KESKUSTELUFOORUMI

Erosin viisi vuotta sitten lasteni isästä. Ehdimme olla yhdessä 10 vaikeaa vuotta ja saada tuona aikana kaksi lasta. Arkea väritti ainainen pelko siitä, että ärsytän tai teen jotain väärin. Esimerkiksi siivoan väärin tai liian huonosti. Opin olemaan mahdollisimman näkymätön, sillä se oli ainoa tapa sammutella jatkuvasti kyteviä paloja. Luovuin kaikista periaatteistani, oman arvon tunteestani ja lopulta olin pelkkä käyttötavara. Lapsuudenkotini oli levoton, ja jotenkin olin kasvanut ajattelemaan, että parisuhteen kuuluu olla vaikeaa, mutta on tärkeää silti pitää perheestä kiinni. Äidilläni on bipolaarinen häiriö, ja minun ollessa lapsi hän sairasti kolme psykoosia. Suhteen alkuaikoina mies kärsi harhoista. Hän kuvitteli, että häntä seurataan ja että kotiimme on asennettu kameroita. Järkevä ihminen olisi tässä kohtaa juossut, mutta minä jäin. Olin lapsesta saakka nähnyt läheiseni kamppailevan mielenterveysongelmien kanssa, ja tottunut jo tuolloin siihen, että koitan omalla toiminnallani olla kuormittamatta toisia. Olemalla mahdollisimman huomaamaton. Mies poti ajoittain melko pahoja masennusjaksoja, mutta hänellä oli kuitenkin suunnitelmia ja hän teki töitä niiden eteen. Hän toivoi lapsia ja halusi olla yrittäjä. Kun tulin raskaaksi ja aloin odottaa esikoistaan me, tajusin, että käsityksemme vanhemmuudesta eivät kohtaa. En ollut osannut kysyä oikeita kysymyksiä, kuvittelin vain naiivisti että jokainen vanhemmaksi haluava haluaa olla lapselleen läsnäoleva ja lämmin. Tunsin, että minut oli huijattu perheen perustamiseen, sillä se sitoo minut kotiin. Mies itse jatkoi baareissa juoksemista entiseen tahtiinsa. Lapsen synnyttyä hän keskittyi työntekoon. Ei pitänyt isyyslomiakaan, kummastakaan lapsesta. Ei päivääkään. Ei koskaan käynyt vaunulenkeillä, ulkoillut lapsen kanssa, ei tehnyt mitään. Hän sanoi syyksi aina, ettei osaa noin pienen lapsen kanssa mitään tehdä, mutta että jahka lapsi kasvaa, niin sitten he tekevät yhdessä. Vaikka koin suurta pettymystä perhe-elämään miehen osallistumattomuuden vuoksi, saimme vielä toisen lapsen.
En ole koskaan pettänyt miestä, silti koin olevani jatkuvan epäilyksen alaisena. Se tuntui hirveältä, koska en tiennyt, miten voisin saada toisen luottamaan, jos se ei onnistu edes sillä, että on kaikin puolin luotettava. Epäillessään minua pettämisestä, hän alistu minua tavoilla, jotka olen jälkikäteen ymmärtänyt raiskauksiksi. Hän mm. suoritti minulle "sisätutkimuksen", kun olin ollut hänen mielestään liian kauan kaupassa. Tilanteessa pelkäsin niin kovasti, etten uskaltanut taistella vastaan, koska pelkäsin hänen satuttavan minua vielä pahemmin. Tai lasten kuulevan. En ole pystynyt puhumaan näistä kenellekään, koska voin edelleen pahoin. Toivoin eroa, mutta en uskaltanut lähteä. Sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Mies löysi lomaromanssin, ja erosimme. Etsin itselleni mahdollisimman nopeasti uuden kodin, ja sinne päästyäni tajusin, kuinka hyvältä tuntui olla kotona ilman, että joutui pelkäämään toisen tunnetiloja tai sitä, että altaassa on pesemättömiä tiskejä. Aloin tajuta, kuinka sairaassa ihmissuhteessa olen ollut.
