KESKUSTELUFOORUMI

Hei!
Tarinani tulee olemaan pitkä ja ehkä myös sekava, joten olen kiitollinen jos jaksatte lukea loppuun sillä kaipaisin todella ajatuksia meidän tilanteesta. Olen jo pidempään epäillyt, että anoppi voisi olla narsisti. Tänä keväänä anopin käytös on ollut sellaista, että olen epäilystäni nyt melkein varma. Nyt en enää vaan tiedä, onko myös puolisoni narsisti - mutta ei kai yhden ihmisen ympärillä voi niin montaa narskua pyöriä? Välillä tuntuu, että olen itse sairas kun ajattelen että "näen narskuja joka paikassa".

Kerron mahdollisimman lyhyesti miehen ja mun tarinan: yhdessä ollaan oltu 9 vuotta ja meillä on kaksi lasta. Mies on raitistunut alkoholisti, juomattomuutta 3 v takana. Itse taidan olla läheisriippuvainen suoraan oppikirjasta. Tapasin miehen baarissa, jossa aloimme väitellä politiikasta. Mä olen vasemmalta, mies oikealta joten eroja mielipiteissä ja arvoissa meillä oli ja on runsaasti. Aloimme tapailemaan, mies tilitti edellisen parisuhteensa haavoja ja minä hoivasin. Ihastuin, tajusin kyllä että mies ei ollut yhtä innoissaan mutta en antanut sen haitata - halusihan hän muuttaa yhteen, ja alkoi puhua perheen perustamisestakin 6 kk tapaamisesta. Yhteen muutettiin 4 kk tapaamisesta. Suhteen alkuaikoina mies joi paljon, kritisoi minua, pettikin kerran. Siitä huolimatta esikoinsemme syntyi reilun vuoden päästä tapaamisestamme ja kuopus 1,5 vuotta myöhemmin. Miehen juomisaikana hän kävi minuun käsiksi muutaman kerran, henkistä lyttäämistä on ajoittain edelleen.

Anopin kanssa on aika ajoin ollut yhteenottoja, yleensä lapsiin liittyen. Välillä mut hukutetaan rakkauteen, annetaan kalliita lahjoja ja ylistetään, miten oon parasta mitä pojalle on tapahtunut. Mulle soitellaan ja valitetaan muista ihmisistä ja odotetaan tukea ja ihailua, kuinka hän on taas laittanut koko taloyhtiön asiat kuntoon tms. Vaan sittenpä, jos pienestikin sivuaa että anoppi on saattanut tehdä jotain väärin, nousee sellainen paskamyrsky, ettei mitään järkeä. Esikoisemme oli vuoden iässä yökylässä ja palasi sääret täynnä pieniä mustelmia. Siis aivan täynnä. Soitimme miehen kanssa ja aiheen arkuuden tiedostaen todella varovasti kysyimme, onko mimmi esim. konttaillut käpyjen keskellä vai mistähän mustelmat olis tulleet (itsellä vilisi ajatukset verenvuototaudista tai muusta pahasta, raskaushormoneilla saattoi olla vaikutusta...). Päädyttiin sitten toteamaan, että portaissa konttaamisesta tuli jäljet ja kaikki ok, puhelu loppui hyvissä tunnelmissa. Kunnes anoppi soitti raivoissaan, haukkui meidät ja lähinnä mut että kuinka kehtaan syyttää häntä jostain! Sen jälkeen mut marssitettiin anopin eteen kuin pahainen piikatyttö, anoppi istui kuin kuningatar ja loukkaantuneena tivasi, onko minulla hänelle jotain sanottavaa. Päädyin pyytelemään anteeksi, vaikka mietinkin ettei kai mitään aneltavaa ollut, sillä olimme todella varoneet loukkaamasta. Mies istui vieressä aivan hiljaa.

