KESKUSTELUFOORUMI

Lueskelin viestejänne ja huomasin monen ajattelevan, että seuraavakin tapaamanne mies (tai nainen) on naamioitunut narsisti. Ajattelen itse ihan samalla tavalla. Pelottaa tavata ketään tai ns aloittaa projektia etsiä uutta, koska mielessäni on ajatus siitä, että seuraavakin mies on narsisti. Tällä hetkellä ei tee mieli tavata ketään. En tiedä kuinka kauan tämä olo kestää..

Onko jollakulla hyviä kokemuksia, mitä tapahtui narsistisen suhteen jälkeen? Oletteko tavanneet jonkun ihanan ihmisen? Voisitteko valaa uskoa meihin, jotka edelleen epäröimme. Kiitos.

Mulla oli pitkä parisuhde ennen narskua jossa puolisolla oli pää kunnossa ja sydän kultaa. Suhde kariutui muihin juttuihin. Eli kyllä niitä muitakin on varmasti. Se tosin ei vielä takaa, että muuten homma toimisi pitkässä juoksussa.

Huomasin, että en yli kahden vuoden narsistista eroamisen jälkeen en pysty vielä mihinkään edes orastavaan ihmissuhteeseen kenenkään miehen kanssa. Näytän deletoivan kaiken hyvin nopeasti. Masentavaa, koska olen käsitellyt tätä terapiassa ja hetken jo uskoin, että ehkä pystyn. En kestä enää mitään kompromisseja tai että minun pitäisi taipua mihinkään, mitä en halua. En näytä edes viitsivän mitään vaivannäköä tai keskustelua. Ehkä tämä on toisaalta hyvä juttu ja pidän itsestäni huolta, sen minkä nyt osaan.
Ystäväni kannusti menemään hyvälle mieshierojalle kun lihakset on aivan jumissa (jopa tarkisteli tänään, että olenko varannut ajan) En pysty edes ajattelemaan sellaista ja tunnustin sen.
Nyt vasta näyttää alkavan tiettyjen raskaampien asioiden käsittely Kuten miten saan oman rakkaan koirani pois häneltä, sekin vaatii virkavaltaa, taas kerran. Miten hän kohteli eläimiä. Ei ole ollut mitään voimavaroja tällaiseen aikaisemmin, kaikki energia on mennyt selviytymiseen.

Mä tapasin monia ihmisiä eron jälkeen, mutta hälytyskellot soi heti, jos vastapuoli ihastui minuun liian nopeasti, koska niin asiat aikanaan meni narsistin kanssa . Kaikki tapahtui hänen kanssa ihan hirveän nopeasti. Kun sitten lopulta tapasin eron jälkeen sellasen varteenotettavan ihmisen, mulle iski ihan hirveä ahdistus. Ajattelin, että jos ryhdyn parisuhteeseen, kaikki menee taas ihan päin helvettiä. Mä pyysin tilaa, ja sain sitä myös. Kai se oli joku alitajunnan juttu, ikäänkuin kokeilla että pystyykö tää tyyppi ottamaan hitaasti, koska oma kokemus on, että narsisti ei siihen pysty. Tapasin tätä ihmistä alkuun aika harvakseltaan, ja vasta useiden kuukausien jälkeen hän tapasi mun lapset. Nyt, viiden vuoden yhdessäoloon jälkeen, asutaan edelleen erillämme ja töiden takia ei nähdä joka toinen viikko oikeastaan lainkaan. Mulle tämmöinen oma tila on nykyään hyvin tärkeä asia.

JOs ja kun päädyn tässä eroon, en kyllä todella haikaile mitään parisuhteita pitkään pitkäään aikaan. Tämä on jo nyt jättänyt niin ison veekäyrän, että elän kyllä vaan itselleni jatkossa riittävän kauan...... Ehkä sitten joskus jos kohtalo niin päättää. Hakemalla en hae.

Poistin viestini.