Seuraavana vuonna tapasin nykyisen miesystäväni, jonka kanssa olemme olleet yhdessä neljä vuotta. Hän on kiltti, lempeä ja luotettava. Asumme erillään, enkä tiedä, pystynkö enää koskaan asumaan yhdessä kenenkään kanssa. Kärsin edelleen lähes päivittäin exäni takia. Sekä menneiden, että nykyhetken takia. Eron jälkeen exällä on todettu psykoottisesti oireilevat bipolaarinen häiriö, ja lisäksi hän on hakeutunut hoitoon alkoholismin takia. Hänellä on ollut hyvin vaikeita parisuhteita, joissa on riidelty rajusti. Naiset ovat ottaneet minuun yhteyttä, kun eivät tiedä, miten pääsisivät irti parisuhteesta. Kaikkein kipein asia on se, että ex kohtelee lapsiamme eriarvoisesti. Viime viikolla tilanne kärjistyi niin, että esikoiseni karkasi isältään vähissä vaatteissa ja tuli takaisin luokseni itkien ja kertoen, että isä on satuttanut häntä. Riidan yhteydessä hän on kutsunut lasta mm. kehariksi ja sanonut, että pitää huolen siitä, ettei lapsesta kasva samanlaista vätystä kuin minä, äiti, olen. ( Minä olen työssäkäyvä, itselleni eron jälkeen ammatin hankkinut äiti, enkä ole saanut tai pyytänyt koskaan edes elatusapua isältä. olen ostanut minulle ja lapsilleni kodin, jossa olemme eläneet viimeiset viisi vuotta. Ei tämä mikään linna ole, mutta tämä on meidän koti.) Olin yhteydessä häkeen asiasta heti, kun kuulin lapsen karanneen, ja kun hän löytyi, kerroin mitä lapsi oli sanonut minulle. Lapsen isä kävi tuomassa lapsen tavarat, ja kuultuaan minun keskustelleen asiasta poliisin kanssa, hän kielsi kaiken ja käyttäytyi uhkaavasti. Hän on fyysisesti iso, ja suuttuessaan hän on pelottava. Hän syyttää minua kaikesta. Sanoo, että olen pilannut lapsen kasvatuksellani, ja kääntänyt häntä vastaan puhumalla liikaa "aikuisten asioista". On totta, että olen puhunut lasten kanssa vaikeista asioista, sillä he ovat nähneet niitä omin silmin, ja jotenkin ne asiat on voitava käsitellä. Ex on tottunut saamaan minut hiljaiseksi eleillään, mutta lapseen se ei ole tehonnut. Eikä tehoa enää minuunkaan. Nuoremmalle lapselle isä on erilainen. Lapsi osaa "pelata" tämän ihmisen kanssa, tehdä ja olla mieliksi. Vanhempi lapseni ei halua enää nähdä isäänsä. Nuorempi haluaa, ja mietin, minkälaisessa ristitulessa hän on. Kuinka paljon hän miettii asioita itsekseen, kuinka paljon kokee velvollisuudekseen tukea meitä, vanhempiaan? Kysyin nuoremmalta, kuuliko tai näkikö hän isän ja isosisaruksen välisen riitelyn. Hän sanoi, että kuuli kyllä, muttei nähnyt. Kaverikin kuuli pelikuulokkeiden kautta, mutta hän mykisti mikrofonin ettei kuulisi enempää. Sanoi myös, että isä kyllä aloitti ne kaikki riidat, ja sanoo ettei enää jaksa esikoista, koska äiti on sen pilannut.
Asiat kaiketi etenee tästä hiljalleen, nyt kun asiasta on tieto sosiaalitoimessa ja poliiseilla. Mutta mulla on takki ihan tyhjä. Mietin, miten voin tukea mun lapsia? Miten saan voimia selvitä tulevista? Mitä mun kuuluu tehdä?