Toinen myrsky nousi vuotta myöhemmin, kun anopin mökillä ollessa heräsin aamulla vauvamme vierestä ja huomasin, että 2,5 vuotiaamme oli yksin ulkona. Siis niin, ettei hän näkynyt sisälle ikkunasta ja kaikki aikuiset istuivat aamiaisella. Paikka on 100 metriä meren rannasta ja vieressä kulkee autotie, jonka reunasta hain lapsen sisään. Lapselle totesin, ettei saa mennä yksi ulos. No, anoppi alkoi paiskoa astioita mielenosoituksellisesti ja lopulta huusi mulle taas raivoissaan, että kuinka kehtaan käyttäytyä noin, kuinka minun lapseni hoidetaan hyvin kun mä vaan makaan! Vauva oli siis valvottanut ja nukuin siksi aamulla. Enkä ollut edes sanonut anopille, että älkää alle kolmevuotiasta nyt hitto vahtimatta ulos päästäkö, vaikka mieli kyllä teki sanoa. Mies oli tilanteessa anopin puolella, olin neuroottinen, ylivarovainen, ylisuojeleva.

Sen jälkeen anopilla meni omaan siskoonsa välit, mutta sanoi ettei halua sen vaikuttavan meidän perheen ja siskonsa väleihin, jotka ovat aina olleet hyvät ja lämpimät. Sain siis kutsun lounaalle tämän siskon luo, anoppia ei kutsuttu, koska välit siis olivat poikki. Menin, ja uusi paskamyrsky oli valmis. Olin huono miniä, epäluotettava, epälojaali ja valtava pettymys - nämä sekä anopin että mieheni suusta ja kuuntelin sitä laulua kuukauden. Lopulta sanoin miehelle napakasti takaisin ja hän tönäisi minut seinään niin, että mustelmia ja kuhmuja kävin näyttämässä lääkärille.

Tämä viimeisin, meneillään oleva paskamyräkkä on jälleen lapsiin liittyvä. Anoppi oli antanut 5-vuotiaallemme luunapin päähän, lapsi kertoi asiasta mulle peloissaan ja ahdistuneena. Kaikki lapsiin kohdituva väkivalta on mulle aivan ehdoton ei ja uskon vakaasti, että lapseni ei tilanteessa valehdellut. Keskustelin aiheesta mieheni kanssa, joka halusi soittaa itse äidilleen. Anoppi tietenkin loukkaantui, jonka jälkeen mieheni puolusteli anoppia, "ymmärtää molempia osapuolia, kun lapsi on välillä niin vaativa." Mies ei siis edelleenkään usko, että luunappia on annettu ja sain haukut siitä, kuinka huonosti olen tämän asian hoitanut. Jätin siis asian miehen omasta pyynnöstä hänen hoidettavakseen ja olen siis huono. Anoppi sitten soitti minulle ja tarina oli kääntynyt niin, että minä olin usuttanut mieheni äitinsä kimppuun. Oikaisin kyllä, että mies itse halusi puhua äidilleen mutta järkeilyhän ei narskun kanssa toimi. SItten alkoi syyllistäminen: anoppi on kaiken tehnyt lastemme eteen ja meidän hyväksi (tätä ei kukaan koskaan ole kiistänyt vaan pikemminkin ollaan kiitelty vuolaasti avuista), luottamus minuun on kuulemma särkynyt, olen täysin epäempaattinen ja epäsopiva alalleni... Puoli tuntia myöhemmin soitti uudelleen ja "veti sanojaan takaisin", ollaan kuulemma "liian läheisiä" ja hunajaisesti anoppi pyyteli että käännetään nyt uusi sivu. Sanallakaan anoppi ei muuten ole kysellyt lapsemme fiiliksiä, ei ilmaissut huolta hänen olostaan tms..
Pari iltaa myöhemmin soitti humalassa miehelle ja loukkaantuneena ilmoitti, että hänellä on oikeus tavata lapsenlapsiaan ja valitti, kun mies ei vie lapsia tarpeeksi anoppilaan. Mainittakoon, että mies ja lapset ovat olleet todella usein anoppilassa viikonloppuja, kun itse olen ollut töissä. Tässä kohtaa mies hermostui äitiinsä, kun kiukku kohdistettiinkin häneen. Ilmoitti äidilleen, ettei tarvitse soittaa loukkaantumispuheluita ja valitti mulle, miten hän ei ole tilannut tälläistä kohtelua. Minä sitten lohduttelin, että ei ole tehnyt mitään väärin. Mies sanoi itsekin, ettei äitinsä käytös ole normaalia. Siitä pari iltaa myöhemmin anoppi soitti taas miehelle ja kaikki oli kuin mitään ei olis tapahtunut. Mies sopotti värisevällä äänellä kuin papupata viikon kuulumiset, kuinka hyvin töissä menee ja kuinka äiti on rakas. Ei mitään puhetta äidin huonosta käytöksestä. Kysyin, oliko mies ottanut asiaa puheeksi ja vastaus oli hyvin napakka "kukaan ei varmaan halua palata siihen!" ja niinpä anoppi sai jälleen puhtaat paperit.

