KESKUSTELUFOORUMI

Minun tarinani alkaa noin reilun kolmen vuoden takaa vaihtaessani luterilaisesta kirkosta toiseen uskonyhteisöön. Olin pitkään miettinyt tutustumista tähän yhteisöön, koska isoäitini kuului siihen ja kiinnosti nähdä, mistä oli kyse. Tein ensimmäisen virheen mennessäni sinne burnoutin kourissa. Olin pitkään ollut väsynyt ja kai sitä sitten jotain mielenrauhaa etsi. Uskossa olen ollut lapsesta asti sellaisella perusluterilaisella tavalla, jossa en juurikaan käynyt kirkossa, mutta juttelen yläkertaan joka päivä.

Mennessäni tähän yhteisöön kaikki oli aluksi ihanaa. Tunsin löytäneeni paikan, jossa voi yhdessä rukoilla muiden kanssa. Liityin nopealla aikataululla ja valitsin kummikseni naisen, joka tuntui olevan kantava voima ja monessa mukana tässä porukassa. Koska ollaan narsistien uhrien palstalla, arvaatte varmaan jo, miksi tämä ihminen oli niin "monessa mukana" ja paljon esillä. Kirkkohra ja muu srk olivat ihan ok tavallisia ihmisiä, mutta joku kalvoi minua koko ajan. Olen nähkääs narsisti-isän aikuinen tytär ja joku outo, omituisen tuttu jäätävä, kalvava möykky mahan pohjassa alkoi pikkuhiljaa tuntua kropassa aina, kun menin sinne. Isäni on psykiatrin mukaan oikein oppikirjaesimerkki narsistista. Hän oli arvaamaton ja väkivaltainen ja lapsuuteni meni suojellessa äitiä ja pikkuveljeä. Aikuisuuden kynnyksellä pistin sille äijälle luun kurkkuun ja näytin, mistä kana kusee, mutta se on jo toinen tarina. Jäljet siitä kuitenkin jäi. Luulin jättäneeni taakseni sen lapsuuden inhottavan pahan olon ja jatkuvan pelkäämisen, mutta kun seurakunnassa alkoi tapahtua, se kaikki tuli takaisin kuin tsunami. Olin todella järkyttynyt, koska olen osannut pitää puoleni aikuisiällä. Lääkäri totesi, että niitä laukaisevia tekijöitä voi olla koko elämän ajan ja niinpä tosiaan voi.

Tämä srk-narsisti -arvio on terapeutin, jolla kävin sekä työpsykologin, ei ole oma päätelmäni.- osoitti tuttuja elkeitä jo alussa. Ensin se piti sellaisen "selustanvarmistusesitelmän" siitä, kuinka häntä aina aiheettomasti on entisen puolisotkin syyttäneet kaikesta. Sitten se tiputteli tällaisia "en ymmärrä, miten mua kaikki niin töissäkin pelkää"-juttuja. Seuraavaksi se sätti minulle muita srk:n naisia, kuinka ne ei mitään tee ja hän itse on se kantava voima, joka kaiken järjestää. Sitten se alkoi nälviä minua. Tietenkin siten, ettei kukaan ole paikalla kuulemassa. Siinä vaiheessa tiesin sisimmässäni jo, miten tässä tulee käymään. Olin vain niin väsynyt, etten jaksanut tehdä asialle mitään. Aluksi ajattelin, että pidän etäisyyttä siihen ja hoidan omat hommani. Puhuin kirkkoherralle, joka vielä tässä vaiheessa oli halukas auttamaan ja vaikka juttelemaan asiat halki kolmen kesken. Sanoin, etten tarvitse vielä apua, että kyllä tämä tästä. Mutta eihän se tietenkään siitä mennyt, ei narsistin kanssa.