Hei Kojootti!

On sinulla kyllä vaikea tarina ja pystyin siihen helposti samaistumaan, koska samantapaisia asioita olen itsekin kokenut. On todella masentavaa, että vielä vuosien päästäkin ex kummittelee päivittäin elämässäsi ja mielestäni sinun kannattaisi hakea keskusteluapua itsellesi. Tiedän, että on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ex pitäisi saada häipymään kauas menneisyyteen ja katse suunnattua tähän päivään ja tulevaisuuteen ilman häntä.

Sen lapsen, joka ei isälleen enää halua mennä, ei sinne tarvitse mennä. En huomannut mainitsitko lasten ikää, mutta vaikka olisi 12v. nuorempi, niin ei ole pakko mennä, jos voi huonosti isänsä luona. Mitä lapsi tarkoitti sillä, että isä on satuttanut häntä? Puhu nyt avoimesti tilanteesta lastensuojelun kanssa ja ota vastaan se apu, mitä he tarjoavat. Monilla on heistä ikäviä kokemuksia, mutta ainakin me olemme saaneet sosiaalityöntekijöiltä ymmärtäväistä tukea. Heidän arvionsa tilanteesta on todella tärkeä, jos asioita lähdetään selvittelemään oikeudessa.

Varmasti molemmilla lapsilla on sisällä ahdistusta tilanteesta ja nuorempi voi kokea velvollisuudekseen käydä isän luona, jotta isälle tulisi hyvä mieli. Voi myös olla, että hän yksinkertaisesti tulee luonteensa puolesta isänsä kanssa paremmin toimeen. Meilläkin nuorempi osaa merkittävästi paremmin pelata isänsä kanssa ja mielistellä hänelle, minkä vuoksi isä pitää nuorempaa "liittolaisenaan" ja riitelee hänen kanssaan vähemmän, vaikka todellisuudessa selän takana hänellä on aivan yhtä raadollinen näkemys isästään kuin siskollaan ja myös hänellä on ollut monia aikoja, kun hän on päättäväisesti ilmoittanut, että ei jaksa sitä pahaa puhetta enää kuunnella eikä aio isälleen enää mennä. Vanhempi tyttö meillä taas on luonteeltaan suorempi ja yrittää parhaansa mukaan sanoa isälle joskus totuuksia, mutta joutuu siitä jatkuvasti kärsimään. Isä raivoaa hänelle vähän väliä ihan jo siitä, jos isää ei katso silmiin hänen puhuessaan tai jos huokaisee tai alkaa itkeä tms. Isä haukkuu häntä julmasti siskoaan huonommaksi ja jos on esim. isän mielestä liian tiukat farkut jalassa, niin hän pilkkaa loukkaavasti, että kohta sä menet ulos tissit paljaana näyttämään kaikille miehille.

Meillä ainakin on molemmilla tytöillä voimakas sisäinen ristiriita tässä tilanteessa. He voivat pahoin ollessaan isänsä kanssa ja toivovat, että isä lähtisi kokonaan pois (isä on ulkomaalainen), mutta samalla he rakastavat isäänsä ja toivovat, että hänellä olisi hyvä olla. Molempia ei voi saada, koska isä on päättänyt, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: joko hän saa koko perheensä takaisin tai hän lähtee pois ja katkaisee välit lapsiinsa ja se on sitten kuulemma lasten syytä, koska eivät ole onnistuneet saamaan perhettä yhteen. Vaikka lapset haluavat, että hän lähtee pois, he eivät halua sitä tuolla tavalla, että isä lähtee itkien eivätkä he saisi enää lainkaan yhteyttä häneen, vaan he ilmaisevat asian aina niin, että he toivovat että isä lähtisi pois "iloisena". Sitä ei tule koskaan tapahtumaan, joten lapset ovat todella vaikeassa tilanteessa ja paineen alaisina.