Mulla on sydän ja pää täynnä kiukkua. Mies ei suuttunut kun omaa lasta sattui, vaan epäili lasta koska"eihän äiti meidän lapsia satuta". Olen itse ollut vieressä, kun esikoiselle on annettu luunappi 1,5-vuotiaana joten kyllä, tiedän anopin pystyvän satuttamaan lasta. Ei puolustanut minua, vaansyytti että mä hoidin tän tilanteen huonosti. Vasta sitten, kun sai itse kuunnella kiukuttelua, sanoi äidilleen vastaan. Ja kaikki on tosiaan lakaistu nyt maton alle. Tällä hetkellä mies painostaa mua vastaamaan kivasti anopin whatsapp-viesteihin ja syyttää mua välinpitämättömäksi kun sanoin että kaipaan nyt tilaa, mökötti kun en kuulemma osoittanut appivanhempien asiosta tarpeeksi huolta ja mielenkiintoa. Mun käytöstä tulkitaan koko ajan negatiivisesti: anoppi soitti, mä oli vessassa ja mies tuli vessaan kysymään jotain. Hätistelin tiehensä, tästä sain painostusta, että olin kiukkuinen kun mies puhui anopin kanssa. Ja mä vaan ihan oikeasti halusin olla yksin vessassa..

En mä enää tiedä mitä tässä tapahtuu. Käyn työuupumuksen jäljiltä terapiassa ja se todella auttaa, mutta mietin kuitenkin: olenko mä kohtuuton? Sairas? Harhainen? Kusipää? Ero on mielessä koko ajan, mutta pelkään lasten tulevaisuuden puolesta niin kovin. Jaksaminen joka tapauksessa on ihan lopussa.
Kiitos, jos jaksoit lukea loppiin <3

Hei Hemppa!
Löysin ihan vasta tämän keskustelupalstan ja olen viime päivät lukenut ihan silmät ymmyrkäisinä näitä kertomuksia. Omanikin kirjoitin tänne Omat tarinat -osastoon eilen. Kyllä kuulostaa tilanteesi vaikealta - ja tutulta! Ei narsismi varmasti tyhjästä synny, joten ei ole ollenkaan ihmeellistä, että äiti ja poika ovat samassa veneessä. Itselläni alkoi anopin kohdalla hälytyskellot soida jo ensimmäisestä tapaamisesta. Silloin elin miehen kanssa vielä rakkauspommituksessa, joten järkeni ei riittänyt miettimään, mahtaako sama yltää häneenkin. Myöhemmin on kyllä yhteys löytynyt! Eli osasin pitää etäisyyttä anoppiin heti alusta. Anoppi yritti vahvasti tunkeutua elämääni kun odotin lastamme ja mies oli poissa kuvioista. Minä olin kuitenkin jo yhden terveen ja tasapainoisen lapsen äiti ennestään enkä mikään teiniäiti vaan työssäkäyvä yli kolmikymppinen. Koin hyvin kiusalliseksi elämääni puuttumisen. Lapsen synnyttyä kävi katsomassa kerran ja heti soitteli perään moittien muka huolestuneena, kun vauva itki hänen vierailunsa aikana (vain pienen hetken kun nälkä iski, ilmeisesti tämä on vauvoille aivan ennen kuulumatonta ). Lapsen nimeä ei hyväksynyt ja "kielsi" antamasta sitä. Annettiin nyt kuitenkin ihan se nimi mikä itse päätettiin.