Hei,
Minä karkasin Suomeen 30v ulkomailla naimisissa olon jälkeen saadakseni eron narsistisesta miehestäni. Siitä on nyt jo 2 ja puoli vuotta vuotta. 11 päivää Suomeen saapumiseni jälkeen kuntosalilla mies pyysi minua ulos syömään tai drinkille. Olin niin yllättynyt ja hämmentynyt etten osannut sanoa mitään, mutta annoin lopulta puhelinnumeroni, koska ajattelin että olisi kiva tutustua ihmisiin kun olin yksin siinä kaupungissa ja mies vaikutti ihan vaarattomalta, eikä ollenkaan minun tyypiltäni. Kerroin heti etten ole ollenkaan valmis suhteeseen, enkä halua mitään muuta kuin ystävyyttä. Hänelle se sopi, sillä hänkin oli hiljattain eronnut ja yksinäinen. En ollut pätkääkään kiinnostunut hänestä fyysisesti eikä hän vetänyt minua puoleensa ollenkaan, mutta oli hyvää urheiluseuraa ja kävimme teattereissa ja konserteissa, hiihdimme ja luistelimme ja patikoimme ja myöhemmin matkustimme. Mies oli selvästi ihastunut minuun ja pikkuhiljaa lämpenin hänelle. Exä oli kuitenkin kaiken aikaa mielessä ja ilman tämän miehen tukea olisin varmasti ratkennut ja palannut exän luokse.
Vuosi Suomessa olon jälkeen sain vihdoin avioreron ja exä päätti muuttaa Kanadaan jossa meillä oli toinen talo. Sain itse Ranskan talomme ja lapsemme huoltajuuden. Kaikessa exä oli todella sovitteleva ja reilu - ihan eri mies kuin ennen. Kaiken aikaa hän aneli anteeksiantoa ja uutta mahdollisuutta, vannoi muuttuneensa ja vetosi kaikin tavoin tunteisiini, lapsiimme, yhteiseen omaisuuteen ja historiaan. Mutta pysyin päätöksessäni, sillä ne lupaukset oli petetty jo niin moneen kertaan ennen ja tiesin, ettei hän muuttuisi ikinä vaikka kuinka yrittäisi ja itse siihen uskoisi. Hän oli tehnyt samat lupaukset aikaisemmin mutta vannoi että nyt on muuttunut ja ymmärtänyt kun saanut shokin siitä että lähdin.
Siitä on nyt 3 vuotta kun päätös erota hänestä tuli. Ja silti hän on mielessäni, vaikka asuu 10 000km päässä emmekä ole juuri lainkaan yhteydessä. Hän oli elämäni rakkaus ja hän kohteli minua todella kaltoin, ihan niinkuin melkein kaikkia teitä kohdellaan, manipuloidaan, syytellään, syyllistetään, ahdistellaan, omistetaan, jahdataan, ollaan sairalloisen mustasukkaisia jne jne. Mutta hän osasi olla niin ihana ja se alkuhuuma oli niin täydellistä ettei mikään suhde voi verrata siihen.
Olen edelleen suhteessa suomalaiseen mieheen. Hän käy täällä Ranskassa pari kertaa kuukaudessa, hän on ihana ja kiltti ja kunnollinen, hyvin toimeentuleva, rakastava, lojaali ja luotettava, ihana poikaani kohtaan - minulla ei ole mitään moitittavaa hänestä. Seksikin on hyvää. Mutta rakastumisen tunnetta en ole kokenut häneen. Välitän hänestä, mutten kykene tuntemaan ikävää, kaipausta, perhosia vatsassa, sitä pakahduttavaa onnellisuutta jota tuntee kun on sen Oikean kanssa. Olen yrittänyt lopettaa suhteen monta kertaa sillä se vaikuttaa liian epäreilulta häntä kohtaan ja pelkään että käytän häntä jonkinlaisena laastarina, mutta hän sanoo että haluaa olla tässä ja nyt ja tietää ihan täysin kaiken mitä tunnen.
Reilut puoli vuotta sitten sain uuden työpaikan jossa firman presidentti (johtaja?) palkkasi minut yhdeltä istumalta suoraan tosi hyvään asemaan. Heti ensimmäisenä työpäivänä hän tunnusti että oli ihastunut minuun. Mies ei ollut fyysisesti mitenkään puoleensavetävä, mutta jotakin hänen olemuksessaan ja tavassaan puhua, ja etenkin asiat joista puhuimme vetivät minua puoleensa kuin magneetti. Yritin pyristellä vastaan tunnetta, sillä huomasin heti että pomossani oli narsistisia piirteitä jotka muistuttivat ex miestäni. Hän painosti minua heti päättämään luovunko suomalaismiehestäni ja aloitanko suhteen häneen. Hän oli vakuuttunut että hän oli minulle se Oikea, että nimemme olivat kirjoitettu tähtiin. päätin heti lähteä firmasta, sillä tiesin että hän oli palkannut minut ihan henk kohtaisita syistä, mutta viikko sen jälkeen kaikki työpaikat suljettiin Covidin vuoksi ja jäin kotiin työttömyyskorvauksilla firman piikkiin. Pomo jatkoin piirittämistäni herkeämättä ja olin ihan sekaisin, sillä suomalaismieheni ei tehnyt minuut yhtään samanlaista vaikutusta (perhosia vatsassa, sydämmentykytystä, ihailua, haaveilua, mielenkiintoa hänen sanomisiinsa jne), mutta samalla intuiitioni huusi kovaa VAARA VAARA!!!! Koska olin ollut samalla tavalla viehättynyt erittäin karismaattiseen, vahvaan ja häikälemättömään ex mieheeni, tunnistin sen saman tunteen. Ja mikä mielenkiintoisinta; ex mieheni katosi mielestäni kokonaan pomoni ilmestyttyä kuvaan, kun taas suomalaismieheni ei koskaan saanut minua unohtamaan ex miestäni josta näin unta alinomaa ja jota ajattelin vielä 2v. myöhemmin.
Sen mitä koitan selittää on että meille pitkään narsistien kanssa suhteessa olleille se viehätys on uusi narsisti, koska se on meille jotain tuttua ja "turvallista". Äitini oli jonkin määrin narsistinen, eli minun elämäni rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset ovat kohdelleet minua huonosti. Ehkä siksi osaan rakastaa vain sellaisia ihmisiä. Sen vuoksi pysyn ihanan suomalaismieheni kanssa, sillä ehkä jonain päivänä paranen ja opin rakastamaan ihmistä joka kohtelee minua oikein. Tein valintani ja ilmoitin sen pomolleni. Hän ahdistelee vähän edelleen ja etenkin haukkuu ja syyllistää, mutta olen irtisanoutunut firmasta ja aloitan oman yritykseni ensi vuoden alussa.
Emme voi löytää onnea toisen ihmisen kautta. Meidän pitää oppia tekemään itsemme onnellisiksi ja rakastamaan ennenkaikkea itseämme. En mene uudelleen naimisiin enkä halua asua vielä suomalaismieheni kanssa. Kaikki on hyvin näin. Elämä on niin paljon parempaa ilman draamaa. Siihen on vaikea tottua, sillä vuoristorataa kaipaa, kaipaa sitä tunteitten jyrkkää vaihtelua ja kaikki muu tuntuu tasapaksulta. Mutta pikkuhiljaa oppii löytämään onnen tunteita muista asioista, ystävistä, luonnosta, urheilusta, lapsista, kodista. Näin minulla.
Kuunnelkaa sisäistä ääntänne. Jos joku vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta niin silloin hän todennäköisesti ei ole totta.

