KESKUSTELUFOORUMI

Millaisia jälkiä suhde narsistiin on sinuun jättänyt? Itse huomaan olevani välillä epävarma silloinkin, kun tiedän että osaan ja tiedän, pärjään jne. Eli olen välillä todella epävarma itsestäni. Toisaalta olen oppinut tunnistamaan narsistiset henkilöt huomattavasti helpommin kuin aiemmin, mikä on hyvä juttu. Onko muilla tuollaista epävarmuutta itsestä, omista taidoista, osaamisesta tms? Mulla tällainen itseni tai omien taitojeni epäily aktivoituu silloin herkemmin, jos havaitsen jotain narsistista käytöstä toisessa ja toinen alkaa vaikkapa puheillaan alistamaan, vähättelemään, käyttäytymään ylimielisesti ja kaikkitietävästi jne. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tällaiseen törmää herkästi ja tuntuu, että narsistisen parisuhteen traumataakka ja ahdistus nousee taas pintaan. Narsistinen suhde teki minusta ehkä tietyllä tavalla vahvemman, tiedän paremmin, mitkä mun omat arvot on ja vältän narsistisia ihmisiä ja tunnistan heidät paremmin. Kuitenkin tää epävarmuus nousee aika ajoin vahvasti pintaan ja välillä se ahdistaa.

Jäljet on jättänyt ja pahat sittenkin, varsinkin kun olen hänet tuntenut yli neljäkymmentä vuotta, jossa ajassa kaksi avioliittoa hänen kanssaan.
Kyllä kaduttaa ja pahasti.

Te jotka nyt tunnistatte tilanteenne ja olette varmoja tunteistanne, lähtekää niin pian omaan elämäänne kuin mahdollista. Sanon kokemuksesta, voi jättää niin pahat jäljet että aina ne vastaan tulee joko hyvässä tai pahassa. Mutta katso kenelle puhut asioistasi. Toki kaikki tuki joka rohkaisee ja vie eteenpäin ja koet hyvänä on avuksi.

En kannusta avioeroon, mutta se mitä ikävää koette ei ole Luojan tarkoitus parisuhteesta/avioliitoosta. Tiedän että monet te muutkin olette lähteneet vakaasta tahdosta ja tosissanne, joko ymmärtämättä millaisen ihmisen pauloihin olette joutuneet tai ette, olette antaneet kaikkenne ja se ei olekkaan ollut mitään eikä minkään arvoista toiselle. Ei edes vaikka yli kaksikymmentä vuotta olette perhettä perustaneet, kotia lasten ohella hoitaneet/kasvattaneet, kenties kouluttautuneet ja käyneet työssä, kaikkenne antaneet ja yrittäneet pelastaa avioliittonne , kaiken itsenne kaupallakin ( itse kuin ostin seksillä häneltä ruokarahan perheelle, mitä kiltimpi olin, sen vanhemmän tarvitsi kaupassa laskeskella riittääkö raha ) ja uhallakin ja silti toiselle olet ollut vain pelkkä elätti, kaiken sen jälkeen.

Kohdallani edelleen jatkuu kiusaaminen, kymmenen vuotta sitten eli viimeisen eron sanojaan ei olekkaan pitänyt ja nyt yrittää vetkutella, saanut mahdollisesti jonkun tai joitain lapsia tuekseen ja on niin epävarma olo kuin olla saattaa.

Johtuu siitä että en ole ollut tarpeeksi luja. Olen alusta alkaen ollut väleissä, hän sitten haluaa olla ja voi mikä virhe minulta sittenki, vai oliko.
Olen ajatellut lapsia ja miten tulevaisuudessa sitten kun on yhteisiä tapahtumia, sitäkin että on helpompi kun ei tarvitse vältellä, ja onhan ne yhteiset lapset kuitenkin.
Sekin että olen liian kiltti, ollut alistettu jo aiemmin ennen hänen tapaamistaan, hän olikin oikea prinssi elämääni sitten.