Narsisti-nainen, kutsukaamme häntä nyt vaikka "Maijaksi", lähetti viestin, jossa pyysi kirkkoon kyytiä. No enhän voi sanoa, etten ota kyytiin, kun olemme menossa samaan suuntaan ja kaikilla pitäisi olla mahdollisuus päästä kirkkoon. Siellä autossa se aloitti sen sättimisen juuri, kun tulimme pyhäkön pihaan. Lamaantuneena kuuntelin palveluksen ja ajoimme kotiin. Kotona iski pelko: tiesin, mitä tästä tulee. Joko jatkan samaan malliin ja siedän tätä tai pistän vastaan ja silloin mun tarina tuossa srk:ssa on ohi. En tiennyt mitä, tehdä. Lopulta laitoin Maijalle viestin, jossa sanoin, etten enää kuuntele tuota nälvimistä, se ei vain ollut asiallista. Vastaus oli suoraan narsistin käsikirjasta: "Jos haluat sen asian niin ottaa" Menin kirkkoon seuraavalla kerralla ja tää nainen istui surkeana siellä penkissä. Sitten teinkin virheen numero kaksi: menin sen luo ja kysyin, voidaanko aloittaa alusta. Maija totesi, että joo, kyllä tää tästä. Olo oli helpottunut ja kuuntelin palveluksen loppuun.

Sitä seuraavalla kerralla, kun menin kirkkoon, mulle ei puhunut enää kukaan. Naiset seisoskeli toisella puolella kirkkosalia ja minä istuin yksin penkissä. Kirkkoherra tuli viereen istumaan ja juttelemaan ja osoitti ystävällisyyttä. Vaan tämäkin asia muuttui. Laitoin kirkkoherralle sähköpostia, että tuon eristämisen ja kiusaamisen pitää loppua. Pyysin apua siihen. Kun tulin seuraavalla kerralla erääseen piiriin ja astuin ovesta sisään, tiesin minun tieni tässä srk:ssa olevan ohi. Näin Maijan ja kirkkoherran nurkkauksessa juttelemassa keskenään. Maija näytti vakavalta ja surulliselta. Ne nousivat sieltä nurkkauksesta ja näin kirkkoherrasta, että tuuli on kääntynyt. Kylmän näköisenä se käveli mun ohi sinne saliin. Siellä istuin yksin pitkässä pöydässä, eikä kukaan puhunut mulle. (Tässä kohtaa alan itkeä kirjoittaessani tätä). Kun eräs nainen seisoi sivummalla ja mun vieressä oli tyhjä paikka, kirkkoherra viittasi naiselle tyhjää paikkaa. Ynseänä nainen kieltäytyi, johon kirkkoherra totesi pilkallisena, että "istu nyt vaan, ettei sitä tulkita vihamielisyydeksi". Näin oli yksi narsisti saanut koko porukan mua vastaan.

Seurakunnassa eräs ystävällinen mies sanoi, että sä et voi tälle mitään, tää srk on Maijan ikioma keidas. Eräältä papilta sain tukea, mutta hän oli toiselta puolelta Suomea, eikä voinut puuttua tämän srk:n asioihin. Hän muuten pelasti henkeni, kun tämä juttu meni rumemmaksi. Ilman hänen tukeaan en olisi tässä. Laitoin tämän papin esimiehelle sähköpostia tilanteesta. Vastassa oli pelkkä hiljaisuus, en saanut mitään vastausta. Koska olin pahasti traumatisoitunut ja aika riekaleina, laitoin uuden mailin, että kaikki onkin mun syytä. Minä tässä burnoutissani vain näen asioita väärin. Vähän aikaa toivuttuani laitoin tämän uskonyhteisön virallisen sivun yhteydenottolomakkeen kautta avunpyynnön. Se oli aika hyökkäävä viesti ja olisin voinut kirjoittaa asian paremminkin. Vastaus olikin vailla vertaa. Terapeuttini kuvaili sitä hengelliseksi väkivallaksi, mitä se tietysti olikin. Hengellistä väkivaltaa, syyllistämistä, manipulointia ja ohittamista. Tämä mieshlö, joka vastasi, moitti minua siitä, etten esitä mitään ratkaisua tilanteeseen. Käski käymään muualla kirkossa, jos ei oma srk miellytä. Kun olin kirjoittanut, ettei kirkkoherran esimies vastannut, tämä mieshlö kommentoi sitä sanoilla "ja jättäkää XX rauhaan!" eli siis tämä esimies. Ja sitten pahin: "Tuomita ei saa, miettikääpä sitä!" Siis kun pyydän apua tähän kamalaan tilanteeseen, olen tuomitsija??? Järkytyin vastauksesta niin, että lamaannuksessani pyysin muistaakseni anteeksi ja peruin taas viestini. Katsokaas, miten mua pyöritettiin... Riittävän härski yhteisö ja kunnon kiusaajat ohjaksissa, ei siinä trauman keskellä enää voimat riittäneet. Minä, joka olin siihen asti aina pitänyt puoleni.

