KESKUSTELUFOORUMI

Olen vuosikausia, ihan suhteen alkuvuosista alkaen epäillyt, että mieheni on narsisti. On-off -suhde, valehtelua (tai ei, muunneltu totuus olisi ehkä lähempänä jos häneltä kysyttäisiin), viikkojen mykkäkoulut, yhden lapseni (ei biologisesti hänen) silmätikuksi ottaminen ja eristäminen, kaksinaamaisuus yms yms.
Meillä on kaksi yhteistä lasta. Olen itse ollut vakavasti masentunut suhteen aikana kahdesti, ensimmäisellä kerralla suljetulla osastolla. Ja tässä ollaan, nyt ero on oikeasti totta ja se on vain uskallettava tehdä. Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut, henkistä sitäkin enemmän. En meinaa enää tunnistaa otseäni vanhoista valonuvista tai ystävieni muistellessa millainen aikanaan olin. Oikeastaan pelko, paniikki ja totaalinen hämmennys ovat nyt suurimpina tunteina pinnalla. Noin kaksi vuotta sitten löysin mieheni tietokoneen auki pöydältä ja siinä oli googletettu ”naisen narsismi”. Sen jälkeen olen tarkkaillut hullun lailla itseäni. En tiedä enää, olenko se kuitenkin minä, joka olen tässä perheessä narsisti? Kyllä, en halunnut enää viimeisiin vuosiin seksiä (koska se oli hyvin nopeaa ja vain mieheni tarpeet tyydyttävää) ihmisen kanssa joka suuttui jatkuvasti kaikesta, inhosi yhtä lapsistani ja ailahteli mielialaltaan nollasta sataan ilman mitään erikoista. Ja kyllä, huusin ja raivosin. Olin vihainen ettei hänellä tuntunut olevan minulle aikaa, tein yksin kaikki kotityöt ja hoidin lapset. Kerran suhteemme aikana olen paiskannut läjän lautasia lattialle rikki ja kerran huitonut häntä imurilla, kun en saanut mykkäkoulun aikana häneltä mitään reaktiota tai vastausta. Toinen asia joka tässä eron tullessa selväksi hänellekin on hänen ”kylmyys”. Ei tullut mitenkään yllätyksenä, että hän ei katso silmiin tai kuuntele yhtä lausetta i loppuun. Koko kolmentoista vuoden aikaisen suhteemme aikana hän on halannut minua lohduttaakseen ehkä kerran tai kaksi. Muutenkin läheisyys on ollut lähinnä sellaista ihmeellistä lapsen esittämistä (saattaa tulla nuuskuttamaan korvaan kuten lapset esittäessään koiraa) tai ”sössöttämistä”. Mutta siis nyt hän ei sano mitään. Toimii kylmin ja terävin liikkein kotona, menee aikasin nukkumaan ja aamulla lähtee ovesta ulos ottamatta eroasiaan mitään kantaa. Toki meillä on lapset tässä ympärillä, mutta olen hirveän hämmentynyt, että hän kyllä voi huutaa mulle ja käskeä lasten kuulle häipymään, mutta tähän eroon suhtautuu kuin yhteen alta pois hoidettavana asiaan muiden joukossa.
On kyllä muistanut useasti kertoa oikeudestaan lapsiin, mutta ei edes nenäliinaa ojenna, kun meinaan oikeasti hajota itkuuni aamulla. Ei mitään. Kengät jalkaan ja ulos ovesta. Ja narsismista lukeneena tietysti nyt mietin, että olenko se sitten kuitenkin minä, joka tässä olen narsisti ja koitan nyt itkulla saada hänestä jotain reaktiota? Että mitä ihmettä nyt?

Onpa tutun kuuloista. Mun mies piti toista lapsipuoltaan syntipukkinaan, johon projisoi omat ongelmansa. Väkivalta on ollut henkistä laatua, manipulointia, pelottelua ja syyllistämistä. Pahinta kuitenkin on ollut, että hän halusi saada minut tuntemaan itseni hysteeriseksi hulluksi. Hän provosoi minussa "hulluja" reaktioita ja jälkeenpäin liioitteli näitä reaktioitani ja vähätteli omaa, vähintään yhtä hullua käytöstään.
Voisiko tuo sinun miehesi tehdä samaa mykkäkoulullaan? Vaikuttaisi siltä, että hän provosoi sinua käyttäytymään tavalla joka ei ole sinulle tyypillistä.
Hyvä, että olet päättänyt erota, sillä suhde ei ole terve sinulle eikä lapsillesi.
Toivottavasti olet hakenut ammattiapua tueksesi?
Miksi epäilet olevasi sekaisin (tiedän että siksi että miehesi aivopesee sinua uskomaan näin)? Mutta mikä objektiivisesti katsottuna puhuisi sen puolesta? Jos kykenet empatiaan ja itsereflektioon etkä halua ohjailla ihmisiä pelon, syyllistämisen ja manipuloinnin keinoin, et ole narsistinen. Olet varmasti oireillut psyykkisesti, mutta kukapa ei oireile narsistisessa parisuhteessa.
Hae siis apua itsellesi, pidä itsestäsi huolta ja pidä tiukasti kiinni eropäätöksestäsi. Tsemppiä matkallesi.

