KESKUSTELUFOORUMI

Minulla on lapsia kahdelle miehelle ja ensimmäisestä jäin ns.leskeksi - näihin lapsiin minulla on hyvät ja avoimet välit, puhumme paljon kaikesta ja myös tunteita näytetään. On hyvä olla.

Mutta hänen biologisiin lapsiin en saa mielestäni sellaista hyvää äiti lapsi yhteyttä enää, siitä olen surullinen. Enkä tarkoita että pitäisi olla ystävyksiä mutta tarkoitan että se sama "jäynä" tuntuu olevan välissä. Ymmärrätte mitä tarkoitan, se ilmapiirin kylmyys, kovuus, tunteettomuus, vähäpuheisuus ja oikeassa oleminen, tietäminen kaikessa, tietynlainen suorittaminen käytöksessä eikä osata olla hetkessä yms.

Ikäänkuin hiljaisuuskin joskus kun ei tiedetä mitä voidaan puhua. Olen lapsistani irti napanuoran katkaisun suhteen joten he ei riipu minussa enkä minä heissä mutta yhteyttä kaipaan, lämmintä ja avointa ja varsinkin kun ikää on tullut.

Olisi niin antoisa jutella avoimesti tunteista, kokemuksista yms ja jakaa elämän eri vaiheita kun heilläkin nyt omia lapsia ja ikää on karttunut.
Kyllä jonkin verran ollaankin tekemisissä lähinnä lastenlasten takia ja osin muutenkin mutta sitä jotakin edelleen kaipaan.

Olen kaksi kertaa mennyt naimisiin ja kaksi kertaa eronnut näiden hänen biologisten lasten isästä.
Ensimmäisellä ero kerralla hän syytti lapsille kovaan ääneen pauhaten minua kaikesta, sellaisistakin asioista jotka oli hänen omaa mielikuvitusta.
Onhan ne asiat selvinneet vaikka vaikeaa se on ollut. Kaikki hänen puhumisensa oli turhaa koska niillä asioilla ei ollut mitään perää. Kyllä ne on selvitetty mutta lapsille en ole koskaan kertonut asioiden todellisia kuvioita ja laitaa.

En tiedä mitä minä pelkään. Ehkä sitä että jättävät ja hyljeksivät sitten isäänsä ja kokevat että minä itseäni puolustan, onko oikeinkaan.
Kyllä monet ammattilaisetkin on sanoneet että pitää puhua lapsille mutta olen ajatellut että tottapahan heidän silmät joku päivä avautuu ja ottavat itse puheeksi mutta ei ole vielä ottaneet puheeksi. Olisi siten helpompi keskustella asioista kun he aloittaisivat.

Hänen biologiset lapset ovat siitä ensimmäisestä erosta lähtien olleet ikäänkuin etäämpänä minua ja nyt kun aikaa on mennyt ja toinenkin ero kokemus takan niin nykyään nään heitä harvemmin ( ainakin joitain heistä ) ja puhumme kuin vieraat toisillemme, lapsia on useita.

Yhdeltä hänen lapseltaan olen saanut samaa kontrollointia josta se pelko on kasvanut myös muita lapsia kohtaan. He pitäne yhteyttä isäänsä tiivisti ja hyvä niin.

Olen ollut ja olen edelleen ihminen joka haluaisin elää kaikkien kanssa sovussa, edes päivää pitää pystyä sanomaan. Onhan hän lasteni isä ja isä-lapsi suhde on aivan eri kuin parisuhde.

Ensimmäisen eron jälkeen oltiin vuosia ja nyt toisen eron jälkeen oltu jälleen vuosia erossa ja yhä hän haluaa kuulua elämääni, soittelee mutta en vastaa kuin aniharvoin, kuten viesteihinkään. Jos ja kun en vastaa, hän pysyy hiljempana kauenmmin. Jos vastaan, ensimmäisenä yleensä kysyy olenko yksin, olenko menossa tai että onko vieraita. Oleppa siinä sitten.