Se yksi ainoa pappi, joka minua kuunteli, kertoi aika karmivia juttuja tästä yhteisöstä. Hän sanoi, että kaltaisiani kiusattuja on paljon enemmänkin siinä uskonyhteisössä. Eräskin oli ollut kolme vuotta käymättä kirkossa, kun oli annettu ymmärtää, ettei tarvi naamaansa näyttää. Kun ehdotin hänelle, että ehkä voisin pyytää eräältä toiselta papilta apua, joka oli nousemmassa uudeksi kirkkoherraksi, tämä auttaja-pappini kielsi sen ehdottomasti. Hän sanoi, että älä puhu kellekään, asia menee vain pahemmaksi, etkä saa apua mistään etkä keltään. Hän varoitti myös tästä kiusaajakirkkoherrasta, että älä missään nimessä mene sen luo, äläkä jää kaksin sen kanssa, "sinua rangaistaan ihan varmasti". Viimeisenä neuvonaan hän ehdotti, että ottaisin yhteyttä hänen omaan esimieheensä ihan pastoraalista neuvoa varten. Tämä esimies ei koskaan vastannut. Ja vähän tämän jälkeen auttajapapillani muuttui ääni kellossa. Hän alkoi syyttää minua uhriutumisesta ja siitä, että "annan ajaa itseni pois kirkosta". En tiedä, mitä tuossa tapahtui. Ehkä hän väsyi minuun, en tiedä. Jos en olisi käynyt terapeutilla ja työpsykologilla, olisin varmaan romahtanut lopullisesti. Terapeutti sanoi, että väkivalta on ollut vakavaa tuossa uskonyhteisössä. Työpsykologi totesi, että olet saanut kunnolla harjoitusta narsistien kanssa.

Tämä yhteisö olisi uskon kannalta ollut minulle tärkeä. Sain kirjallisuudesta ja rukouksista paljon apua. Se on nyt mennyttä. Kaikki tähän uskontoon liittyvä laukaisee suunnattoman ahdistuksen. Saan myös paniikkikohtauksia. Kaikki uskonnollinen esineistö ja kirjat olen joutunut hävittämään, koska en voi katsoa niitä. Olisin halunnut pitää edes ne kauniit esineet ja kirjat, mutta en pysty. Tämä yhteisö on paljon esillä ja julkisuuskuva on ihan toinen kuin mitä voisi kuvitella. Eräs kriisitukihlö sanoi, että on hyvä, että olen puhunut uskonto-palstoilla kokemuksestani, koska hänen mielestään tarinani pitäisi levitä, jotta ihmiset osaisivat varoa. Hän oli aika järkyttynyt ja yllättynyt, kun kerroin, miten homma tuolla toimii. Tämä uskonyhteisö myös ottaa mielellään julkkiksia vastaan ja Kahden kerroksen väkeä-systeemi on voimissaan. Mun jäsenyys ei tuo heille mitään lisäarvoa, joten musta ei tarvitse välittää. Yhteisö on vanhoilliskristillinen ja konservatiivinen ja se tapa, miten miehet tiivisti rivinsä yhtä naisihmistä vastaan, ei unohdu koskaan. Kyse ei muuten ole vanhoillislestadiolaisista, vaikka käytinkin ilmaisua vanhoillinen. Ihan vain, että ette saa väärää käsitystä.

