeutettua. Hän saattaa myös unohtaa viisi minuuttia aiemmin päästämänsä solvaukset ja kieltää muutenkin syyllistyneensä ikinä itse mihinkään. Kuvioon on vuosien mittaan kuulunut myös vaiheita, joissa uskonnollinen viritys leimaa näitä asetteluita eri tavoin.

Tämä jää nyt ehkä hieman yleistasoiseksi kuvailuksi, mutta toivottavasti joku saisi siitä otetta. Minulle vanha asetelma on aiheuttanut ainakin sitä, että olen oppinut näännyksiin asti eräänlaista loputonta riittämättömyyttä. Ajaudun helposti tilanteeseen, jossa luulen olevani kaiken aikaa vastuussa lähimpieni tunteista. Pelkään alitajuisesti jotain hylkäämistä, kostoa tai muuta rangaistusta ja tunnen jonkinlaista perustavanlaatuista yksinäisyyttä, tyhjyyttä - erityisesti tämä vaikuttaa lähimpiin suhteisiini, joista toki avioliittoni on tärkein. Kesän aikana olen saanut puhutuksi asioita esiin siten, että olen kiinnostunut tästä osasta elämääni. Ja haluaisin tehdä asialle jotain. Siksi etsin tämän sivuston ja päätin kirjoittaa.

Keskeisin kysymykseni on otsikossa.

Äitini on täsmälleen samanlainen. Enkä osaa sinun kysymyksessäsi auttaa koska pohdin usein samaa kysymystä mutta halusin esittää tukeni ja ymmärrykseni. Vaikka kuinka vanhaksi kasvaa niin äidin varjo tuntuu seuraavan aina mukana. Uskoisin ainakin, että mitä enemmän aiheesta lukee ja ottaa selvää, saa jonkinlaista hetkellistä rauhaa elämään.

Kuulostaa juuri samanlaiselta kuin, mitä oma äitini on.
Ja tuo jatkuva kehon jännite ja stressitila ajoikin minut lopulta siihen pisteeseen, että päädyin katkaisemaan välit määrittelemättömäksi ajaksi.
Stressitila helpotti melkein heti, mutta palasi, kun aloin käsittelemään mielessä tapahtumia. Kesällä aloitin päivittäisen yinjoogan ja sain ihan uudenlaisen kontaktin kehoon, aivan kuin ensimmäistä kertaa huomaisin, että minulla on keho. Keho prosessoi edelleen ja yllättäviä jumeja tulee ja menee. Yinjooga on ehkä samantyyppistä kuin meditaatio, mutta kehollisempi. Välillä helpottaa ja välillä ei.
En sano, että sama metodi toimii kaikilla, enkä yritä käännyttää joogaamaan Pointtina ehkä enemmänkin, että jos haluaa helpotusta stressitilaan, niin voi lähteä liikkeelle siitä, että etsii jonkin itselle mieluisan lajin ja on vaan ihan älyttömän sitkeä sen kanssa. Itse oon tehnyt vuosikymmenen ajan työtä pelkän mielen kanssa, mutta vasta kehon kautta saanut helpotusta myös mieleen.
Stressiä (ja nukkumista, palautumista) käsittelevä kirjallisuus on ollut mulle hyödyllistä. Samoin myös älykello, jolla seuraan stressiä ja oon oppinut sen myötä tunnistamaan stressiä herkemmin ja myös niitä keinoja, millä keho ja mieli rentoutuu.

Se, miten prosessoida äidin narsismia mielen tasolla, niin että oppisi luottamaan ihmisiin onkin kysymys, johon itsekin etsin vastauksia. Mutta uskaltaisin väittää, että kehon rentoutuminen on vienyt tässäkin asiassa itseäni eteenpäin. Pienin askelin, mutta kuitenkin.

Osui silmiin äsken tällainen artikkeli, jossa asia selitetään selkeästi

https://www.tunnejamieli.fi/2020/09/28/ ... u-kehossa/

Rajojen asettaminen ja psykoterapian piiriin hakeutuminen ovat varmaan ne yleisimmät keinot, joiden avulla omassa elämässä pääsee eteenpäin. Aikaa se vie ja kuluttavaakin on, mutta ehdottomasti kannattaa. Keskustelu ulkopuolisen auttajan kanssa on kuin aivoja muovattaisiin uuteen, terveempään asentoon. Myös kaikki harrastukset ja asiat, jotka tuo itselle hyvää mieltä, niistä kannattaa pitää kiinni.