Pukee kaiken aina siihen, että on muka huolissaan. Suurena erona tähän näen esimerkiksi omat vanhempani, joiden lähestymistapa on kannustava. Sanovat aina, että ihana nähdä miten tasapainoisia ja iloisia lapsista on kasvanut. Kerrankin muistan, että anoppi itkien jauhoi, että "kyllä te sitten ymmärrätte, kun teillä on omia lapsia." Öö. Meillä on omia lapsia, kyllä me ymmärretään. Aivan kuin menisi sekaisin kenen lapsi on kyseessä. Ei ymmärrä että on isovanhempi eikä vanhempi.

Joka tapauksessa, olen ottanut kunnon välimatkan anoppiin jo alusta. En vastaa hänen puheluihinsa eikä enää soittelekaan. Mies saa vastata. Anoppi saa mielellään tavata lapsenlastaan. Useimmiten miehen kanssa käyvät siellä kahdestaan. Puhun hyvää tai suhtaudun neutraalisti häneen lapsen kuullen. En mustamaalaa. Ainoa on, että pyrin pitämään minun ja hänen välisen kontaktin aivan minimissä. Sillä on jonkinlainen kauhun tasapaino tilanteeseen saatu. Heti, jos olen joskus antanut huomiota ja löysännyt otetta, on alkanut puhelimella pommittaminen, kaikkeen puuttuminen ja "huolen" jauhaminen. Turhan sellaisen. Lapsi voi erinomaisen hyvin, on tosi tasapainoinen, terve ja ilonen, harrastaa monenlaista ja on muutenkin mainio pikkukaveri. Mitään faktista syytä huoleen ei ole ja ahdistaa, että anoppi luo sellaista huolen ilmapiiriä tilanteeseen aivan tyhjästä. Siitä ei seuraa mitään hyvää ja näenkin sen vain vallankäyttöyrityksenä.

Hei Aloittelija!

Kiitos vastauksestasi, ei se sinunkaan anoppi helpolta vaikuta. Anteeksi jos on tungetteleva kysymys, mutta miten sun puoliso on suhtautunut tuohon irtiottoon anopista? Meillä mä olen saanut kiukuttelua ja syyllistämistä jos olen yrittänyt ottaa etäisyyttä ja mies on aina, aina äitinsä puolella. Puolustelee huonoa käytöstä, paitsi nyt viimeisimmän raivarin kohdalla kun ilmoitin, että mulle riitti tää suhde. Nyt mies sanoo mulle, että ei hyväksy miten rumasti anoppi mua kohteli mutta samalla käyttäytyy äitiään kohtaan täysin normaalisti, yrittää miellyttää eikä suinkaan ole sanonut anopille, että käytös ei ollut ok. Toisin sanoen mä olen jäänyt täysin yksin konfliktitilanteissa ja joutunut puolustautumaan paitsi anoppia niin myös miestä vastaan.

Uskon, että jos mies olisi aikanaan ollut mun tukena eikä lähtenyt anopin mukana haukkumaan mua, niin meidän avioliitolla olis ollu mahdollisuus selviytyä, mutta nyt mä en näe mitään muuta mahdollisuutta kuin erota.

Hei Hemppa,

Tulee kyllä mieleen, että tällaisissa tilanteissa äidin ja pojan (siis tässä tapauksissa meidän aviomiesten ja anoppien) suhde on usein ihan järkyttävän sairas. Meillä mies kritisoi usein voimakkaasti äitiään. Muistan että suhteen alkuaikoina erityisesti puhui paljon siitä, miten vaikea äitisuhde hänellä on. Minusta tämä oli hieman erikoistakin kun ottaa huomioon, että oltiin jo tosiaan yli kolmikymppisiä. Tuli vähän sellainen teinifiilis, että mies oli vasta irrottautumassa kotoa... Mutta ehdoton raja menee siinä, että miehen lisäksi kukaan muu ei saa hänen äitiään arvostella! Eli en saisi lähteä mukaan niihin tilanteisiin kun mies arvostelee. Erittäin kinkkinen tilanne. Eihän siinä voi myöskään miehen äitiä puolustaa, koska silloin ei olisi lojaali miehelle. En ole keksinyt muuta ratkaisua kuin vaieta ja ottaa etäisyyttä. En sano juuta enkä jaata.

