KESKUSTELUFOORUMI

Olen kirjoittanut muistikirjat täyteen, kulkenut terapiassa eri elämänvaiheissa ja kriiseissä. Jo edesmennyt isäni oli narsisti, hän sai diagnoosin oikeuden lähetettyä hänet mielentilatutkimukseen. Olen terapian myötä osittain sinut menneisyyden kanssa, mutta minun on äärettömän vaikea luottaa keneenkään. Puolisoni kanssa olemme olleet yhdessä kohta puolet elämästäni, meillä on lapsia ja kaikki muutoin hyvin, mutta tajusin eräänä päivänä etten ole koskaan luottanut häneen täysin. Vuosien varrella on sattunut kaikenlaista, mutta kumpikaan ei ole pettänyt toista. Parisuhteemme on ollut kriisissä useamman kerran epävarmuuteni ja olemattoman itsetuntoni vuoksi ja pahin kriisi oli, kun puoliso innostui pitämään yhteyttä vastakkaista sukupuolta olevan työkaverinsa kanssa vähän liikaakin. Työpaikka on vaihtunut, mutta tämä ex työkaveri on ollut yhteydessä puolisoon aika ajoin tai ovat olleet yhteyksissä ja olen aika suoraan sanonut, että en hyväksy yhteydenpitoa millään muotoa, koska kyseessä oli aikanaan molemmin puolinen ihastus. Ihminenhän voi ihastua, mutta on eri asia toimiiko asian suhteen selvittääkseen voisiko siinä olla jotain enemmän.

Olen joskus miettinyt, että olisin paljon onnellisempi asuessani vain lasten kanssa. On sen verran paljon elämä kolhinut ja se on vahvistanut minua, mutta itseluottamukseni on ainakin parisuhteessa hauras. Isäni petti äitiäni varatun ihmisen kanssa pitkään, tämä oli perheen tiedossa mutta syrjähypyn pituus paljastui vasta isäni poismenon jälkeen. Terapiassa olen ymmärtänyt, että vanhempieni parisuhteella on iso merkitys omaan parisuhteeseen. On raskasta elää varpaillaan kuin odottaen, että minullekin käy kuten äidilleni.. Sen verran fiksumpi olen kuitenkin ollut ettei lapsemme ole koskaan tarvinnut kuulla tai nähdä riitelyämme, enkä ole koskaan avautunut lapsille ongelmistamme. Jouduin aikanaan itse keskelle vanhempien ongelmia, joita äitini sitten vuodatti minulle koska ei osannut/halunnut hakea ammattiapua. Olen nyt itse hakeutunut psykoterapiaan, koska olen väsynyt tähän levyyn mikä alkaa pyöriä yhä uudelleen kun kohtaan elämässä kriisin. Päätin, että kestäisi parisuhteemme loppuiän tai ei, minun täytyy saada apua siihen että voisin vihdoin ja viimein sulkea oven menneisyyteen ja keskittyä elämään tässä hetkessä ilman menneisyyden painolastia. Vaikka olen käynyt terapiassa eri mittaisia jaksoja ja toki saanut niistä eväitä eteenpäin, tuntuu että matkani on silti alussa.

Tuttua minullekin, on hankala luottaa ihmisiin. Kun lapsena on nöyryytetty, omia rajojani on rikottu, ei ole arvostettu, ulkopuolisuutta. Olin se syntipukki suvussamme.

Vasta aikuisena myöhään, tajusin että mun lapsuusperheen käyttäytyminen ei ole normaalia. Ns. Valehtelua, lupausten pettämistä ja eri arvoisuutta. Vaikutti itsetuntooni.
Päädyin aikuisenakin nöyryyttävään suhteeseen, valitettavasti. Suvussamme ja miehenikin suvussa on ns. Pomo - alais suhteita ei siis tasa-arvoisia. Se ns. Alainen on empaattinen ja kiltti.

Yritän toipua nykyisin.

Minulla on käsitys että narsistinen toimintapa jatkuu sukupolvelta toiselle. Meillä ainakin 1900 luvun alusta. Onkohan perinnöllistä tuo persoonallisuus häiriö.