Kaksi vuotta sitten minulla kävi tv asentaja kotona korjaamassa ja sanoin lasten isälle että arvaa mitä se maksoi, oli nääs tosi edullinen ja vielä kotona kävi korjaamassa niin lasten isä sanoi "yhden yönseudun"!
Tätä se on ja silti vain riippuu. Käsittämätöntä. Totuus on että minulla ei ollut edes seurustelu suhdetta vuosiin puhettakaan seksistä. Ei kiitos, siksi tuollainen sanonta tuntuukin pahalta. Miksiköhän se on niin vaikea sanoa tällaiselle ihmiselle suoraan omat mielipiteensä, tai ainakin minulle on.

Mutta minkälaisia kokemuksia teillä on tästä kun lapsia ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole voinut yhteiselämää jatkaa ja millaisia neuvoja antaisitte aikuisten lasten suhteen kun ei olla koskaan puhuttu avoimesti minun kokemuksista ja olisihan kiva kuulla heidänkin kokemuksia ilman että se johtaisi kummankaan vanhemman syrjäyttämiseen - ollaanhan kaikki vain ihmisiä.

Tullut uusi blogi ja siinä oleva "ihminen tavattavissa" lopputyössä on paljon asiaa ja niin tottakin. Kiitos siitä.

Tällä viikolla kun näitä kirjoitellut ja lukenut toisten kirjoituksia niin kyllä vaan öisin jo näyttää vaikka minkälaisia unia - onneksi ne on vain unta.

Olen kasvanut ns,vanhaan aikaan kun lapset kasvoi siinä sivussa ja vanhemmat hoiti nuorempia. Lasten tehtävät oli moninaiset maalla maatalossa ja vanhempia oppi kunnioittamaan kaikesta huolimatta. Siitä kai se lähti, hyvä asia, mutta!
Itselläni oli vielä niin että vanhempani oli eronneet minun ollessa noin kolme vuotias enkä muista lapsuudessa, nuoruudesssa, isästä mitään.
Opin tuntemaan hänet myöhemmin.

Itse olen kasvanut juuri tuollaisessa tunnekylmässä ilmapiirissä ja joutunut siitä aina seuraavaan ja jälleen seuraavaan ihmissuhteeseen jossa väkivalta muodot vain on muuttuneet. Kaikki ne on tullut koettua, aivan kaikki ja henkinen väkivalta on kaikista tuhoavinta.

Lisäksi isän poissaolo on vaikuttanut tavallaan, ei ainakaan hyvässä mielessä. Suhteisiin ja koko elämään se on vaikuttanut ja tehnyt minusta monella tapaa puutteellisen ihmissuhteisiin, puhettakaan muusta mutta jostakin ihmeen syystä olen mennyt elämässä muuten eteepäin ja saanut vierailta kannustusta ja rohkaisua, useat työpaikatkin elämän aikana löytyneet koulujen harjoittelujen kautta.

Kun ihminen on elämässään yli 50 vuotta ollut toisia varten väkivalta suhteissa, ikäänkuin ei itseään tuntisikaan ja vasta sitten vapaaksi tällaisista ihmis suhteista irti päästyään kunnolla edes tajuaa, missä on ollut osallisena.
Kulttuuri ja aika oli toinen -50 luvulla. Varmaan tällaisia ihmis tyyppejä oli paljon vanhempina mutta ei sitä silloin edes tiedetty/tunnistettukaan.

Tiedetään, kaikki että ei ole täydellistä ja aina oikein tekevää ihmistä ei ole olemassakaan mutta surullista kun on joutunut tällaisen ihmisen kanssa parisuhteessa tiiviimpään kanssakäymiseen.
Ja näin se on siirtynyt seuraavalle sukupolville perheessä kun ei ole ymmärtänyt/tunnistanut koko piirteitä ajoissa. Vaikka on tunnistanutkin sen oudon jäynän ja kylmyyden parisuhteessa ja kodin ilmapiirissä. Se aina vaan harmittaa kun ei sitten ajoissa tunnistanut ja osannut lähteä suhteesta.