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikenlainen keskustelu ja asioiden selvittely narsisistien kanssa on aika turhaa hommaa. Vaikka jotain saataisiinkin ns. keskusteltua läpi, tulokset eivät ole pysyviä. Sitä on aivan turha toivoa. Sinun tilanteesi on kuitenkin siinä mielessä erilainen, että lapseen on kohdistettu väkivaltaa. Pakkohan siinä on sanoa jotain ja vetää raja! Ehkä tuossa tilanteessa keskittyisin siihen, että tiivistäisin oman viestini mahdollisimman yksinkertaiseksi: lapsen fyysinen kuritus ei ole ok ja seuraavasta kerrasta tulee ilmoitus poliisille. Tätä sitten vaan toistaisin jämäkästi kuin mantraa, mutta en lähtisi sen enempää asiasta vääntämään. Ei tuossa asiassa ole mitään keskusteltavaa, asia on harvinaisen selvä jo lainkin kannalta. Mutta sinä olet kuitenkin oman tilanteesi ekspertti ja tiedät parhaiten miten lähipiirisi kipeät ihmiset toimivat. Toivon sinulle paljon voimia <3

Mulla oli päinvastainen kuvio appiukon kanssa.
Loppuenlopuksi eksän valinnat ja teot ja reaktiot, appiukon junailut ja oman hanurinsa edun järjestäminen kaiken muun edelle, exän salliessa kaiken tämän oman perheensä laittamalla sivuun ja isänsä kaiken edelle oli lopullinen niitti eroon, jota tuki vielä appiukon tietoinen harkittu henkinen väkivalta sekä puolisoni sen salliessa ja osallistuessa siihen myös itse hyväksymällä kaiken hiljaisesti jopa pojan nähden.
Koko juttu alkoi noin 2015 ja loppui 24.11.2021 siihen, että avioeromme tuli viraliseksi sekä ositus on nyt tehty. Ero prosessissa meni noin 2,5 vuotta. Kaikkineen.
Se mitä sain keskustelemalla ystäviltä, ammattilaisilta, heiltä saatu tuki oli 100% sitä mieltä, että
- Pelasta itsesi
- Pelasta elämäsi
- Pelasta taloutesi
- Pelasta tulevaisuutesi
- Pelasta poikasi
- EROA.

Ainoa, AINOA vaihtoehto on avioero ja lähde. PItkä, hyvin raskas ja mustissa vesissä käyty 2,5 vuotta takana. Olen vapaa. Elämä on pelastettu ja talous tulevaisuudelle. Ensi viikolla pankkiin sopimaan lainat, jonka jälkeen kaikki yhteinen on pojan huoltajuutta lukuunottamtta katkaistu.
Oikea, täysin oikea päätös oli lähteä. Vaikka päätös oli rankka. Mutta ei mulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa, kun yrität pelastaa liittosi tajuamatta, että puolisosi ei halua sitä pelastaa, vaikka kerrot suoraan kaiken. Hän valitsi isänsä.

Hei PerheellinenM, olenkin lueskellut tarinaasi kun tuntui niin kovin tutulta tilanteelta...Lämpimät onnittelut sinulle avioeron johdosta! Olo on varmasti kevyempi, onnellisempi ja kaiken kaikkiaan elämä tasapainoisempaa

Minä olen myös eronnut. En olisi ikimaailmassa uskaltanut tai pystynyt ilman vanhempieni vankkumatonta tukea ja apua, samoin työyhteisön ja ystävien tuki on kantanut kaiken keskellä. Olen niin kiitollinen, että sain uuden mahdollisuuden järjestää oma ja lasten elämä mahdollisimman tasapainoiseksi! Appivanhemmat pommittivat aluksi vanhempiani puhelimitse ja kirjeitse, painostivat heitä puhumaan minulle järkeä ja alkoi uhriutuminen, miten minut oli niin otettu perheenjäseneksi. Huonoa käytöstä ja haukkumista perusteltiin sillä, että olin niin läheinen - heidän perheessään kun "puhutaan asiat suoraan" eli läheisyyden nimessä toisen saa lytätä täysin, mitätöidä js terrorisoida raivoamalla. Sellaista läheisyyttä en enää koskaan halua! Vanhempani onneksi pysyivät tiukkoina, asiallisina, ilmoittivat etteivät aio painostaa minua. Tämän jälkeen heidät haukuttiin pystyyn - jokainen kai turvautuu viime kädessä omiin vahvuuksinsa....