Tärkeintä mitä sinä voit lapsillesi antaa on vakaa ja turvallinen koti. Keskity siihen, että teidän elämä olisi mahdollisimman seesteistä ja hyvää ja isään liittyvistä ongelmista puhuttaisiin mahdollisimman vähän. En tarkoita sitä, että ongelmat lakaistaisiin maton alle, vaan sitä että ongelmista puhumisella olisi tietty aika ja paikka eikä niitä vatvottaisi koko ajan. Omat näkökulmasi ja ikävät muistosi pura jonkun toisen aikuisen kanssa ja yritä puhua lapsen kanssa vain juuri lasta itseään koskevasta ongelmasta ja siitäkin mahdollisimman ymmärtäväisesti. Myös lapsi, joka ei halua enää tavata isäänsä, varmasti rakastaa ja kaipaa häntä silti ja kokee ristiriitaisia tunteita ja syyllisyyttä. Vakuuta lapselle kerta toisensa jälkeen, että tilanne ei ole hänen syytään. Olen huomannut, että lastensuojelun työntekijät sanovat lapsille ihan suoraan, mitä asioita heidän vanhempansa tekevät heille väärin - paljon suorempaan kuin mitä itse olen tottunut. Tämä luultavasti vähentää lapsen kokemaa vastuuta tilanteesta. Jos vanhempi vaikka raivostuu lapselle jostain lapsen tekemästä virheestä ja satuttaa tätä, niin lapselle voi ihan hyvin sanoa ilman muttia, että vanhempi teki väärin, eikä tarvitse yrittää "ymmärtää" vanhempaa ja "selitellä" hänen tekojaan sanomalla esim. "isä ei varmastikaan tarkoittanut sitä" tai "isä varmaankin halusi vain sinun parastasi".

Enpä valitettavasti enempää osaa auttaa, mutta toivon, että saat parempia neuvoja sieltä sosiaalitoimistosta. Päivä kerrallaan eteenpäin, ja on hyvä muistaa, että mikään tilanne ei ole ikuinen, vaan jonain päivänä nämä tämänpäiväiset ongelmat ovat muisto vain.

