KESKUSTELUFOORUMI

Tarina narsisti”ystävästä”

Tutustuin naapuriini odottaessa viimeisilläni toista lastamme, heille oli juuri syntynyt kolmas lapsi. Hän oli oikein ystävällinen, pyysi leikkimään joku päivä heidän pihalleen. Yhtenä päivänä lapsemme synnyttyä sitten menimme ja hän oli oikein mukava, avoin ja kiinnostunut meidän perheestä. Tulikin pian ilmi, ettemme tunteneet kylältä kuin yhden perheen, jotka ovat hyvin läheisiä meille. Joten uudet tuttavuudet olivat meidän perheelle kultaakin kalliimmat. Hän pyysi meitä useammin ja useammin leikkimään, usein kun käytin lastemme kanssa koiramme aamulenkillä, jäimme heidän pihaan viettämään aamupäivää.

Mieheni tutustui hänen mieheensä ja heistä tuli hyvät kaverit. Vietimme tiiviisti aikaa yhdessä, olihan meillä saman ikäisiä lapsia… Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota, miten hän puhui kavereistaan/minun tutuista (olimme tunteneet n.2kk); aina jossain oli jotain vikaa, miksi minun ei olisi kannattanut tutustua sen enempää johonkin. Aina hän osasi kertoa jokaisesta jotakin negatiivista tai joitain juoruja. Jonkin aikaa meni ihan mukavasti, näimme usein ja oli mukavaa. Kävimme lenkillä usein alkuillasta, kun pienimmät lapsemme nukkuivat alkuiltaunet samoihin aikoihin. Taisimme olla toista kertaa lenkillä, kun olimme juuri ennen lenkkiä riidelleet mieheni kanssa (miestäni ärsytti, kun hänen tultua töistä minun piti lähteä lenkille, vaikka lapsemme olisi voinut nukkua myös vaunuissa pihalla ja olisimme voineet muu perhe viettää aikaa yhdessä…). Naapurini alkoi avoimesti kertomaan vuosia sitten hänen ja hänen miehensä väleistä, kuinka heidän tilanne kärjistyi niin, että hän pakkasi tavaransa ja muutti omaan kämppäänsä ja jätti miehensä heidän n. 1v tytön kanssa. Asuivat erillään puolisen vuotta. Naapurini painotti häiritsevän korostavasti sitä, kuinka minun pitää saada mennä ja ottaa omaa aikaa, ja jos tuntuu, ettei yhteiselämä toimi, niin myöntää asia ja erota, lastenkin takia. Olin hieman ihmeissäni, olimmehan mieheni kanssa ihan normaalisti sanailleet, ainahan me kinastellaan milloin mistäkin. En välittänyt asiasta ja annoin asian olla..

Mieheni oli puhunut naapurini miehelle meidän taloudellisista vaikeuksista ja heiltähän apua saatiin tietenkin heti. Naapuri sanoi aina, että pitää pyytää rahaa lainaan, jos tarvitaan ”sitä varten on ystäviä” ”ystäviä autetaan aina” jne… Jossain vaiheessa mieheni oli lainattava, mutta maksoi kyllä aina takaisin. Heiltä saimme muutaman vanhan lipaston ja pöydän, joita olivat heittämässä roskiin.. jossain vaiheessa heidän vanha sähkögrillikin muutti meidän pihalle, koska he hankkivat uuden. Jossain vaiheessa jälleen kerran sanoin miehelleni, että inhottaa ottaa vastaan tavaroita, vaikka ovatkin heittämässä roskiin, jotenkin tulee niin kiitollisuudenvelkainen olo. He eivät ottaneet mitään vastaan, ei hoitoapua tms.

Olimme huomanneet tässä ½-1 vuoden tuttavuuden aikana, kuinka naapurini mies oli aivan tossun alla, vaimo saa aina tahtonsa läpi, jos ei saa, niin mököttää ja vähän väliä siellä oli kattilat jaossa heidän sanojen mukaan, syy oli useimmiten jotain niin naurettavaa. Mies oli todella kiltti ja mukava, samoin lapset. Lapsille huudettiin tosi usein ja usein syyttä. Naapurini on tosi kova kiroilemaan, lasten kuullen ja lapsille ”ala nyt vittu laputtaa siitä” ”kato nyt vittu noita sun kenkiäs”. Jos lapset ei totelleet sanottiin ”teidät myydään mustalaisille”. Heidän vanhin tyttö (silloin 7-8-v) joutui huolehtimaan aina pienimmistä sisaruksistaan ja vanhimmalle lapselle huudettiin ihan turhasta ja nolattiin vieraiden edessä. Sitä oli kauheaa seurata sivusta. Jalkapalloa, kun pelattiin yhdessä, niin naapurini piti aina voittaa, myös oam tytär. Milloin potki lapsensa jalat niin kipeiksi, että vain itki ja sitten huusi tätä nousemaan pelaamaan, mitä nyt itkee ja vinkuu.