Minna69 kirjoittaa hienosti ja syvällisesti. Juoksukenkien kirjoittajan Outi Nevanlinnan asteikon mukaan ex-mieheni oli pahin eli viidennen asteen narsisti. En ole ollut koskaan täysin rakastunut häneen. Jo ennen avioliittoa minusta miehessäni oli jotain kummallista, jota en ymmärtänyt. En tiennyt silloin henkisen väkivallan ja narsismin olemassaoloa. Ero narsistimiehestäni oli yllättävän helppo. Kauan kului kuitenkin siihen, että ymmärsin hänen olevan narsisti. Avioero oli minulle helppo siksi, että en ollut koskaan oikeasti rakastunut häneen.

Noin neljä vuotta eron jälkeen tapasin nykyisen miesystäväni. Häneen rakastuin päätä pahkaa. Alussa olin jopa valmis muuttamaan yhteen. Onneksi kuuntelin ystävien varoituksia ja oma järkeni toimi. Emme ole koskaan asuneet yhdessä. Nyt arvioin hänet Nevanlinnan asteikolla ehkä toisen asteen narsistiksi. Aviomieheni oli introvertti, nykyinen ystävä on ekstrovertti. Tämä ekstrovertti on minun tyyppiä, meillä on ollut monia hyviä keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Oikeastaan olen oppinut häneltä, miten narsistiin tulee suhtautua. Olen saanut hyvää harjoitusta pitää puoleni. Välillä kirosanat lentelee ja katkaistaan puheluita. Kaikesta huolimatta pysymme ystävinä. Ehkä minulle ei sopisi tavallinen, "harmaa" miesystävä, en tiedä?

Kiitos kaikille vastauksista. Olin jo unohtanut, että olin kirjoittanut tämän.

Koettua2, myös minulla jäi koiramme exälle, jonka hän päätti yksin pitää. Teki myös päätöksensä ihan yksin. Olen ollut myös tuon voimalla nyt erossa hänestä. En voi uskoa ihmistä, joka voi itse päättää pitävänsä koiran. Muita asioita oli tietysti myös. Hänen ystävänsä ovat ottaneet vielä yhteyttä minuun, kun hän on pyytänyt, mutten ole langennut ansaan!
Toivottavasti sinä sait koirasi takaisin.

En ole ollut kenenkään muun kanssa eron jälkeen, tosin ei ole tehnyt mielikään. Kyllä sitä on ollut nyt onneksi ihan muut asiat mielessä kuten itsensä kehittäminen. Ehkä joskus, kun sen aika taas on joku voi tulla elämääni.

Minna69:lle, kiltti mies on ihaninta mitä voit saada hirviön jälkeen.

Haluan antaa teille uskoa tulevaan! Vielä käsittelen pitkään asioita mutta, olen löytänyt vierelleni kumppanin jonka kanssa jakaa kaiken. Tosin vieläkin tämä narsisti vaikuttaa päivittäin meidän suhteeseen, mutta tuntuu että vierelläni on mies, joka tukee minua ja antaa minun olla oma itseni. Etenen hitaasti, ihan tarkoituksella, sillä kuten moni tietää narsistin tarkoitus on saada toinen nopeasti pauloihinsa, äkkiä yhteen, naimisiin, lapsia, kunnes kaikki alkaa... Antakaa aikaa itsellenne ja tärkeintä on rakastua ensin itseensä uudelleen ja alkamaan arvostamaan itseään jälleen. Voimia