Vihdoinkin ero!

[Posliinienekeli]

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 18 vuotta, joista 7 naimisisssa. Lapsia on tullut kolme. Niin kauan kuin muistan, olen joka elämänkäänteessä miettinyt, onko järkeä jatkaa, uskaltaisinko erota, kannattaako ostaa taloa, kannattaako enää hankkia lisää lapsia? Ja aina on menty miehen tahdon mukaan. Hänen mukaansa on valittu asuinpaikkakunnat, opiskelut, kaverit, ihan kaikki.
Ja nyt viimein uskalsin tarpeeksi kauan tuoda kantaani ilmi, jotta miehenikin sen sisäisti. Että todella tarkoitan että haluan erota. Monet monet keskusteluyritykset on tehty ja tappelut tapeltu. Perheneuvolaakin jo yritettiin. Ja sitten kaikki käsikin äkkiä. Mies hommasi oman vuokra-asunnon, pakkasi kamansa ja lähti viikon sisällä. Ja vielä (ainakin tässä vaiheessa) kaikessa sovussa. On sovittu elatusapu, lasten tapaamisista, talon lainasta yms. Melkeinpä pelkään, että tämä on liian hyvä ollakseen totta. Voiko kaikki mennä näin sovussa?
Minua on 18 vuotta poljettu lattianrakoon joka asiassa. Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut, mutta minä en ole päättänyt koskaan mistään, kaikessa on ollut pakko ajatella miehen mielipidettä, en ole ennen lapsiakaan voinut käydä yksin missään (hyvä jos töissä ja opiskelemassa). Kotona minä olen tehnyt kaiken 95%:sti. Vastikään pyysin miestä laittamaan nuorimmaista iltakuntoon (vaipanvaihto, hampaiden pesu jne), ja kun mies tv:n edestä sohvalta joutui sen takia nousemaan hän valitti että kuri on kuin armeijassa täällä hänellä. No hän oli maannut koko illan sohvalla, ja minä tehnyt kaikki perheen rutiinit. Ja puhe on ollut perheneuvolassakin, etteivät miehet osaa ajatuksia lukea, vaan pitää pyytää auttamaan.
Edelliset kesät hänellä on hurahtanut omien harrastustensa kanssa niin, ettei ole yli puoleen lasten kesälomasta ollut kotona, vaan jatkuvasti reissun päällä. Plus sitten yllättävät kotoa poissa vietettävät yöt kavereiden luona. Minulla ei ole ollut lupa näistä valittaa. Minä en ole koskaan osannut tehdä mitään niin hyvin kuin hän sen tekisi, jos viitsisi. Fyysisistä vioistani muistetaan huomautella jatkuvasti. Erään sovinnon jälkeen meni ehkä puoli tuntia kun hän ystävällisesti tiedusteli, milloin oikein aioin leikkauttaa nuo vaivaisenluuni
Nyt parin viime vuoden aikana olen huomannut olevani vielä nuori, fiksu, nättikin.Olen opiskellut, valinnut itse työni, huomannut että pärjään, vaikka mies ei olekkaan arjessa täysillä läsnä, eli pikkuhiljaa jätin hänet minun ja lasten arkielämästä ulos hankaloittavana tekijänä. Jos häneltä mielipidettä asioihin kysyi, oli se aina jotenkin arkeamme hankaloittavaa, tai jos häntä kysyi mukaan lasten ja minun kanssa johonkin, vaikka uimaan, ei hän koskaan lähtenyt. Uskalsin ja jaksoin nousta kapinaan miestäni vastaan. Nyt maailma ehkä alkaa saamaan taas värit takaisin, ehkä minulla on lapsillekin pidempää pinnaa, ehkä intoa vaikka sisustaa minun ja lasten omaa kotia. Ei ole pakko antaa seksiä kellekään illalla, voin hyvällä omalla tunnolla istua sohvalla tekemättä mitään, jos lasten tilanne sen sallii. Voin olla tietokoneella, kuunnella sitä musiikkia mistä pidän, katsoa tv:stä niitä ohjelmia joista pidän, ja voin lasten kanssa syödä pitsaa jos ei jaksa laittaa ruokaa. Voimme olla koko päivän mummulassa, eikä kotona sohvalla ole kärttyistä ukkoa odottamassa (siis jos ei ole harrastuskausi päällä, jolloin hän ei todellakaan ole kotona).
Vuosien varrella aloin odottaa yhä enemmän noita aikoja jolloin hän ei ole kotona. Vuosien varrella aloin stressata hänen kotiin tuloaan.
Alkaisiko nyt elämä?

[H4R1K0]

Alkaa!

Voimia! Hieno päätös.... Sanoo hän, jolla elämää narskun kanssa on takana vain 2,5 vuotta, mutta joka tietää, mitä helvettiä se on...oletpa siis aikamoisen matkan kulkenut, ja varmasti on paljon töitä itsensä kanssa, että saa korjattua rikkonaisen sielun ja sydämen, ja ehkä vielä joskus pystyä luottamaan ihmisiin.