Voimia sinulle!
Milla

Lapsi sanoi, että oli riidellyt isän kanssa verbaalisesti, koska isä pakotti hänet luokseen vasten lapsen tahtoa. Oli sanonut, ettei halua olla isällään ja ettei pidä isästään. Isä oli huutanut hänelle, että vanhemmille ei puhuta koin, ja onko kukaan muu 13-vuotias tuollainen kuin sinä. Tähän lapsi oli huutanut, että onko kenenkään muun 13-vuotiaan isä alkoholisti. Siitä isä kimpaantuu, painoi lapsen sänkyyn ja puristi tätä käsistä sekä kurkusta. Oli myös sanonut jossain kohtaa tätä riitaa, että hän aikoo kasvattaa lapsesta erilaisen kuin mitä minä, äiti siis, olen. Kutsui lasta kehariksi. Lapsella neuropsykiatrinen diagnoosi sekä masennus, jota hoidetaan. Hän on todella herkkä ja fiksu, ja puhuu asioista rehellisesti. Kaikki sellaisia piirteitä, joita isä ei tunnu sietävän, paitsi fiksuus. Tilanne oli ilmeisesti nopeasti ohi, isä lähti tupakalle ja sillä aikaa lapsi juoksi karkuun pelkästään bussikortti mukanaan. Jätti kännykkänsä, takkinsa (vaikka ulkona oli kylmä), t-paitasillaan juoksi pysäkille, se kenties kuvastaa sitä, kuinka kova kiire hänellä oli päästä pois. Minä kuulin hänen lähteneen vähissä varusteissa karkuun, ja soitin asiasta heti häkeen. Kerroin myös, että on mahdollista, että lapsi on tulossa minun luokse, kuten sitten tapahtuikin. Hän tuli, purskahti hysteerisen itkuun minut nähtyään, sanoi haluavansa kotiin. Kysyin, mitä on tapahtunut, ja hän kertoi et isä satutti, piti käsistä niin että toinen vääntyi ja kurkusta. Jälkiä lapsessa ei näkynyt, mutta hänestä näki, että hän oli kauhuissaan. Paniikissa. Vilkuili selkänsä taakse kuin peläten, että joku seuraa. Kerroin kaiken tämän poliisille ja asiasta kirjattiin lastensuojeluilmoitus. Isä tuli tuomaan lapsen tavarat ja sanoi, että käske se lapsi tänne ulos hakemaan tavaransa. Vastasin, että minä haen tavarat, ja ulkona kerroin, että olen ilmoittanut asiasta poliisille . Isä näytti uhkaavalta ja huusi, että hän sanoi ettei tarvitse häkeen soittaa, että vittu sun kanssas, kato nyt kannattiko. Että.hän ei ole lasta satuttanut, ainoastaan holdannut. (Lapsi itse kertoi, että ei ollut riehunut fyysisesti, ainoastaan sanallisesti riidellyt, ja kaikki mitä hän sanoi, oli itse asiassa totta.) Minusta kysymys oli aivan absurdi, koska en nähnyt kertakaikkiaan mitään syytä sille, miksi ei olisi kannattanut soittaa. Sanoin, että ne on ammattilaisia ja tekee varmasti työnsä hyvin. Että mun pihalla toi sun huutaminen ja pelottelu ei toimi, ole hyvä ja menee muualle huutamaan. Kuitenkin se fyysinen pelottelu ja huutaminen toi mieleen menneet. Että tossa pelossa olen elänyt vuosikaudet, ja nyt siinä elää mun lapset. Mä pelkäsin 10 vuotta joka ikinen päivä. 10 vuoteen en saanut kumppanilta lämpöä, kaikki läheisyys tähtäsi seksiin, joka oli vain häntä varten. Mun tunteita ei huomioitu. Jos sanoin etten halua sun tekevän noin, hän teki silti. Mä itkin suihkussa sen jälkeen, tunsin itseni likaiseksi ja arvottomaksi. En saanut toipua synnytyksistä kunnolla, viikon päästä oli miehen saatava seksiä. Kerran ollessani yhdeksännellä kuulla raskaana sanoin, että mulla on niin paljon liitoskipuja, etten pysty, mies huusi että voi hän huoriinkin mennä jos ei kotona saa. Mä koitin mennä aina aikaisemmin nukkumaan, ja teeskentelin että olen unessa ettei se koskisi minuun. Mun pulssi oli aina ihan pilvissä kun se tuli nukkumaan, pelkäsin niin paljon että se yrittää jotakin, tai huomaa etten nuku oikeasti ja suuttuu siitä. En ole puhunut näistä, en yksinkertaisesti pysty. Tuntuu, että edelleen tunnen asiasta häpeää. Että niiden ääneen sanominen pakottaa minut kohtaamaan sen kaiken uudestaan.
Eron jälkeen mun elämä on helpottunut monella tapaa, mutta kyllä menneisyys kulkee mukana. Exällä menee vielä huonommin. Riidat ovat rajumpia, juominen on rajumpaa, kaikki on vielä isompaa kuin ennen. Hän on työelämässä hyvin menestynyt ja sillä pönkittää itseään, samalla haukkuen mua joka teen matalapalkkatyötä.

En ole puhunut lapsille meidän parisuhdeasioista. Kun aikanaan erosimme, tämä isän uusi ihastus oli hyvin nopeasti esitelty lapsille. Kun vanhempi lapsista eron jälkeen itki ja hoki, miksei asiat voi palata ennalleen, vastasin hänelle rehellisesti, että en enää koskaan voisi olla onnellinen, jos asiat palaisi ennalleen. Kerroin, että minuakin sattuu ja minun olisi mahdotonta luottaa, mutta että elämästä voi tulla ihan hyvä näinkin. Exän ja hänen äitinsä mielestä en olisi tällaista saanut lapsille sanoa. Minä taas koen, että minun piti vastata rehellisesti siihen kysymykseen, että miksi asiat ei voi palata ennalleen, koska lapset näkivät ja kokivat ne kaikki samat muutokset, kuin me aikuisetkin: sen, että vanhemmat erosivat, sen, että tuli uusia koteja, sen, että isän kanssa oli joku ihan uusi, vieras nainen. Tuntui, ja tuntuu edelleen, että isän mielestä hän voi tehdä mitä tahansa, mutta muiden ei ole lupa puhua hänen tekemisistään. Ikäänkuin se puhuminen olisi pahempi kuin tekeminen.