Huomasin, kuinka naapurini alkoi utelemaan pikku hiljaa (hyvin huomaamattomasti) parhaan ystäväni asioista (he tunsivat myös toisensa) ja kommentoi heidän perhettään ja perheen toimintaa ja yritti pikku hiljaa saada minua haukkumaan heidän perhettä. Ja monia muitakin.

Reilun vuoden ajan olimme olleet tiiviisti yhdessä, viime kesä melkeinpä päivittäin, jolloin alkoi paljastumaan viimeistään naapurini rouvan kipeys. Palaset rupesivat loksahtamaan paikoilleen. Minä olin ollut tähän asti se ”ystävä, jota hehkutetaan facebookissa”, mutta nyt se alkoi jäädä. Tilalle tuli uusi uhri, myöskin kiltti ja empaattinen ihminen. Syksyllä aloin ottamaan etäisyyttä testatakseni mieheni ja minun teoriaani (tai automaattisesti tuli otettua etäisyyttä, kun arki koitti). Näimme enää srk kerhossa pari kertaa viikossa, silloin tällöin käytiin heillä kylässä. Olo oli jotenkin helpottunut, kun emme nähneet enkä käynyt usein facebookissa. Olin jo niin kyllästynyt siihen hänen jatkuvaan valittamiseen ihan kaikesta. Milloin heidän poika nukkui huonosti, milloin halusi sisustaa kotiaan (jälleen kerran), milloin mies tuli myöhään töistä (klo 16-17), milloin sitä ja tätä.. valitti minulle, jolla tiesi olevan tarpeeksi vaikeaa muutenkin, koska mieheni psyykkinen vointi oli hyvin vaihteleva eikä meidän perheen taloudellinen tilanne edelleenkään ollut hyvä, suoraan sanottuna meidän perheen elämä meni päin helvettiä ja kun näimme, niin sain kuulla kuinka hän haluaisi uudet tapetit tai metsolan haalarit lapselleen ja kuinka hänellä kaikki oli niin huonosti. Kun en enää jaksanut kommentoida hänen jatkuvia facebook-päivityksiään enkä käynyt siellä muutenkaan niin usein, niin yhtäkkiä siellä rupesi satelemaan meidän perheeseen ja ystävyyteen viittaavia päivityksiä. Hänen kaverinsa sitten siellä kannustivat naapuriani ”se toinen ei tiedä mitä menettää” ja ”sä olet hyvä ystävä” jne… Kaverit, joita naapurini on minulle jatkuvasti haukkunut viime vuoden aikana! Viimeisin tilapäivitys oli, kuinka heidän tyttö itkee ikkunassa ja katsoo meille sanoen, etteikö me enää tykätä hänestä, kun ei käydä leikkimässä. Kuka 4-v lapsi miettii tollasia juttuja ellei jotain ole puhuttu..?!!

Kävimme naapurini kanssa 3 eri keskustelua facebookissa samasta aiheesta, eli meidän ”ystävyydestä”. Kasvotusten hän ei asiasta puhunut. He olivat miehensä kanssa niin loukkaantuneita, kun me otamme yhteyttä vain kun tarvitsemme jotakin. Heille oli tullut tunne, että olivat vain kesäkavereita. He eivät voineet käsittää tätä tilannetta, kun olivat olleet omasta mielestään niin hyviä ystäviä. Ja kuinka me olimme haukkuneet tätä parhaan ystäväni perhettä, ja nyt tilanne on toisin päin (heitä haukutaan siellä). Vaikka kuinka selitin tilannetta meidän perheen kannalta (kuten se oikeasti oli) ei hän voinut käsittää asiaa. Kun huomautin hänen facebook-käyttäytymisestään, sanoin etten voi käsittää enkä hyväksyä tuollaista käytöstä aikuiselta ihmiseltä niin siihen kommentti takas ”on sunkin piikit osuneet ja uponnut”.. mitkä piikit?!!! Niitä ei ole ollutkaan! Hän ei omien sanojensa mukaan ole ymmärtänyt omaa osuuttaan tässä asiassa, kun hänen on ollut niin epämukava olla. Hän ei sanallakaan pyytänyt käytöstään anteeksi, mä olin se joka pahoitteli tilannetta joka kerta. 3. kerran, kun kävimme keskustelua aiheesta, päätin että tämä on viimeinen kerta, kun käytän aikaani tähän, miksi mä joudun pyytämään anteeksi, asiasta, mikä tuli ihan puskista, yhtäkkiä meidän perhettä syytettiin kaikesta. Sanoinkin hänelle, että on aivan sama, mitä teemme, teemme joka tapauksessa väärin -> kaksoisviestinä.

