KESKUSTELUFOORUMI

LAPSUUDEN VARJO

Narsistisen vanhemman vaikutus lapsen kasvuun, kehitykseen ja aikuisuuteen

Ihminen tavattavissa‐koulutuksen lopputyö

https://tunnejahyvinvointi.fi/lopputyo/ ... n_2403.pdf

Kiitos tästä mielenkiintoisesta tekstistä. Mainitset olevasi itse narsistin uhri. Uskon, että kaltaisesi ihmiset voivat saada paljon hyvää aikaiseksi sen osalta, että tieto narsismista leviää ja ihmiset tunnistaisivat sen paremmin. Narsistit eivät tietenkään maailmasta lopu eivätkä koskaan muuta omaa käytöstään, mutta ehkä saisivat vähemmän uhreja yksittäisistä ihmisistä kuten myös yhteisöistä, jos omien rajojen tunnistaminen kävisi helpommin. Laitoin työsi talteen itselleni ja luen sen ajan kanssa. Itse olen muuten hakenut terveydenhoitajakoulutukseen näin vielä 43-vuotiaana ja aion erikoistua psyk puoleen. Oma kokemukseni muutti minua ihmisenä. On aika ennen sitä ja aika sen jälkeen. Vaikka olenkin narsistin aikuinen tytär, ajattelin lapsuudenkokemukseni olevan vain sellainen "perhejuttu". Nyt seurakuntanarsistin kohdattuani vasta tajusin, kuinka laajaa tuhoa ne voivat saada aikaiseksi. Ne kaappaavat kokonaisia yhteisöjä halutessaan. Toivon voivani edistää tietoutta narsismista ja siitä, miten heiltä voi suojautua.

<3

Minä olen myös narsistin aikuinen tytär. Kävin pitkästä aikaa tapaamassa narsistista äitiäni ja nyt minulla on ollut valtava ahdistus sen jälkeen. Edelleen äitini on sitä mieltä että minä olin syyllinen lapsena kodin asioihin. Kun olin ala-asteella hän sanoi minulle että "jos olisin tiennyt minkälaista helvettiä elämä on lasten teon jälkeen niin ei olisi ikinä tehnyt lapsia, että lasten teko oli elämäni suurin virhe, että mistä jumala minua rankaisee että olen saanut niin hirveät lapset, ja että naapurin lapset ovat niin paljon reippaampia". Sen jälkeen äitini alkoi laulamaan herra apusi anna virttä kovaan ääneen. Hän myös syyllisti minua riidoista joita hänellä ja isälläni oli. Olin kuulemma kiukutellut ja sen takia he riitelivät ja huusivat toisilleen. He erosivat kun siirryin yläasteelle. Kun olin ylä-asteella äitini sanoi minulle että "sinusta ei tule koskaan mitään ja kukaan ei koskaan tule sinua rakastamaan." Äitini myös vertaili minua muihin ja oli sitä mieltä että olen yhtä saamaton kuin serkkuni, tai yhtä hirveä kuin isäni jne. Hän myös pilkkasi ulkonäköäni. Hän piti itseään kauniina ja ihmetteli samalla kun katseli itseään peilistä että mistä minä olin saanut aknen, että ei ainakaan häneltä koska hänellä on täydellinen iho eikä hän tarvitse meikkiäkään. Äitini syyllisti minua monesta asiasta, mm. koska bensa meinasi usein loppua autosta, se oli minun syytäni koska minua piti kuskata esim. kouluun 10 kilometrin päähän kodista koska aina ei ollut varaa ostaa bussilippua ajallaan. Kerran hän ajoi ojaan talvella ja se oli kuulemma minun syytäni koska en ollut hiljaa takapenkillä. Kun muutin pois kotoa hän soitti perääni ja kertoi miten ihanaa elämä on nyt kun olen muuttanut pois.

Edelleen hän on sitä mieltä että minussa oli vika että hän teki parhaansa mutta se ei kelvannut. Hän myös pari päivää sitten olleessa tapaamisessamme sanoi että on nekin ketä on hakattu lapsena selvinneet ja elävät hyvää elämää että hänen mielestä on jopa parempi että kuritetaan fyysisesti.

Olen ahdistunut, tuntuu tosi raskaalta. On surullista ja ahdistavaa kun kyseessä on oma äiti ja tietää ettei ikinä tule saamaan äidin hyväksyntää.