Oli mullakin niin että vasta toisen eron edellä sain kirjallisuutta käsiini ammattilaisen kautta ja silmäni aukesi eka kerran, onko totta, siitäkö se on ollut koko ajan kysymys. Miten se saakaan niin hämmennyksiin omat tunteet ja kokemukset, ei tiedä ketä uskoa.
Salakavala tauti kuin syöpäkin, syö toisen ihmisen koko minuuden ja muovaa mieleisekseen. Minäkin luulin että se on aivan normaalia, ollen hänen vaan erilainen luonteeltaan. Olinhan tietty jo tottunut, hyväksynyt tiedostamattomalla tavalla että minulle saa tehdä/sanoa miten vaan toiset haluavat ja tahtovat, kuitenkin minun pitää olla hyvä ja kiltti, kunnioittaa kaikesta huolimatta.

Lapset on kasvaneet ja nyt näin. Mutta parhaansa kun tekee vanhempana niin ei enää ruoski itseään. Kiitollinen olen kun selvisin kuitenkin suht koht omaan ihanaan vapaaseen elämääni ja suhteet on kaikkiin, tavalla tai toisella mutta kuitenkin. Vieläkin vaikka erosta on aikaa kymmenkunta vuotta, herätessäni ihmettelen ääneen miten ihana kun kukaan ei vahdi ja ei ole kontrolloimassa moneltako heräät ja mitä teet,syöt ja missä järjestyksessä, minne liikut ja ketä tapaat, kenelle soittelet, kauanko menee aikaa ja mitäs meni rahaa kaupoilla, kuinka teen väärin mitäkin ja miksi en huomioi häntä ja yms.

En ymmärrä pitäisikö minun avata lapsilleni mitä minä olen oivaltanut menneestä elämästä ja suhteesta isäänsä. Olen pohtinut että ketä minä sillä auttaisin, itseänikö vai heitä vai molempia. Ehkä kuitenkin on niin että kun on selvinnyt omilleen ja elänyt kymmenkunta vuottakin vapaudessa ja on ollut aikaa miettiä syntejä syviä, niin itselleen kai mielenrauhaa haluaa.

Ymmärtää nyt miten se on vaikuttanut parisuhteessa ja suhteessa lapsiin. Mutta mennyttä ei voi enää pyyhkiä pois, on toivottava että kukaan ei tarviisi kokea sellaisia asioita joissa toinen lyödään kaikin keinoin matalaksi, mitättömäksi ja kuitenkin jahdataan viimeiseen asti. Raastavaa.

Jokainen lapsista on kuten aina, erilainen luonteensakkin puolesta ja olen miettinyt mikä oisi parasta että tämä paise saadaan puhkaistua välillämme joka on kuin puettuna hiljaisuuden kaapuun.

Lapseni oli ensimmäisen eron alkaessa toisella kymmentä hyvän matkaa ja nuorin alle kouluikäinen joka läksi mukaani. Toisen eron aikaan lapset nuorinta vaille jo omillaan maailmalla ja nyt ovat kaikki, omia lapsia useilla.

Olisin kiitollinen jos täällä kenellä vastaavaa tai muuta kommentoitavaa - neuvoja, vinkkejä tms niin voisi laittaa postia, myös yv viesti tervetullutta. Samanlaisia asioita kokeneet antavat vertaistukea tässäkin asiassa ja tarvitsemme tukea ja rohkaisua jaksaa eteenpäin

Olen lueskellut kirjoituksia täällä ja onkin paljon hätää ja huolta lapsista, miten sallia ja/tai jopa hyväksyä yhteinen aika tällaisen henkilön kanssa jonka tietää ettei tee hyvää lapselle. Ymmäärrän täysin huolen ja hädän.

Olen vaan liian arka neuvomaan tai ohjaamaan ketään heidän blogeissaan, siksi laitan tähän omaan blogiin että teettepä minkälaisia valintoja tahansa niin koittakaa tehdä sellaisia ettei tarvitse ikinä katua.

Minulla ongelmat ovat nyt suhteessa aikuisiin lapsiin mutta kenellä vasta alaikäisiin niin voimia ja viisautta teille toimia lapsen parhaaksi vaikka kuinka vaikeaa olisi. Se varmasti kannattaa.