Asia jäi hautumaan. Näimme jossain vaiheessa tämän jälkeen ja kerroin, että palaan työelämään. Tämä oli hänelle aivan kamala shokki, hän jää yksin! Ensimmäinen kysymys oli että rahanko takia, voi lapsia, kun ovat niin pieniäkin ja joutuvat päiväkotiin… ”onneksi mä oon niin onnekas että saan olla kotona”. Näimme kerran töihin palaamiseni jälkeen (meidän toimesta) eikä hän sanallakaan kysynyt miten menee, onko kivaa tms. Hänen miehensä kyllä oli kiinnostunut.

Meni n.1,5kk, kun yövuoroni jälkeen heräsin ja olimme menossa heille vaatekutsuille. Olin saanut häneltä viestin facebookiin että olisiko aika lopettaa esittäminen että ollaan kavereita. Mieheni oli kuulemma tehnyt kantansa selväksi..? Laitoin takaisin lyhyen ja ytimekkään viestin, mitenkään kaunistelematta. En jaksanut enää enkä halunnut puida samaa asiaa, mikä ei miksikään muutu. Mieheni ei ollut kuulemma tervehtinyt naapuriamme autossa istuessaan, mistä oli loukkaantunut, vaikka totuus oli, ettei mieheni ollut koko ihmistä nähnyt. Kävin tapaamassa naapurini miestä, jonka kanssa juttelin asiasta. Hän toisteli vaimonsa sanomisiaan, josta sanoinkin hänelle, että olen jo kuullut nuo. Mainitsin tästä facebook-käyttäytymisestä, mikä vähän säikäytti miehen, tulihan asia hänelle täytenä yllätyksenä eikä vaimo ollut maininnutkaan asiasta. Mutta eihän hänen miehensä voinut uskoa vaimostaan tommoista, olivathan he tunteneet 15 vai 17 vuotta ja puhuin kuulemma hänelle aivan vieraasta ihmisestä(!). Niinpä niin! Naapurini oli saanut täysin läheisriippuvaisen tossusankarin manipuloitua ja puhuttua uskomaan meistä pelkkää pahaa. "Ehkä näin on parasta". Kuka mies antaa vaimonsa loukata kavereitaan tollai?! Ei ainakaan mun mies!

Luulin, että asia oli jo tässä, kunnes paras ystäväni tuli kylään itku silmässä ja kertoi naapurini käyneen heillä kahvilla; oli tykittänyt sellaista tekstiä hänelle, mitä me, mieheni ja minä, olimme hänen mukaansa puhuneet hänestä ja heidän perheestään. Aivan kipeitä juttuja! Hän oli vielä todennut, että minähän en ole mikään narsisti, niin kuin minä kuulemma väitin, minä olen naapurini mukaan patologinen valehtelija. Vaikka en ole sanallanikaan maininnut narsismista hänelle. Kävimme ystäväni kanssa tämän kaiken läpi ja kerroin hänelle vähän lisää meidän tuttavuudesta. Onneksi, todellakin onneksi ystäväni uskoi minua ja olemme edelleen parhaita ystäviä! Pelkäsin todella, että näinkö se hullu, kipeä ihminen saa tahtonsa läpi ja saa puhuttua minulle yhden läheisimmän ihmisen kääntämään selkänsä minulle.