Ehkä sekin kun en ole hänelle suoraan puhunut vaan antanut hänen sekoittaa pakkaa mieleisekseen. Pelosta, siitä se johtuu ja siitä lie tämä epävarmuus edelleenkin. Ehkä siitäkin kun minulla ei juuri ole moitetta isä-lapsi suhteesta, kukapa se täydellinen olisi. Kyllä äitinäkin näkee oman vajavuutensa toisen sanomattakin, olisihan se hyvä puhua suoraan, hänellekkin, vaan ei ole minusta ollut siihen.

Tämähän tällaisten ihmisten on määräkin, tehdä toisesta epävarma ja pelokas hänen edessään. Niin ei saa olla.

Toisaalta osaan hakea apua helpommin ja turvaudun asiantuntijoihin.

Juuri niin kuin aloittaja sanoo, välttää senkaltaisia ihmisä herkästi. Olen kyllä varma omista taidoistani ja vahvuuksistani, en muuten olisi selviytynytkään mutta tämä lamauttava pelko, se saa voimattomaksi ja ajan menemään hukkaan.

Olisi aika jo terävöityä ja päästää kaikki pihalle mikä painaa. Ihannoin jollain tasolla suorasanaisia ihmisiä jotka ei loukkaa mutta sanovat heti ja suoraan mitä kokevat/ajattelevat.

7.1 Sain ison painajaismaisen asian pois mielestäni, ja elämä jatkuu entistä ehompana. Jälkensä on todella jättänyt, joitakin asioita on vaikea päättää jotka ei ole tavanomaisia ja koskevat häntäkin. Lamauttava pelko ( kirjoitin 5 pv, oli muutaman päivän jo kestänyt ) ja ahdistus tulee vähänkin isommasta asiasta ja säikähtää vaikka kattilan kannen itse sattuu tiputtamaan, puhettakaan toisen yllättävästä ilmestymisestä.

Tässä kun mietin tilannettani, niin on kyllä ollut opettavainen kokemus monellakin tapaa. Olin sisimmässäni todella naiivi hänet kohdatessani, miellyttämisenhaluinen, ymmärtäväinen, heikkoitsetuntoinen, epävarma, arka jne. Lisäksi elämässäni olin kokenut juuri kovia. Olin leski, ilman työtä, varaton, yksinäinen...Alku ei myöskään ollut mitään varsinaista rakkauspommitusta, koska kyllähän hän mielenpelien ammattilaisena sen tajusi, että muhun vetoaa aivan muut jutut.

Mutta jotenkin tässä suhteessa opinkin vihdoin pitämään puoleni, aitoa vahvuutta, asettamaan rajat, puhumaan suoraan, arvostamaan itseäni ja tekojani, vaikka toinen niitä lyttäsikin kaiken aikaa. Ja opin todellakin mitä on narsismi. En ollut aiemmin kohdannut näin vahvaa manipulointia ja muita ihmeellisyyksiä ja meni hetki, että tajusin ettei jutuissa olekaan mitään logiikkaa... Että se on se juttu! Pitkään yritin löytää tapaa keskustella, sopia, tutustua, kommunikoida, mutta kaikessa tuli muuri vastaan ja minä olin hullu sekopää kun yritin näitä perusjuttuja tuoda suhteeseen. Kaikessa oli vain hänen valta suhteessa ja minun alistaminen. Ei mitään arvostusta, välittämistä, kunnioitusta, lämpöä. Vain tuo valta minuun.

Tällä hetkellä tilanne on se, että pitäisi hoitaa käytännön asioita, mutta tietenkään ei vastaa mulle eikä tee elettäkään että asiat saataisi hoidettua loppuun. No. Päätin että saa olla, mutta sitten tiedän jo, että jossain vaiheessa tulee vihaista settiä miksi asiat roikkuu ja haittaa hänen elämäänsä ja kuinka huono olen ja tätä rataa. Kunnes taas olen mahtavin tietämänsä nainen ja blaablaablaa. Että se sykli on ja pysyy niin kauan kun olen hänen vaikutuspiirissään. Ja huomaan edelleen olevani ajoittain hämmennyksen vallassa kuinka sairasta tuo toiminta on ja tätä nykyään painotankin. Että hän on sairas enkä mä voi sille mitään, mun rakkaus ja lempeys tätä vikaa ei hänessä parantanut ja nyt keskityn parantamaan ja rakastamaan itseäni <3