En ole vieläkään toipunut ja suru on suuri. Olisin halunnut pitää jumalanpalvelukset ja muun uskonelämään liittyvän, mutta se on nyt ohi. Terapeuttini sanoi mulle, että "Siellä ei ole sulle enää mitään. Ne ovat sen sinulle näyttäneet ja ovet sinulta sulkeneet". Nyt pääsiäisen aikaan välttelen lehtiä ja tv:tä, kunnes pyhät ovat menneet ohi, koska tämä yhteisö on esillä, kuten tietty muukin kristillinen uskonnonharjoittaminen. Olen myös huolissani muista, jotka ehkä väsyneinä ja masentuneina hakeutuvat tuohon yhteisöön. Se on vaarallinen paikka, jos jokin menee vikaan. Ette saa sieltä apua ettekä tukea. Minua esim on luonnehdittu "ongelmaiseksi" ja tyypiksi, joka on kiertänyt kaikki kirkot, eikä ole missään tyytyväinen. (Olen nuorena ollut katolisessa kirkossa vähän aikaa ja se srk oli maailman paras. Muistelen niitä ihmisiä lämmöllä vieläkin ja toivon heille kaikkea hyvää.) Leimaaminen ja mustamaalaminen, syyllistäminen, hengellinen väkivalta.Siinäpä niitä. Kaikki yhden narsisti-Maijan takia.

Olen aika yllättynyt juuri nyt. Tämä pääsiäinen on mennyt hyvin. Kaiken lisäksi olen täällä kotona yksin. Mies tekee joka kevät kalareissun kummisetänsä kanssa ja tänä vuonna ei ollut vapaata kuin pääsiäisenä siellä pohjoisessa, johon menivät. Mies ei olisi halunnut jättää mua yksin, mutta onhan mun pakko pärjätä omineni, joten sain sen lähtemään. Ja niin kuin ei olisi ollut tarpeeksi haastetta, koiramme lopetettiin viime keskiviikkona. Vain sen aamulla röntgeniin vain tarkastukseen, mutta se jäikin sinne. Olin varma, että tästä tulee kamala pääsiäinen, koska kirkon juhla muistuttaa mua siitä, että narsku vei multa seurakunnan. Ja sitten se koira vielä.

Mutta ei tästä tullutkaan paha rasti. Toki olen itkenyt koiraa, mutta otin varta vasten asiakseni lenkkeillä kaikki meidän vakireitit läpi, jotta saan kaikki ekat kerrat alta pois ja saan muistella sitä. Tämä on ensimmäinen kirkon juhla, kun en ole ahdistunut. En olisi uskonut, että tämä menee näin hyvin. Ystävät on olleet valmiudessa, jos mulle iskee paniikki täällä, mutta tämä menee hienosti. Vielä vuosi sitten olin palasina pääsiäisenä. Ehkä tässä on se, että Jumala mulla on ilman kirkkoakin, joten se srk ei siinä mielessä ole mikään pakko. Ja ihminen selviää aina lopulta kaikesta. Olen varmuuden vuoksi vältellyt kaikkea kaikkiin kirkkoihin ja uskontoon liittyvää ja aion niin tehdäkin ainakin niin kauan kuin mies tulee kotiin. Vielä jokin aika sitten saatoin saada paniikkikohtauksen, jos näin tähän uskonyhteisöön liittyviä uutisia tai jotain lehdissä tai telkassa. En halua riskeerata turhaan vointiani.