Itselläni kun oli lapsesta, nuorimmasta aikoinaan hätä, yritin puhua ja saada viranomaiset ymmärtämään henkisen hyvinvoinnin tilanteen lapsella sekä kodin ilmapiirin sekä sen "myrkyttäjän" tuomat ongelmat.

Se on ihmeellistä tänäkin päivänä miten lastensuojelun työntekijät ovat voimattomia ja kädettömiä tämän asian suhteen, ikäänkuin kiertelevät ja kaartelevat ja ymmärrän että siksi kun he joutuisivat siinä itse ongelmiin jos heillä olisi kykyä ja mahdollisuutta kirjata näitä asioita lapsen tietoihin sanoina niin menisivätkö he diagnosoimaan toisen vanhemman terveyttä, mene tiedä.
Kun ja jos vanhempi kuitenkin hoitaa muun eli päällisin puolin kaikki kotona silminnähden ok.

Itselläni kun oli aikoinaan tuo tilanne, siis huoli lapsesta niin kyllä kerroin virkamiehille suoraan kaiken miten asiat ovat kotona, en kokenut saavan apua mutta kuitenkin lapsen tilannetta korjattiin heidän suunnitelmallisilla keinoilla lapsen parhaaksi. Sitä en tiedä mitä he papereihinsa ovat kirjoittaneet mutta lienen siellä kuitenkin jotain otettu todesta kerronnastani.

Tämän helvetin olen itse käynyt läpi ja siksi kirjoitan. Mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset.

Tämä nyt menee yksinpuheluksi vai oisiko päiväkirja sittenkin mutta olen saanut näiltä sivuilta niin paljon tietoa ja rohkaisua vaikka olen jo kymmenen vuotta sitten eronnut, kirjoituksissa monet kuvaavat niin hyvin tilanteita millaisissa itsekkin aikoinaan elin.
Olenhan ollut vasta tämän kymmenen vuotta tietoinen missä helvetissä oikeasti elin ja sehän tässä kaduttaakin kun ei silmät auenneet aiemmin mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kaipa minulle jäi ainainen omaan terveyteen ja hyvinvointiin suuntaava tiedonlähteiden kaipuu. Esim seksuaalinen hyväksikäyttö, vaikeaa siihen on enää vuosikymmenien jälkeen saada näyttöä tai muista alistavista tilanteista joita oli päivittäin yhteensä avioliitossa kolmatta kymmentä vuotta ja lopuksi haukkuminen syyllistäminen kaikesta jopa itse keksitystään lapsille kovaan ääneen erotilanteessa.

Käynyt ilmi miten toisen jatkuva arvosteleminen, kontrolloiminen, alistaminen taloudellisesti fyysisesti ja sosiaalisesti jopa henkisestikkin saa tunteen että olenko oikeasti minä se syypää hänen käyttäytymiseensä. Kuten toisen eron lopussa kokosin tavaroitani ja satuin kuulemaan että hän keskustelee yhden lapsemme kanssa ikäänkuin salaa niin varmaan ensimmäistä kertaa yhteiselon aikana korotin ääntäni että miksi salaa pitää puhua meistä, niin hän vei asiaa siten eteenpäin että olen tuolloin ollut psykoosissa joka lukee edelleen nuorimman papereissa. Nämä ihmiset kun ovat niin asiallisen osaavia käyttäytymään virkamiesten edessä että heitä uskotaan kaikessa. Tosi surullista.

Sittemmin kun tajusin mistä on kyse ja sain tietoa lisää, helpotti ja paljon, mutta esim suhteet aikuisiin lapsiini on edelleen iso puutosvaje minulle, en tiedä onko heillä mitään tällaista tarvetta puhua mutta minä kaipaan vapautta puhumiseen lasten kanssa, koen että se ei ole kohdallaan, tai minusta tuntuu siltä että pitäisi puhua mutta en tiedä mitä mistä ja miten etten isäänsä eli silloista aviopuolisoani morkkaisi vaan osaisin kertoa omat kokemukseni. Onhan hän kuitenkin ollut ja on hyvä isä ja isoisä.