Jossain vaiheessa aloin jo itse miettimään, olenko minä se narsisti, kuvittelenko kaiken, olenko itse aiheuttanut tämän kaiken, olenko ollut paha ja huono ystävä jne… Nyt on kk kulunut ja vasta nyt pystyn kirjoittamaan tämän kaiken. Olen ollut aika sekaisin ja rikki, vaikka toisaalta aika helpolla pääsimmekin. Olen miettinyt miksi minä, miksi meidän perhe? Oivalsin äskettäin, että meidän perhe oli niin helppo kohde; juuri muuttaneita, ei sukulaisia, ei ystäviä, ei tukiverkkoa, rahalliset vaikeudet, mieheni psyykkinen vointi… Olen kiltti, empaattinen ihminen. Ainoa, mitä naapurini ei tajunnut, että ammattini ja työkokemukseni puolesta, samoin mieheni, me tunnistimme tämän piirteen naapurista ja sen takia rupesimme ottamaan etäisyyttä. Mieheni sanoi jo alusta lähtien, että kaikki ei ole kohdillaan ”kyllä hullu hullun tuntee”. Jälkikäteen olen tajunnut, että naapurini puhui aina itsestään, jos puhuin itsestäni, nappasi hän puhelimensa ja oli facebookissa eikä jaksanut kiinnostua mistään mitä puhuin. Kotia piti aina sisustaa, kaikki mitä hän tai hänen perhe teki, oli oikein. Hän sai vitsailla kaikesta ja kaikista, henk.koht.asioistakin, mutta jos esim. mieheni täräytti takaisin jonkun henk.koht. vitsin, niin alkoi mökötys.
Eniten tässä säälittää viattomat lapset. Heidän lapsia on kielletty tervehtimästä meitä, eivät saa katsoakaan meitä, kun kuulemma voimme udella heiltä heidän perheen asioista. Jos näkevät meidät, heidän pitää juosta toiselle puolelle tonttia. Kuka sanoo tommoi asioita lapsilleen? ei me ainakaan olla mitään meidän lapsille sanottu, ei missään nimessä! Tällä hetkellä rakas naapurini puhuu musta pitkin kyliä ties mitä, lie montakohan vihamiestä mulle on löytynyt, kun olen hänen sanojen mukaan haukkunut kaikkia, vaikka asia on oikeasti päinvastoin. Toisaalta tekisi mieli paljastaa kaikki, mitä se on sanonut, mutta toisaalta tiedän, että siellä se kihisee kiukusta, kun ei ole saanutkaan nujerrettua mua (vaikka vaikeaa on ollut), meidän elämä jatkuu ja me olemme näin vajavaisina ja epätäydellisinä onnellisia yhdessä, vaikka yrittikin saada meidänkin välit poikki!

Tästä tulikin aika superpitkä sepustus, toiv joku jaksaa lukea! ainakin omaa oloa helpottaa, kun on saanut vaikeat asiat paperille, vaikka monta asiaa tästäkin on jäänyt.. joitain asioita oivaltaa pikku hiljaa, kun asia väkisinkin pyörii mielessä, vaikka kuinka yrittää unohtaa. Ammattini puolesta luulin tietäväni millainen narsistinen ihminen on, mutta nyt kokemukseni jälkeen ei ollut hajuakaan. Sen kyllä tunnistaa ja tuntee, kun kohdalle osuu!

Olet onnekas, kun sait pitää parhaan ystäväsi, narsistinaapurin puheista huolimatta... itse en ole yhtä onnekas; menetin kaksi ystävääni (toinen jopa erittäin läheinen ja tärkeä nuoruuden ystävä!) narsistiksi paljastuneen ystäväni takia. Hän onnistui valheillaan ja muuten manipuloimalla tuhoamaan kaiken. Tosin elämä onkin yllättäin jatkunut jopa parempana kuin ennen... kyllä se niin on, että kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu toinen... kun antaa sen avautua!

Näin on! Valehtelusta ei edes itse aina saa tietää,
huomaa ihmeekseen vaan vinoja katseita...
Itse olen työyhteisössä kokenut samaa, lähin työtoveri on narsisti ja
"varastaa" ystävät jollain valheella, jota ei tietenkään tulla kysymään
sinulta...
Kauhein syytös on ollut, että olen ollut hänestä seksuaalisesti kiinnostunut
(olemme heteronaisia) ja kun hän ei ole suostunut, olen
suuttunut enkä halua olla hänen ystävänsä?
Yritän vain pysyä pois kiusaajan tieltä, mutta aina se ei ole mahdollista!
Ylihuomenna on taas riidan selvittely työterveyshoitajan kanssa, psykiatrit ja kaikki,
uskaltaisinpa sanoa ääneen, että kiusaajani on narsisti?