Olen pahoillani että olet joutunut kokemaan tuollaista. Olisi mielenkiintoista tietää millainen yhteisö on tuollainen..ihan puistattaa. Ihan kun siellä palveltaisiin jotain muuta kun Jumalaa. Ja vielä noi julkkis ja kahdenkerroksen väkeä jutut, apua. Ymmärrän että sua ahdistaa kaikki uskonnollisuuteen liittyvä..Tulee tuosta mainitsemastasi yhteisöstä muutenkin mieleen että siellä harjoitetaan uskonnollisuutta ei aitoa uskoa Jeesukseen. Se on se avain meinaan kaikkeen, niinkuin lähimmäisen rakkaus joka on toinen ydinasia Rukoile Jeesukselta apua näihin asioihin, hän kyllä kuulee rukouksesi. Raamatun lukeminen on tärkeää myös, edes pieni pätkä päivässä.
Itselläni on uskossa oleva narsisti isä, ei kai ihan pahimmasta päästä kun tekemisissä ollaan.. (tai sitten olen edelleen vaan niin kiltti ja hän osaa manipuloida) hän on sellainen säälittävä ripustautuja nykyään. Ennen jopa pirullinen.. mutta edelleen täynnä itseään, puhuu vain itsestään ja tekemisistään. Kilpailee kaikessa.. valehtelee tai sitten kuvittelee todeksi omat sepustuksensa. Hän kun tuli vuosikymmeniä sitten uskoon niin muuttui jonkin verran ”parempaan”. Vaikea sanoa kun tuntuu että on aikoja kun on jopa normaali ja mukava, välillä taas todella vaikea ja ahdistava ja vmäinen. Vie suoraan sanoen energiaa todella paljon.. häntä pitää olla aina ymmärtämässä ja hän ei ymmärrä ketään. Eli toisin sanoa kun häntä miellyttää niin kaikki on hyvin mutta jos on mielipiteitä jotka eriävät hänen mielipiteistään, niin hän hermostuu ja uhriutuu. Mutta niin asiaan.. Hän pakotti uskoon tullessaan koko perheen elämään samalla tavalla kun hänkin. Äitini ei ollut uskossa ja me lapset oltiin hämmentyneitä koska se uskon elämä ei mennyt yksiin isäni luonteen kanssa. Puhui kuinka pitää elää tietyllä tavalla tai joutuu helvettiin. Mutta itse teki syntiä ja sai käyttäytyä päinvastaisesti mitä uskovalta odottaisi. Meidät lapset pakotettiin käymään pyhäkoulussa ja nuortenilloissa. En uskaltanut uhmata isääni koska hänen käskynsä oli laki ja perheen päätä piti kunnioittaa. Muuten hän hermostui, kirjaimellisesti pupillit laajentuen raivosi. Kunnes 16 vuotiaana sanoin että nyt riittää pakottamiset, sen jälkeen olin kuin ilmaa hänelle vuosia.
Jäänyt kans traumoja uskonnollisuudesta, koska tuo ja mitä sinä olet kokenut ovat uskontoa.. ei elävää armon ja rakkauden uskoa Jeesukseen. Jokainen saa itse valita tai olla valitsematta uskoa. Ketään ei saa pakottaa eikä kiusata! Nyt reilu kolmekymppisenä rikkinäistä elämää viettäneenä olen uudistanut uskoani ja haluan seurata Jeesusta ja löytänyt etsiskelyn jälkeen sopivan pienen helluntaiseurakunnan ja sain puhuttua sen pastorin kanssa kaikesta väärästä kokemastani ja hän onnekseni oli puolellani, neuvoi minua sielunhoitoon, sekä terapiaan minne olen menossakin sekä olla kuuntelematta isäni juttuja, vahvistamaan omia rajojani. Edelleen on vaikeaa ajoittain kiitos isäni vääristyneiden mallejen ja miten uskoa pitäisi suorittaa. Usein sitä on miettinyt, mikä tarkoitus kaikella on, mikä tarkoitus minun elämälläni on ja on ollut.. Nykyään näen vähän selkeämmin.