Äitisi on kamala. Piste. Ansaitset parempaa. On normaalin ihmisen normaali reaktio olla ahdistunut ja surullinen tuollaisen kohtelun jälkeen. Eräs työkaverini joskus sanoi, että perheenjäsenet on ainoat ihmiset maailmassa, jotka pääsee aina varmasti ihon alle. Ne tuntevat sinut läpikotaisin ja löytävät arat pisteesi vaikka unissaan. Siksi on hyvä miettiä kuinka paljon haluaa itseään satuttaa niiden kanssa. Olet oikeassa siinä, että on tosi surullista tietää, ettei tule koskaan saamaan vanhemman hyväksyntää. Siitä jää haava, jota kukaan muu ei voi täyttää. Työpaikan, harrastusporukan, ym. pystyy korvaamaan, mutta omaa perhettä ei korvaa mikään. Jos se perhe ei ollut hyvä, sen asian kanssa joutuu vain elämään, kuten tiedätkin.

Kuitenkaan perhe ei voi kertoa sinulle, kuka sinä olet. Sen päätät sinä itse. Kukaan muu ei voi kirjoittaa elämäsi tarinaa, kynä on sinun kädessäsi.Vain sinä tiedät kuka olet, mihin olet menossa ja miten näet tämän maailman. Äitisi ei voi syvintä sisintäsi tuntea koskaan eikä voi koskaan mitätöidä sitä. Kuten englanninkielisessä maailmassa sanotaan: just walk away. Et tarvitse kenenkään kuonaa myrkyttämään omaa elämääsi.

Ja yks juttu vielä: minäkin olen mennyt halpaan niiden kanssa. En lapsuudenperheeni kanssa ja olin vielä aika ylpeä itsestäni. Kunnes törmäsin narskuun seurakunnassa ja se meni mun ihon alle kunnolla. Joka ihmisellä on heikko kohtansa ja mulla se on usko. Korjaan, oli: nyt mut on koulutettu näkemään senkin kuvion läpi niin, että läksy seurakuntien apinaleikeistä meni perille loppuelämäksi. Minäkin menin useita kertoja takaisin siihen kauheaan kirkkoon. Minä, joka ylpeilin sillä, että mua ei narskut ole pyörittäneet lapsuuden jälkeen. Voin sanoa, että ylpeys karisi siinä keississä, kun itkien säntäilin edestakaisin ja yritin selitellä mustaa valkoiseksi, jotta en joutuisi hyväksymään, että joudun ulkopuolelle. Varsinkin kun mua syyllistettiin "uhriutumisesta" ja siitä, että "annan ajaa itseni ulos." Pahinta on, että syyllistettiin uskolla. Nähkääs, kun tosiuskovainen ei pienestä hätkähdä, eikä ole moksiskaan vaikka srk:ssa olisi kuinka paha olla. "Jumalanhan takia sinne mennään." Eikö ole vinksahtanutta? Tuolle on termikin: hengellinen ohittaminen (spiritual bypassing).

Nyt olen nähnyt, miten narsku toimii yhteisössä ja vaikka kuinka kasvoin narskuisän lapsena, se ei valmistellut mua siihen, miten laumadynamiikka toimii narskun kaappaamassa yhteisössä ja miten uskontoa vääristellään jotta voidaan peitellä epäkohtia. Tiedän ,että uskiksissakin on inhottavia ihmisiä ja papeista jotkut ovat varsinaisia perkeleitä, mutta se yhteisön keskinäinen sanaton sopimus narskun suojelemiseksi oli kaikessa kauheudessaan melkeinpä kiehtova kokemus. Tiedän siis mitä on, kun palaa takaisin, vaikka tietää tulevansa vain satutetuksi. Ihmisen aivot kuulemma toimii sillä tavalla: pyrkii takaisin tuttuun, vaikka se satuttaisikin. Aivoja nimittäin pelottaa hypätä tuntemattomaan, siellähän voi olla vaikka sapelihammastiikeri. Siksi on "turvallisempaa" palata tuttuun paikkaan, josta tietää mitä siellä on, vaikka se olisikin pahaa. Hullua, eikö? Miljoonia vuosia vanha savannikoodi se siellä häsää.

Silti: sellin ovi on auki. Se oli koko ajan auki. Mun tarvitsi vain kävellä ulos siitä, vaikka prosessi oli tuskallinen. Lopulta tajusin, ettei niillä ole valtaa viedä multa mitään. Ne vei multa pelkät seinät. Jumalaa ne ei multa vienyt eikä mitään muutakaan mun elämästä. Ne ei voi pilata mun elämää, koska kynä on todellakin mun kädessä. Joka päivä kirjoitan omilla sanoilla sen, kuka olen ja mihin olen menossa.