Onko tuo lasten isän tapa toimia suhteessa omiin lapsiin sitten niin iso asia jota kunnioitan ja arvostan että eteneminen puhumiseen lasten kanssa jää toteutumatta? Tiedämmehän että suhteet on erilaiset, vanhempien keskeinen suhde on hyvin erilainen paljonkin kuin vanhempien suhde lapsiin ja toisinpäin, vieläpä jopa isällä ja äidillä on merkityksensä/vaikutuksena lapsen kehitykseen.

Mummuassa seuraava linkki kertoo selkeästi parisuhteen manipuloijaan suhtautumisesta. Sanotaan viisaita. Mutta en saa siitäkään vastauksia omaan elämäntilanteeseeni suhteessa aikuisiin lapsiin.

https://ihminentavattavissa.fi/blogi/ma ... isuhteessa

Yksinpuhelu jatkuu. Olen lukenut monien blogeja ja kommentteja, löytyy niin paljon yhtäläisyyttä monesta, aivan liian monesta.

Nyt on aika itselläni elää niin että osaa itseään ja toisia kunnioittaa ihmisenä, saa ja voi, jopa pitääkin myös arvostaen niin että antaa itselleenkin oikeuden ja velvollisuuden elää ihan omaa elämää, rajata miten hyväksi näkee.

Vertaisuus antaa voimaa, niin se on. Täällä voi sanoa asiat niinkuin ne kokee.

Ei ole ollut helppoa minulle nämä kymmenen vuotta kun alun alkaen olen antanut hänen kuulua elämääni, ehkä siksi kun en halunnut välirikkoa pitää alun alkaenkaan .
Aikoinaan ymmärsin että parasta on pitää välit jotta perheenä voi olla jos yhteisiä juttuja tulee kuten lastenlasten syntyminen, häät tms.

Vaikeaa se on kun hän käsittää pienenkin asian, jopa puheluun vastaamisen hyväksymisenä tai sellaisena ja hän kai kuvittelee että nyt hän saa kuulua elämääni jne. Edelleenkin. Ei onneton ymmärrä etten halua häntä en missään muodossa, en halua nähdä, pelkään ja ahdistaa hetkenkin näkeminen. Kuitenkin hänkin on vain ihminen, jota edelleen arvostan ihmisenä ja kunnioitan ihmisenä. En hänen tapojaan toimia.

Hänessä on edelleen ne piirteet/arvot joihin ihastuin, ei ne miksikään ole muuttuneet.

Tosin on puhelut vaihtuneet viimeisen vuoden aikana viesteihin ja paljon harventuneetkin, onneksi. Usein en edes vastaa niihin mutta jos jotain lapsista lastenlapsista niin vastaan lyhyesti.

Sen minä vaan sanon että te jotka nyt olette eroa tällaisesta ihmisestä suunnittelemassa niin tehkää se varmasti ja vakaasti, kaikki asiat kerralla ja paperille viranomaisen toimesta sopien. Näihin tunteisiin ja suhteesta lapsiin olen jäävi sanomaan mitään. Uskon että itsekukin tekee sillä hetkellä missä elää, parhaat valintansa. Niin tein minäkin, jäljestäpäin olen katunut joitain valintoja, toisaalta taas ne on olleet hyviäkin valintoja.

Ei asiat niin yksioikosia ole varsinkin erotilanteessa jos on lapsia. Puolensa ja puolensa. Niin se menee. Jokainen tilanne on erilainen. Onhan se luonteestakin kiinni ja monesta muusta miksi valitsee niin kuin valitsee, tärkeintä että se on oma valinta eikä toisen sanelema tai pakottama tai että vertaat toisen tilanteeseen. Aina se on ainutlaatuinen, unikki tilanne jokaisella.