Kauheaa, mitä kaikkea sairas ihminen voikaan keksiä! olen todella surullinen puolestasi ja voin vain toivoa jaksamisia, mutta älä luovuta. narsistit ovat niin kipeitä, eivät tajua satuttavansa muita, heidän tekemisiin löytyy aina syy, eivät tunne empatiaa eikä heillä ole omantunnontuskia. mutta pysy vain totuudessa, pysy vahvana äläkä pelästy, vaikka mitä satuja selittäisi. se jos mikä ärsyttää narsistia, että pysyy rauhallisena ja nehän ovat oikeasti aika tyhmiä, joten jos puhut ns. fiksusti ja viisaasti, menee se sekaisin ja hämilleen, koska ei enää ymmärrä mistä puhutaan. ja varmasti ulkopuolinenkin huomaa sen käytöksessä eron, kun puhutaan sen aivoille liian fiksusti eikä se pysty osallistumaan kypsästi ja terveellä tavalla. itse huomasin tämän naapurissani. jos puhuimme politiikasta tms. mistä se ei tienny mitään, sen näki miten sitä ärsytti, yritti vaihtaa puheenaihetta tai heitti koko jutun vitsiksi. ulkopuolisin silmin naapurini vaikutti kuintenkin fiksulta ja tietäväiseltä, koska osasi puhua hyvin ja uskottavasti.
tänään jouduin kerhossa kokemaan tuon muiden ihmisten vinot katseet. tuli niin paha mieli, ei niinkään itseni takia, vaan siksi, että narsistinaapurini on saanut puheillaan äitikavereilleni pahan mielen kertomalla "mun sanomisia kauheuksia". enkä voi edes kuvitella, mitä kaikkea se on voinut sanoa, olisi tehny mieli kysyä, mitä olen heille tehnyt, mutta toisaalta, en halua tehdä sitä kerhossa enkä edes halua lähteä siihen leikkiin mukaan. mutta minne ihmisten maalaisjärki katoaa, kun narsisti tulee kehiin? miten kenelläkään ei hälytyskellot soi, eikö kukaan ihmettele, miksi tämä naapurini nyt yhtäkkiä avautuu kaikille, mutta vielä puoli vuotta sitten mun ystävyyttä hehkutettiin facebookki täynnä?! ja mä en ole kenellekään mitään puhunut, niin eikö kukaan ihmettel, miksi naapurini haukkuu mua ja kertoo ties mitä juttuja pitkin kylää!!? eikö sananlaskukin sano että se älähtää.... ja toinen asia mihin kiinnitin huomiota, oli se, että tämä naapurini hyökkäsi yhtäkkiä yhden äitikaverini juttusille, kiltti ja empaattinen hänkin yllättäen. kaikista kerhon äideistä juuri hän, johon tutustuin viime syksynä!!! tekisi niin mieli kertoa hänelle, kenen kanssa on tekemisissä, mutta toisaalta en haluaisi puuttua toisten ihmisten puuhiin, jokainen tekee omat valinnat jne, mutta en halua, että kukaan joutuu samaa kokemaan kuin minä! tätä kun miettii ja miettii edelleen, pääsekö tästä ikinä yli, vaikka vahva olenkin.

Todellakin! tänään näki omin silmin narsistin tunteettomuuden ja kylmyyden. heidän lapsethan eivät saa enää tervehtiä meitä ja pitää juosta karkuun jne.. mitä olenkin jo kirjoittanut täällä. tänään oli ihan kauheaa seurata vierestä, kuinka naapurin tyttö olisi halunnut niin kovasti leikkiä meidän tytön kanssa mutta kun ei saa! kun sitten yhteisellä hetkellä lastenlaulujen lomassa kerhon ohjaajatäti sanoi tytöille, että ottaa meidänkin tytön tanssiin mukaan niin voi sitä riemua! naapurini tyttö kahmaisi meidän tytön ja halaa rutisti häntä! näki miten ikävä on ollut. multa meinasi itku tulla, mutta naapurini katsoi tyttöjä kylmästi, tyhjä ja tunteeton katse silmissä! pelottava näky! siinä oli automatkalla juteltavaa 3,5v tyttäreni kanssa, jolla miljoona kysymystä miksi naapuri ei tervehdi, miksi ei juttele, miksi naapurin tyttö sanoo haluavansa olla kaveri mutta ei saa moikata... ihan kauheeta!!!