”Olen näet varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva, eivät voimat, ei korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Room. 8:38-39.

Kiitos vastauksestasi, Salme. Itsekin yllätyin tämän yhteisön todellisuudesta, kun julkinen kuva on jotain toista. Tietysti joka paikassa on omat ongelmansa, ihmiset on samanlaisia kaikkialla, mutta tämä yhteisö on vääristynyt ja sairas. Taitava kaksoisrooli yhteiskunnassa ja opetettu oma väki niin, että ongelmista puhuminen on "ryvettämistä" ja "oman pesän likaamista". Hyvin ovat herrat selustansa turvanneet siellä. Narsistista seurakunnassa kärsii kuitenkin kaikki ja siksi näitä asioita pitää pystyä käsittelemään. Eräs ystäväni sanoi minulle, että "Jumala on sekä rakkaus että oikeudenmukaisuus, se mitä sulle tehtiin ei ollut kumpaakaan." No ei todellakaan ollut. Pelkään, että joku muu burnoutissa oleva ja masentunut menee sinne ja pääsee hengestään siellä. Itselläni se oli lähellä. Ne ihmiset eivät tunne armoa.

Sinun isäsi on samanlainen kuin minunkin, paitsi että vannoutunut ateisti. Mutta muutoin olet kirjoittanut kuin oman lapsuudentarinani. Kuulostat vahvalta ja olet selvästi löytänyt oman tiesi ulos noista kokemuksista. Olen tosi iloinen puolestasi, että olet löytänyt hyvän seurakunnan. Itse en enää luota pappeihin, heidän julmuutensa on osoittautunut pohjattomaksi. Tällä hetkellä uskon yksin ja rukoilen päivittäin. Jeesus tietää kaikkein parhaiten, miltä tuntuu tulla porukan hylkäämäksi ja Hän kärsi vielä pahempaa kuin minä. Eräs kirkossa työskentelevä ystäväni sanoi, ettei kirkoissa ole enää pitkään aikaan ollut kyse Jeesuksesta. Kirkot ovat firmoja nykyään ja firmoja kiinnostaa ulkoinen imago, ei sisäiset ongelmat. Jaellaan toinen toisilleen mitaleita rintapieliin ja hymistellään julkisuudessa myötätunnosta. Ei meistä kukaan pysty maailmaa yksin muuttamaan, mutta jos jokainen hoitaisi oman tonttinsa työpaikoilla, seurakunnissa, kodeissaan ym. niin sillä olisi iso vaikutus. Kirkoissa näin ei toimita. Olen kuullut muitakin vastaavia tarinoita tästä kirkosta ja myös muistakin.

Narsisti on tietty itsekin ollut jonkun uhri ja hänen hovinsa on lauma narutettuja ihmisiä, mutta se ei tarkoita, etteivät he ole vastuussa teoistaan. Vastuu on kannettava, kun on tehnyt väärin. Hiljaisuus ei ole passiivista vaan itse asiassa hyvin aktiivinen valinta. Se, että teeskentelee, ettei näe edessään olevia asioita, on tietoista toimintaa. Ei ole mitenkään mahdollista, etteikö aikuinen ihminen ymmärtäisi eristämisen ja juoruilun olevan väärin. Eikä kukaan ajaudu tahdottomana tällaiseen mukaan, se on aina valinta.

Sanasi lohduttivat minua, kiitos tuestasi. Rukoilen puolestasi.