Itse olin lepsu kymmenen vuotta sitten, liian kiltti ja suostuin hänen ehtoihinsa jotka jätti kuitenkin hoitamatta, ja nyt sitten niitä selvitellään, hän ei muka edes muista mitä itse on ehdottanut ja jopa paperille kirjoittanut, kuitenkaan ne ei menneet virkamiehille virallisesti.

Kohdallani samoin tapahtui ensimmäisenkin eron jälkeen joka oli jo kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin auttoi oikeusavustaja ja niin olisi nytkin auttanut mutta itse peräännyin.
Päätin mielessäni viimekesänä -20 että nyt en anna periksi kun asia tuli ilmi jonka olin hyväntahtoisuuttani antanut olla taholtaan hoitamatta kymmenen vuotta, mutta hän alkoi venkoilla ja kiduttaa/kiusata lisää sillä asialla viimesyksyn mittaan, varmaan puhunut lapsilleenkin, luulisin.

Lopulta nyt vuoden alussa olin puhki sen asian kanssa henkisesti ja luovutun. Olkoon. No miten hän suhtautui siihen, tiedättehän, ei hiiskaustakaan anteeksi pyytämisestä tai pahoitteluaan tai vastaantulon merkkejä, vaan hiljaisuus.
Tärkeintä että ei puuttuisi enää elämääni millään muotoa, ei kuuluisi ei näkyisi. Heplotti henkisesti minua kylläkin tuo päätökseni tuossa asiassa vaikka tiukille se otti.
Olen niin lyöty kaikista kokemuksistani suhteessa häneen etten jaksa enää hänen pelejään, en.

Toivottavasti te muut olette vahvempia pitämää oikeutenne kaikesta huolimatta.

Puhuminen, se on vielä edessä biologisten lastensa kanssa. Lapset jotka oli ensimmäisestä avoliitosta ja jotka hän "tämä gasanova" adoptoi yhteen muuttaessa, nyt toinen heistä kärsii ja pahasti, siis niistä vuosista kun yhdessä oltiin "gasanovan" kanssa ja nämä lapset oli pieniä silloin.

Eli kun tuolla jossain blogissa puhutaan miksi en pääse irti, niin näinkin voi mennä aikaa kuten vanhimmilla lapsillani, olivat pieniä silloin, alle kouluikäisiä kun "gasabovan" kanssa yhteen mentiin ja siitä on aikaa melkein kolmekymmentä vuotta!

Puhuminen gasanovallekkin on tehtävä vaikka kirjoittaen jos se on helpompaa, mutta hänen on syytä tietää mitä on aiheuttanut myös lapsille.

Puhettakaan itsestäni, miksi en pääse irti, siksi kun annoin lepsuuttani hänelle vallan jatkaa kiusantekoa erojen jälkeen. Minähän se syypää olen itseni ja lasteni kärsimiseen. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi ja on eteenpäin vaan mentävä. Ymmärrän valintani ja tiedostan vallan hyvin.

Minullakin on oikeus päättää ja muutta kurssia kuten olen tehnytkin ja siten antaa itselleni armon ja vapauden elää ilman tunnontuskia vääristä valinnoista. Jälkensä ne jätttää ja ei varmaankaan koskaan poistu kokonaan mutta onneksi niitä voi hallita paremmin kun ymmärtää enemmän.

Onneksi nämä vanhimmat lapset puhuvat minulle nuista vaikeuksistaan jotka heille jäi lapsuus/nuoruus vuosilta kun yhdessä elettiin.

( ajatuksia vapaasti kirjoitettuna jälleen tänään joten virheitä ja ajatuskatkoja havaittavissa - haitannekko mitään ).

Yksinpuhelu jatkuu...
Emme ole vieläkään puhuneet aikuisten lasteni kesken mutta asia kypsyy, muhii ja toivon että pian päästään asiaan.

Olen lukenut aktiivisesti uusiakin kommentteja. Aina ja lähes kaikesta löytyy niin paljon tuttua omasta menneisyydestä.