Teidän ero kuulostaa ihanan helpolta, toivon, ettet joudu samaan taistoon kuin minä ja monet muut kohtalotoverit. Jos kiinnostaa, niin oma tarinani löytyy otsikolla "lähdin". tuo eka viesti on vaan eri nimimerkillä, loput tällä nykyisellä.

VOIMIA!!!

[Posliinienekeli]

H4R1KO, luin sun kirjoituksias, ja en voi muuta kuin toivottaa sulle tsemppiä tosi paljon! Pysy nyt jämynä, äläkä enää lankea uudelleen.

Minä pahoin pelkään, että minä kuljen hieman veitsen terällä tässä: suurta horjahdusta ei tarvita kun mieheni suuttuu, lopettaa yhteistyön ja alkaa vetämään hommat hankalaksi. Meinasi jo niin käydä, kun hän luuli minun kertoneen hänen äidilleen jotain "valheita" hänestä. Eli siis totuutta. Eron syyksi olemme ympäripyöreästi kaikille ilmoittaneet vain arjen sujumattomuuden yhdessä. Kerromme tähän yhdessä päätyneemme, tosiasiassa minä päätin tämän, hän ei olisi lähtenyt kulumallakaan. Oikein sitä odotin, mutta ei kun ei.

Nyt toisaalta kun tämä eroaminen meni näin nätisti, mieleen tulee onko hänellä jo joku uusi valmiina? Tuskin ainakaan kovin kauaa menee uuden sängynlämmittäjän hommaamiseen. Ei hän pysty olemaan ilam seksiä kovin kauaa (arvio max 3vko).

Kun vain saisi hoidettua kaiken paperityön nyt sovun aikana valmiiksi, niin ei mene myöhemmin niin riitelyksi. Kokemusta on hänestä niin pitkältä ajalta, että tiedän todella hänen osaavan heittäytyä hankalaksi.

Nyt vain jotenkin kuitenkin aina välillä jo käy mielessä, että mitäkähän oikein olen tehnyt?! Miten se miesraukka yksin nyt pärjää? On varmaan yksinäistä yksiössä ilman lapsia ja minua. Ja ilman kavereita jotka jostain kumman syystä ovat vuosien varrella kaikonneet. Ja ilman suvun tukea, kun ainoan veljen kanssa on riidoissa, vanhemmat omanlaisiaan ja muuhun sukuun ei ole missään yhteyksissä.

Minulla on ystäviä, töitä, suku ja takaisin saatu itsetunto. En todellakaan aioi olla niin hölmö että pyytäisin hänet takaisin. Se olisi hänelle taas uusi ase minua vastaan, jos MINUN hommaamani ero päätyisi siihen että MINÄ pyydän hänet takaisin. Hain jo esille vanhat päiväkirjat, joihin olen murheitani kirjoittanut vuosien varrella. Sieltä voin tarvittaessa kerrata kaikkia niitä jo alkuaikojen vääryyksiä, jotka hänen taholtaan joduin kokemaan. Silloin vain en asiaa ymmärtänyt, pidin vai itseäni niinhin kaikkeen jotenkin syyllisenä. Viimeisen 10 vuoden ajalta päiväkirjoja ei ole, kun lastenhoidon ja kodin ja miehen palvelemisen ohella en sellaisia ehtinyt kirjoittamaan. Enkä ehkä enää edes halunnut kirjata enää enempää surkeuttani paperille asti.

Eniten harmittaa ehkä se, miten kiltti olen ollut. Aivan liian kiltti

[Posliinienekeli]

Ihana olla vapaapäivällä kotona, kun saa todella olla vapaana kotona. Ei tarvitse miettiä mies haluaisi syödä tänään, vai onko jo syönyt töissä. Ei tarvitse miettiä onko hän keksinyt jotain tekemistä jossa minun on pakko auttaa tai lähteä mukaan, vaan voin oikeasti suunnitella tekeväni juuri sitä mitä haluan.
Ihana illalla katsoa haluamiansa TV-ohjelmia.
Ihana mennä lasten kanssa uimaan ottamatta huomioon sitä ettei mies halua lähteä mukaan, ja jää yksin kotiin mököttämään.
Ihan kun on kuukautiset, eikä tarvitse stressata kun ei pysty tarjoamaan seksiä, vaikka vuotoaika venyisi miten pitkäksi vain

En voi keksiä mitään syytä, miksi haluaisin ottaa hänet joskus takaisin. Sääliksi kyllä käy, mutta se ei riitä syyksi.
Lupauduin kyllä ompelemaan verhot hänen uuteen asuntoonsa hänen ostamastaan kankaasta. Saa nähdä, toivottavasti osaan ommella ne oikein Toisekseen epäilyttää, olisiko pitänyt (taas) olla niin kiltti että sen suostun tekemään?

[Itkevääiti]

Hei Porsliinienkeli

Eurokangas mainosti juuri, että ompelevat verhot kankaanostajalle. Lähetä ex-miehesi sinne.