Seurakunnat ja kirkot, suuntauksesta riippumatta, ovat yleisesti ottaen narsisteille mahtavia paikkoja. Siellä saa mellastaa mielinmäärin ja perustella uskonnolla omaa koskemattomuuttaan. Mä en koskaan väsy ihmettelemään sitä, miten normi-ihmiset, jotka työpaikoilla ja harrastuksissa ymmärtää kiusaamisen olevan väärin, pitää sitä seurakunnassa pelkkänä erehtyväisyytenä. Ja sitten sännätäänkin uhrin kimppuun Raamattua heilutellen. On yksi ihminen, jolle sitä Raamattua ei heilutella ja sormea heristellä: se kiusaaja. Se unohdetaan täysin ja se saa jatkaa elämäänsä normaalisti. Sinua sen sijaan vahdataan ja tarkkaillaan koko ajan ja ruoska heiluu, jos erehdyt näyttämään kiukkusi ja surusi, jotka on osa sun psykologista prosessia ja täysin normaaleja tunteita, kun on tullut kiusatuksi.

Työpsykologi, joka oli aikoinaan opiskellut teologiaa, oli ollut töissä jossain seurakunnassa, jossa joku oli saanut kunnon kaaoksen ja pahoinvoinnin aikaiseksi. Siinä sitten kokoontuivat asiaa sovittelemaan. Tiedättekö, miten siinä kävi? Kirkkoherra totesi, että rukoilkaamme asian puolesta ja siinä kaikki. Miettikää. Totaalista vastuunväistelyä ja onnetonta vatulointia. Ratkaisut ei tipu taivaasta syliin, vaan ne on työstettävä itse. Ja tämä oli ihan evlut kirkkomme. Ei mikään ns. lahko. Tosin, oman kokemukseni perusteella, "lahkoissa" ja "kirkoissa" ei ole eroa. Samat keinot siellä on kaikissa käytössä tarvittaessa. Kuten oma kokemukseni siellä toisessa paikassa osoitti. Hengellinen väkivalta, ohittaminen, syyllistäminen ja eristäminen. Noita käyttää kaikki uskonnolliset yhteisöt. Myös ne, jotka julkisuudessa esittävät normaalia.

Väkivalta seurakunnissa ohitetaan paitsi hiljaisuudella, myös vääristämällä uskoa. Kuten näin esimerkiksi: "‘well-meaning’ folks give advice such as; ‘let it go’ ‘just forgive’ or ‘we should bear each other’s burdens’" (Joanna Danielin blogikirjoitus https://joannadaniel04.medium.com/the-n ... d98bbee758 ) Ei, ei ja ei. Kiusaajalle on tehtävä selväksi, ettei yhteisö hyväksy kiusaamista. En tiedä mikä aivosumu seurakuntalaisille iskee, kun asiat muuttuvat vaikeiksi. Terapeuttini oli kauhuissaan saamistani "neuvoista" kuten "käy muualla kirkossa". Pahinta on, että narsku sai mut epäilemään itseäni, kuten siihen niiden korvienvälipeliin kuuluu ja todella uskoin siinä heti alussa, että se voisi olla ratkaisu. Uskoin myös, että olen itse tehnyt väärin puhumalla asioista. Niin kovaa miehet hyökkäsi mun kimppuun siellä kirkossa, että ne sai mut perääntymään. Tää toki oli hyökkäyksen tarkoituskin.

Tää taitaa toipua täällä. Hitaasti, mutta varmasti. Enää ei juurikaan ahdista törmätessäni johonkin tätä kirkkoa koskevaan lehtijuttuun tai muuhun. Prosessi etenee ja elämä voittaa. Jälki jää, mutta se ei enää hallitse elämää, eikä saa mua tuntemaan itseäni vääränlaiseksi. Tiedän, etten koskaan enää mene sinne takaisin, eikä sekään enää saa mua pillahtamaan itkuun. Jumala on isompi kuin tämä Firma, joka on suistunut myötätunnon ja rakkauden tieltä jo kauan sitten. Hän ei jätä minua koskaan, vaan on tuossa vierellä.