Hienoa, teletappi, että olet saanut kirjoitettua kokemuksesi tänne ja ennen kaikkea pääsit vapaaksi narsisti-"ystävästäsi". Parasta on tietysti se, että sinulla on edelleen tärkeä ystäväsi lähelläsi. Ja jos narsisti alkaa sotkea joidenkin uusien tuttavuuksiesi ja sinun välejäsi, voit aivan hyvin kertoa oman kokemuksesi tästä ihmisestä. Sinulla on oikeus siihen, omaan kokemukseesi ja siihen, että se tulee kuulluksi ja nähdyksi!

Tuosta, että ovatko ihmiset tyhmiä, hulluja tms., kun uskovat narsistin juttuja, tahtoisin sanoa seuraavaa:
- Itse olen narsistin/persoonallisuushäiriöisen ihmisen uhri siten, että N-tätini tuli elämääni, kun olin 10-vuotias. Nyt, reilun parin kymmenen vuoden jälkeen, olen päässyt irti hänestä. Toki nyt vielä korjaan hänen jättämiään jälkiä ja yritän eheytyä pikku hiljaa. Tätiti on sekoittanut koko sukumme päät, ja sairastuttanut todella monta lähisukulaista.
- Jossain vaiheessa, kun en ollut vielä tajunnut, että tätini on tällä tavalla sairas, tätini alkoi mustamaalata yhtä serkkuani koko suvulle. Serkkumme oli nimittäin halunnut ottaa etäisyyttä häntä kiusanneeseen tätiini... Me emme tästä kiusaamisesta tienneet, tai emme olleet sitä tajunneet. Olimme kaikki, koko suku, niin tätimme lumoissa. Uskoimme kaiken, mitä hän puhui ja sanoi. Hänellä oli uskomaton valta meihin (ja on edelleenkin moneen sukulaiseeni). Lopulta koko suku uskoi, että serkkumme on kääntänyt selän suvullemme, että hän on paha ihminen ja "olkoon omissa oloissaan". Itse asiassa tätini on jopa sanonut seuraavaa: "Otan elämäntehtäväkseni mustamaalata X:n (serkkuni) ja Y:n (serkkuni mies) maineen." Ja hän on todella puhunut valheita ja ties mitä juttuja vaikka kenelle. Eikä näitä juttuja, "totuuksia", kovin herkästi kyseenalaisteta. Niin vakuuttava tätini on.

Nyt olen tämän mustamaalatun serkkuni kanssa hyvissä väleissä, ja olen nähnyt, mitä kaikkia valheita tätini on puhunut. Olen iloinen, että olen saanut hyvät välit serkkuuni, ja että voimme olla toisilemme tukena, kun yritämme selvitä kuiville vesille tätimme tekemästä henkisestä väkivallasta. Nyt tiedän, mikä on totuus tädistäni ja hänen puheistaan, enkä enää usko häntä ja hänen valheitaan. (En itse asiassa ole missään tekemisissä hänen kanssaan...)

--> Toisin sanoen minä itsekin olen mennyt narsistin lankaan vaikka kuinka monta kertaa. Olen uskonut hänen valheensa. Enkä pidä itseäni mitenkään pahana ihmisenä. Päin vastoin. Olen ollut ihan lapsesta lähtien narsistin vaikutuksen alaisena, joten miten olisin voinut osata kyseenalaistaa hänen sanomisiaan?!

--> Siispä, ei kannata tuomita kaikkia, jotka uskovat narsisitia. Toki he voivat epäilläkin hänen juttujaan, mutta hän on niin taitava myrkyttämisessään yms., että häntä voi olla lopulta vaikea epäillä.
Sen vuoksi itse näkisin, että on vain tärkeä puhua se, minkä itse tietää olevan totta. Kertoa ja tuoda oma kokemus ja näkemys kuuluviin. Ja pitää itselle tärkeistä ihmisistä kiinni!


Voimia, viisautta ja kaikkea hyvää kaikille näiden asioiden ja ihmisten kanssa painiskeleville!