Yllättävää kyllä, meillä ositus meni suht kivuttomasti ja aika lastenvalvojalle on tulossa. Lapset asuvat meillä vuoroviikoin ja vaikuttavat selvinneen pahimmasta ensijärjytyksestä. Mä saan toki ottaa vastaan raivareita ja tunteenpurkauksia, kun daamit purkaa pahaa oloaan mutta mä yritän ajatella niin, että olen heille turva, jota vastaan voi välillä raivotakin. Ei se aina helppoa ole mutta niin kovin tärkeää!

Parasta tässä on kuitenkin se, että sain katkaistua välit anoppiin. Valitettavasti myös appiukkoon, koska vaikka hänen kanssaan aina juttuun tulin, on hänet alistettu lentävän apinan rooliin. Viimeinen keskustelu hänen kanssaan päättyi huutoon ja luurin korvaan lyömiseen hänen puoleltaan ja päätin silloin, ettei kukaan heidän perheestään enää kohtele minua ikävästi. Lapset toki tapaavat heitä isäviikoilla hyvinkin paljon, sillä exäni (miten suloinen sana, tuo ex!!) ei pahemmin lasten hoitamisesta piittaa vaikka lapsistaan näyttäisi muuten tykkäävän.

Voin taas hengittää helpommin. En pelkää enää kotia, en istu töistä tullessa autossa koska en kykene menemään sisään. Tulin niin onnelliseksi, kun pihatalkoiden jälkeen saatoin pyytää naapurin kahville pelkäämättä, että minulle suututaan ja naapurille ollaan ilkeitä. Sain kutsua ystäväni luokseni syömään ilman pelkoa siitä, että heitä kritisoidaan ja heille naureskellaan illallispöydässä. Voin tehdä ihan normaaleja asioita pelkäämättä ja se on ISO juttu! Olen vapaa. Olen rakastettu. Olen hyvin, hyvin helpottunut. Toki pelkään, että tilanne on liian hyvä kestääkseen näin kovin kauaa. Kerään voimia tulevia taisteluita varten, niitä epäilemättä on tulossa. Mutta tiedän, että tukijoukkojeni avulla todennäköisesti selviän. Myös terapia auttaa. Eniten pelkään, että lapsille syötetään satuja minusta ja sen suhteen olen ehkä hiukan liiankin varuillani. On vaan pakko yrittää luottaa siihen, että mun ja lasten vahva suhde kantaa edelleen.

Itsetunto on vielä kovin hauras, mutta parempaan päin mennään. Olin pitkään, jo vuosia ennen eroa, sitä mieltä, että en koskaan enää halua ketään miestä elämääni. Huomaan senkin asian hitaasti muuttuvan. Nyt ajattelen, että ehkä joskus, jos niin on käydäkseen, löydän rinnalle puolison. Mutta seuraavan pitää olla kiltti ja hyvä - itsetunto on onneksi palautunut sen verran, etten halua enää tarrautua epätoivoisesti johonkuhun vain siksi, että joku minut kelpuuttaa. Jotain tää kokemus on siis opettanut

Kai yritän sanoa, että eroaminen oli myös minun kohdallani ainoa oikea vaihtoehto. Sukunimeni vaihtui juuri eilen takaisin tyttönimekseni ja se tuntuu todella hyvältä! Jos voisin välittää tämän helpotuksen tunteen muille, jotka samankaltaisissa tilanteissa tuskailevat, tekisin niin heti. Tämä tunne on kaiken sen stressin, järjestelyn, paineen ja surun arvoista! Olen onnekas, koska tukiverkkoni toimi. Jos joku kokee, että haluaisi tsemppausta oman tilanteensa keskelle, saa kernaasti laittaa mulle viestiä. Näitä kusipäitä ei helposti voiteta yksin, mutta pienelläkin tuella voi päästä pitkälle. Lopuksi vielä lause, joka koristaa eteistäni: Home is where them fuckers ain't!