Pakko taas kerran purkaa ees johonkin tätä turhautumista....vihdoinkin tuli se yhteydenotto oisko kk hiljaisuuden jälkeen ja aattelin että nyt sitten saatais asiat hoidettua loppuun jne. Ja paskat. Se yhteydenpito loppui taas samantien, eli otettiin yhteys ja kadottiin takas! Oli kuulemma puhelin ollut rikki ja näköjään meni rikki sitten ihan samantien. Tiiän että näin sit sanoo myöhemmin. No. Mä nyt vielä viimeisenä keinona yritän miestä hiukan pehmitellä (ai että ottaa koville, mutta yritän nyt kuvitella olevani tekemisissä 3 vuotiaan kiukkuilevan taaperon kanssa) ja jos tämä ei toimi, niin pakko sit nostaa kädet pystyyn ja antaa kaiken olla. En ois ikimaailmassa arvannu mihin oikein joudun mukaan kun hänet tapasin! Ja kuinka tällainen vaikuttaa omaan mielenterveyteen ja koko elämään. Katselin just vanhoja kuviani ja meidän yhdessäolon aikana musta on kadonnu kaikki elo ja hehku. Oikein tekee pahaa tuo tajuta. Oon ihan sen näköinen nykyään, kun joku ois imeny mut kuiviin ja jättäny sitten kitumaan.

Jätti ainakin ihmeellisen ahdistuksen ja oloni vaihtelee. Erosta vasta viikko. Vaikea löytää sanoja näille tuntemuksille. Fyysisesti maha kipeä. Ikävä on mutta järki sanoo että et ota yhteyttä siihen mieheen enää ikinä. Vaikea nauttia asioista. Mieli yrittää selittää miehen käytöstä mutta ei saa siihen lopullista selitystä. Lukossa olen.

Kyllä jäi paljon pelkotiloja. En uskaltanut edes käydä kavereiden kanssa baarissa, kun pelkäsin jonkun tekevän samoja pahoja asioita. Repiä hiuksista, haukkua, heitellä ympäri katuja. Pelkäsin jonkun haukkuvan jos laitan avokaulaisemman paidan päälle. Pelkäsin jonkun herättävän mut yöllä kuulusteluihin. Pelkäsin jääväni kiinni jos luen Iltalehden.

Nämä kaikki on nyt historiaa. Aika ja oivallukset ovat tehneet tehtävänsä. Olen vapaa narsistin kahleista. Sitä vaan ihmettelen, miten karma antaa aina uuden mahdollisuuden narsistille rikkoa uuden ihmisen. Milloin karma ottaa kaiken takaisin?