Silloin kun luulee, että on päässyt eroon maailman kauheimmaksi paljastuneesta ihmisestä, pitkän aikaa ollut hiljaiseloa, niin eiköhän sitä tulla rytinällä takas! Ja jälleen kerran jotain niin naurettavaa, että ihan hävettää kirjoittaa tai sanoa ääneen. "ystävän" uusi rakas ystävä, joka siis täysin manipuloitu uskomaan kaikki, oli ilmeisesti kytännyt facebookissa, että eräs äiti oli pyytänyt minua lasteni kanssa ulkoilemaan heidän kanssaan. Noh naapurini oli ilmeisesti kuullut tästä ja oletan nähneen minun tulleen kotiin ja arvanneen meidän nähneen. Kaveriltani kuulin hänen päivittäneen tilapäivitykseensä jälleen kerran kaverien merkityksestä ja valehtelusta ja ystävälistan lyhenemisestä jne.. ja minulle lähetti facebookin kautta peukun. Noh arvelin kyllä, että tämä uusi ystävä on toiminut tehokkaasti ja hetken mielijohteesta poistin hänen kavereistani. enhän halua kenenkään kyttäävän tekemisiäni. No pian tuli viestiä miksi olen poistanut ja esitti niin säälittävää reppanaa, joka ei tiedä mistään mitään... eipä tietenkään. eivät kuulemma puhu tämmöisistä asioista keskenään. Noh kuulin taas kaveriltani, että tämä uusi ystävä oli päivittänyt minuun liittyen kuinka joillain on aivojen tilalla kaksi hernettä eivätkä nekään kohtaa. ja moni taas komppaa... ja samoin tämä "ystävä" avautuu jatkuvasti facebookissa ja kaikki komppaa sitä ja säälii ja siellä se selittää, kuinka paha saa palkkansa jne... kiinniti huomiota, että narsistiystävän kaveripiirissä tapahtunut taas muutosta, uusia äitejä, uusia ystäviä.. tämä kaikki kuulostaa omaankin korvaan niin naurettavalta, mutta samalla niin raivostuttaa! miksi mun perheen piti ikinä tutustua tähän ihmiseen? ja tuon mieskin jaksaa olla sitä mieltä, että vaimo puhuu kyllä suoraan, ei missään facebookissa..... kun tietäisi! eihän tässä voi muuta toivoa kuin voimia itselleen... mutta eikö tämä ikinä lopu? toisaalta tiedän, että kun en anna huomioo, niin sehän se suututtaa enemmän, mutta tätäkö meidän elämä tulee olemaan, jos tässä halutaan asua?! tulipahan taas tekstiä ja kiitos, jos joku jaksoi lukea, kuulostaa naurettavalta ja onkin, mutta silti, kiusaamista ja psykologista peliä toi on, että julkisesti ruoditaan asioita..

En usko, että loputtomiin tulee tuollaista olemaan. Tilanteet muuttuvat, vaikka ihmiset eivät. Kannattaa jättää tuollainen mollaaminen omaan arvoonsa, eivät ne, jotka sinusta todella välittävät, usko niitä mollaajia, vaan sinua, jos selität miten asia on ja olet oikeasti rehellinen. Minun mielestäni se, että haukutaan yhtään ketään julkisesti ja toisen selän takana, on naurettavaa ja pelkurimaista. Vaatii huomattavan paljon enemmän pokkaa puhua suoraan.

Noniin.. nyt "ystäväni" on onnistunut hivuttautumaan takaisin ystäväni elämään.. facebookissa olen estänyt ko ihmisen ja olen jonkin aikaa seurannut, kuinka ystävälläni on kommentteja, joita en näe. kysyin suoraan, ovatko jälleen tekemisissä, vastaus ei. kuulin sitten toiselta ystävältäni heidän olevan tekemisissä ja paljon ovatkin. kysyin jälleen ohimennen ja nyt sain vaikean kyllä-vastauksen, mutta eivät pahemmin ole tekemisissä.. näinkö tämä sitten kuitenkin menee, nyt ystäväni kaveeraa sen sekopään kanssa ja valehtelee mulle päin naamaa, vaikka vuosi sitten narsisti teki kaikkensa rikkoakseen meidän välit. mitä mieltä olette, kannattaako jutella asiasta vai antaa vain olla? en halua puhua ystävälleni mitään henk.koht. asioita, pelkään hänen kertovan asioitani tuolle hullulle..

Tämä on vain mielipide: Älä kerro tärkeimpiä asioitasi ystävällesi.