Olen katsonut muutaman vuorokauden youtubesta paljon narsismia käsitteleviä videoita ja tunnistan sieltä joitan itseenikin sopivia kohtia kuten mäkättämisen ja toisen syyttelyn. Tosin en ole aina ollut sellainen, tajuan senkin nyt.
Omat kaksi lastani ovat olleet tässä suurimmat kärsijät ja sen lisäksi meidän yhteiset lapset. Olen joutunut useamman kerran tilanteeseen jossa mies on pistänyt tilanteeseen jossa pitää valita joko hänet tai lapseni. Ja hävettää myöntää, mutta joka kerran olen valinnut miehen. Usein ei ole ollut muuta mahdollisuutta.
Kesällä sanoin miehelle, että jos yhtään haluaa tukea minun lapseni aikuistumista ja traumoista selviytymistä niin voisi pyytää anteeksi käytöstään. Mies sanoi tekevänsä niin. Meni viisi minuuttia ja aloitti selittämään (mies siis minulle), että samalla hän pyytää anteeksi sitä että on ollut liian antelias ei-biologisille lapsilleen, että on vienyt meidän kanssa matkoille ja ostanut sitä sun tätä - asioita joita ei olisi kuulunut hänen maksaa vaan lasten oman isän. Olin täysin häkeltynyt ja sanoin että jos tuolla tavoin menee pyytämään lapseltani anteeksi huutamista ja henkistä väkivaltaa niin parempi olla hiljaa ja olla sanomatta lapselle mitään. No sehän kääntyi tietysti niin että mä olen kieltänyt pyytämästä anteeksi. Nykyään en voi mainita yhdestäkään tähän lapseen liittyvää asiaa ilman että mies alkaisi joko neuvoa vimmatusti mitä mun pitäs sanoa tai tehdä tai että käskee lapsen mennä töihin. Ihan meidän suhteen alkuajoista alkaen on haukkunut ystävälleen miten en äitinä EDES sitä sun tätä osaa tai kykene tekemään. Murensi täysin mun ilon ja onnen äitinä olemisesta ja näistä lapsistani. Enää en uskalla kuin olla lauhkea lammas ja vältellä konflikteja - koko perhe voi huonosti koska yllätys yllätys mieheni kasvatusmetodit (huutaminen, sättiminen, syyllisen etsiminen, mykkäkoulu ja kiukuttelu) eivät toimi. Kaikki ovat jatkuvasti takakireitä, kiukkuisia tai esittävät jotain roolia (jopa siis lapset!).

Inhottavalta ja valitettavan tutultakin kuulostaa. Minäkin olen monissa tilanteissa kokenut, että joudun valitsemaan miehen ja lapseni välillä. Toivottavasti saat itsesi ja lapsesi mahdollisimman pian turvaan tilanteesta. Asutte siis edelleen yhdessä?
Oletko mäkättänyt ja syytellyt kenties jonkin olemassaolevan syyn takia, esim. miehen huonon käytöksen takia? Vai oletko mäkättänyt ja syytellyt, koska haluat latistaa ja hallita toista tai koska haluat vierittää vastuun omasta toiminnastasi toisen harteille?
Sinun kyllä kannattaa hakea ammattiapua itsellesi ja lapsillesi. Tee se heti huomenna. Soita vaikka Nollalinjalle tai Naistenlinjalle. Aloita jostain. Olet kohdannut sinun itsetuntoasi latistavaa henkistä väkivaltaa, joka vaikuttaa nyt voimakkasti siihen miten näet itsesi.

Tuo sinun kertomasi kuulostaa liiankin tutulta.
En tosiaan usko että sinussa on vikaa, vaikka en edes tunne sinua. Meni kauan että pystyin myöntämään, että mieheni on narsisti (onneksi nykyinen Ex), siitä meni taas 5 vuotta että uskalsin erota ja vaati lähes hengen itseltäni. Ja pakko myöntää pitkän ajan jälkeen että olisin mieluummin toivonut, että väkivalta olisi ollut fyysistä, kuin henkistä. Muistan jossain vaiheessa, että minua syytettiin myös kaikesta, hän osasi heittäytyä hyvin uhrin rooliin, joka tukee minua kaikessa ja on kaikkensa antanut ja tehnyt vuokseni. Onneksi pidin sen verran pääni kasassa, etten uskonut väitteitä, jotka eivät todellakaan pitänyt paikkaansa. Aika usein hänen väitteensä koskivat häntä ja tuntui käsittämättömältä ettei osannut herra peiliin katsoa. Viikkojen mykkäkoulu, kiristykset seksin kautta, jos en anna hänen haluamaansa määrää, hän käyttäytyy kuin pieni lapsi. Tuo korvien nuuskuttaminen ja kutittelu, oli hänen keinonsa näyttää, että välittää!? hän sai minut tuntemaan oloni kurjaksi ja ulkomaailmalle näytti kuinka onnellinen perhe olimmekaan. Minulla oli tarkat ajat milloin minun piti olla töistä kotona norm. 15min. Jos en sinä aikana ollut kotona alkoi tivailu ja tiuskiminen, että missä olen oikein ollut ja mikä kesti. Eli normaali kanssakäyminen työkavereiden kanssa ei ollut sallittua. Sairastuin masennukseen vuosia sitten ja vieläkin on asioita joita en pysty käsittelemään suhteen ajoilta. Suosittelen lähtemään heti kun tuntuu siltä, ennenkuin on liian myöhäistä. Tiedän että on vaikeaa, minulla meni vuosia kerätä se rohkeus, ystävien tuki auttoi paljon. tilanne pahenee paljon ennenkuin se paranee, mutta ei näitä ihmisiä voi parantaa, ymmärrän sen nyt. 2 vuotta eron jälkeenkin tunnen välillä kuinka haluaa kontrolloida ja manipuloida minua, lasten kautta.