Kuten tuokin lapsen hakeminen ja palauttaminen, juuri noin oli mullakin, toimi oman päänsä mukaan ja jos ei mulle käynyt heti, sain tietää mikä olen. Hän ilmoitti kun hänelle sopi tuonti, haku ja se piti sopia minulle.
Kerran oli niin että oli jäänyt kotiini lapsen kanssa kun oli tuonut ilman lupaani, eli en ollut ehtinyt vastata kysymykseensä sopiiko tuonti, oli jo lähtenyt ajamaan/tuomaan ja sillä lailla jäänyt kotiini. Voi että, oli se hurjaa aikaa.

Suuttui myös kovasti kun elatusavusta posti oli tuonut ilmoituksen jossa hänen tulonsa tarkistettaisiin.

Monenlaista alistamista, kiusaamista tavalla jos toisellakin mahtuu yhteiseen elämään sekä näihin erovuosiin kun hän on minun löpsöilyn takia saanut yhteyttä pitää elämääni.

On nämä ihmiset sellaisia elämän syöppöjä, kertakaikkiaan. Toivon sydämmestäin teille kaikillle paljon voimia ja tervettä itsesuojelun/arvostamisen voimaa että pidätte hänet kaukana itsestänne. Vaan niin tiukalla tiukalla hänen rajaamisella kuin mahdollista elämänne paranee ja voitte elää vapaasti.

Minulla kohta kolme kk,tta kun en ole mitään yhteyttä vastaanottanut. Paikkakunnalta muuttoa suunnittelen ( asuu samalla paikkakunnalla ja esim hänen kauppapäivinä minä en liiku kylillä ) jotta pääsen vihdoinkin omaan rauhaan ja elämään kaikinpuolin.
En halua nähdä en kuulla häntä, en mitään hänestä.

Silti hän on lasteni isä ja arvostan ihmisenä, lasteni isänä ja lastenlasten ukkina.
Kaikki ne piirteet on hänellä edelleen, uskoisin, joihin ihastuin. En vihaa häntä, ei ole mitään syytä, mutta kadun omia valintojani.

Keskustele avoimesti niiden läheisempien lasten kanssa menneisyydestä ja mitä olet nyt oivaltanut. Yritä katkaista sukupolvien kaltoinkohtelun ketju.
Ne gasanovan lapset ovat miehesi puolella ja jatkavat kai alistamisen perinnettä?? Heihin on vaikeaa vaikuttaa?

Vuodet ovat vierineet ja sama ongelma tullut jälleen minulla esille, mutta nyt käyn sitä läpi terapeutin kanssa, koska minulle alkoi tulla painajaisia hänestä, kuin toiselle vanhimmalle pojalleni, on myös ollut nyt unia joissa hän tekee väärin ja kas kas, pystyn sanomaan mielipiteeni.

Se on tavoitteeni, että voin ja pystyn puhumaan sen minkä tarvitsen yhteisille lapsillemme sekä hänelle ( ehkä kirjoitan koska hänen olisi saatava tietää mitä on aiheuttanut ), kertoen omalta puoleltani mikä on totta ja mikä ei, onhan sitä ositus papereissakin dokumenttia.

Täällä ei taida olla enää tuon alun aikaisina ihmisiä paikalla, toivottavasti ovat päässeet omille jaloilleen vahvistuneena omina itsenään.
Tämä kuvastaa miten vaikeaa, todella vuositolkulla menee irti pääsemiseen, minulla siis ja täytyy siihen todeta että tavoitteeseensa kyllä ex pääsi!

Minulla tämä viisi vuotta edellisistä kirjeistä mennyt parempaan suuntaan, ei kuulu elämääni mutta lasten juhlissa näemme ja juhla aikojen tervehdys/onnittelu viestin hän laittaa - joskus vastaan - joskun en. Ei pitäisi yhtään kertaa, mutta siihen en ole kyennyt.

Mutta nyt tämä oma aikani mennä tässä vaikeassa asemassa eteenpäin, sai palaamaan näille sivuille. Jos sinulla lukijani, on vinkkejä tai mikä onkaan oma kokemuksesi aiheeseen liittyen, olisin kovin kiitollinen jos saisin lukea ajatuksiasi. Saa myös laittaa yv jos siltä tunuut, tottakai.