Itsellä tilanne on jotenkin epävarma.
Epävarma siksi että olen miettinyt onko toinen ollut vain vähän, narsistinen tai voiko niitä piirteitä tulla esiin vain silloin tällöin... En ole kyennyt tulkitsemaan vaikka erosta on jo vuosia. Olen yrittänyt parisuhdetta kahdesteron jälkeen.
Liitto kesti muutaman vuoden ja kärsin tuohon aikaan itse mielenterveyden ongelmista. Samaan aikaan hoidin lapsien tarpeita ja itseäni, yrittäen myös hoitaa kumppania koska näin hänen ongelmansa mielestäni paremmin kuin hän itse. Hän kärsi kiusatuksi tulemisesta nuorempana ja yritin saada häntä avautumaan.
Hän ei kyennyt tukemaan monta omassa kamppailussani sairauden kanssa koska se olisi merkinnyt pysähtymistä myös hänelle. Ja hän meni pakoon omia ajatuksiaan.
Kun perheenä olimme ystäviemme seurassa hän käyttäytyi kuin meitä ei olisi ollut ja puhui vain omista tekemisistään, töistään ja harrastuksistaan. Oli todella pidetty ja haluttua seuraa.
Kun liittomme oli lopulta melkein alusta asti henkisesti etäinen niin kun kylmenin muutenkin niin hänen mielestään minun olisi pitänyt omasta haluamattomuudestani huolimatta täyttää hänen tarpeensa seksuaalisesti.
Menin lopulta seksuaaliterapeutin luo oman tuskani kanssa ja kerroin että haluan pelastaa avioliittoni ja hoitaa itseni kuntoon kun mieskin kärsii.
Todellisuudessa miehellä ei ollut koskaan aikaa perheelle ja me odotimme kaikki hänen huomiotaan ja läheisyyttään. Hän oli myöhään töissä tai monena iltana harrastuksen parissa, kotona istui tuijottamassa tv tä ja parisuhdeaikaa olisi hänen mielestään ollut myös sen katsominen yhdessä. Toisaalta totta mutta ongelmien keskellä ehkä ei.
Minua oli helppo syyllistää koska olin itse sairas ja koin huonoa omaatuntoa siitä että en pystynyt antamaan perheelle koskaan mielestäni tarpeeksi.
Mies ei tuonne terapeutin luo tullut, kirjoitti kuitenkin kirjeen jonka terapeutti minulle luki. Siellä oli mm.lause jossa mies mainitsi että vaimon velvollisuus avioliitossa on täyttää miehen tarpeet.
En saanut häntä keskustelemaan paljonkaan mistään. Silloin tällöin oli hyviä hetkiä kun olimme jotenkin irti arjesta ja suunnittelimme asioita yhdessä. Useimmiten siihen liittyi kuitenkin lisävelan ottaminen ja maallisten asioiden lisääminen.
Iltaisin yritin häntä saada keskustelemaan asioista mutta hän oli aina liian väsynyt tai ei ollut mitään sanottavaa. Joskus kuunteli mitä puhuin mutta mitään kommentointia en paljonkaan saanut.
Kun olimme ystävien kanssa ulkona tunsin sisälläni tuskaa koska olisin halunnut olla hänen seurassaan enkä seurata hänen juomistaan ja kerran raivostuin kun näin hänen lohduttavan tuttavapariskunnan naista. Tuntui että koko maailma musertui kun joku sai sen huomion jota itse olin odottanut vuosia ja minä itkin kuulemma ihan liikaa kotona. (lapsetkin kärsii, nukutaan jo, herätät lapset...usein hän nukahti ja jäin yksin itkemään)
Mietimme eroa moneen kertaan, olen ymmärtänyt että narsistista on vaikea päästä eroon ja tämän takia olen miettinyt oliko hän vai ei. Koska olimme ajoittain samaa mieltä että ero olisi ehkä parasta.
Kun olimme päätöksen tehneet hänellä oli jo valmiina uusi tuttavuus. Eropäätöksen jälkeen asuimme vielä pari kuukautta yhdessä ja häntä ei paljon tuona aikana kotona näkynyt. Nukkui kuulemma kaverin sohvalla. Hän muuttui juomisen ja valvomisen vuoksi todella paljon.
Kun hän muutti lasten kanssa(en ollut lasten biologinen äiti) pois oli ensimmäisenä yönä jo joku muu nukkumassa hänen vieressään. Itse olin kauhuissani lasten vuoksi mutta hän sanoi ettei osaa nukkua yksin ja lapset kyllä ymmärtävät ja minä olen ainoa joka ei.
Paljon on asioita noilta vuosilta mitä voisi kirjoittaa.
Mutta se mikä on itselle jäänyt on että uusissa mahdollisuuksissa parisuhteeseen olen törmännyt riittämättömyyden tunteeseen, pelkoon siitä että en riitä, etten osaa mitään(koska hän osasi aina kaiken paremmin...hän oli aina vaivautunut kun aloin ystävien seurassa jutella, kuin olisi hävennyt tai pelännyt jotain)
Suhteessa en toisaalta antanut periksi jos omasta mielestäni tein oikein ja intimme monista asioista.
On jäänyt pelko että mikään lupaus ei pidä, hän saattoi muuttaa mieltään viime tipassa asioissa ja aiheuttaa muille pettymyksen.
On jäänyt pelko että on yksin kaipauksensa kanssa, että hellyydenosoitusten tulee aina päätyä seksiin... Ja paljon muuta
Heräsin miettimään kaikkea tätä kun uusi tuttavuus kysyi että oonko saanut tukea... Olin eron jälkeen niin helpottunut ja aloin saamaan omaa voimaani takaisin että en osannut miettiä tuota. Kuitenkin jotain on jäänyt...
Onko teillä neuvoja?