KESKUSTELUFOORUMI

Hei!

Olen uusi täällä. Keski-ikäinen nainen. Elämäni äidin kanssa on ollut sekasortoa, kaaosta ja ristiriitaisuutta. En ole osannut sanoittaa asioita, vaikka kävin kolmekymppisenä kolmevuotisen psykoterapiankin. Psykoterapeutti väläytti jossain yhteydessä äidistäni sanan narsistisuus. Kielsin sen. Narsisti oli mielestäni diktaattorimainen maailmanjohtaja, menestynyt kylmä tyranni tai jotain muuta vastaavaa.

Äitini ei ole menestynyt työelämässä keskinkertaisuutta paremmin. Äitini on jopa eläinrakas ihminen, yliherkän oloinen vaikean elämän läpikäynyt ja uupunut ihminen. Se missä äitini loistaa ja on muita parempi, on kärsimys. Hyväksyin terapiassa, että äitini on epävakaa. Olihan lapsuuteni ilmapiiri aina vaihtuva ja hyvänä päivänä sai olla hyväntuulinenkin. Mutta se oliko hyvä vai huono päivä, siitä päätti äitini.

Olen lukenut persoonallisuushäiriöistä. Epävakaa persoonallisuushäiriö yleensä hieman laantuu keski-iässä. Äitini on kohta 70, laantumista ei ole nähtävillä.

Voisin kirjoittaa kokemuksistani kirjan. Mutta luettelen nyt muutamia asioita, jotka ovat jääneet mieleeni.

Kun olin aika pieni, ehkä 6-8 vuotias, äitini syyllisti minua jostakin asiasta, en tiedä mistä. Itkin. Silloin äitini huusi minulle, että "olet marttyyri! Haet sääliä!" En tiennyt mikä marttyyri on, mutta pyysin lopulta anteeksi. Asiaan ei palattu.

Äitini usein sanoi, että hänen ei olisi pitänyt saada yhtään lasta. Olisi helpompaa. Kerran menin isäni syliin tai selän taakse piiloon. Äitini sanoi, että "älä kuule mene kantelemaan isällesi. Kantelupukki." Isäni katsoi parhaakseen hävitä näissä tilanteissa ulos töihin. Sitten äitini sanoi, että "isäsi ei itkisi, vaikka kuolisit, mutta jos minä kuolisi niin itkisi".
Kyllä tuli selväksi kuinka turha ja ei-toivottu ihminen olin. Häpesin.

Voisin jatkaa näitä kertomuksia todella paksun kirjasarjan verran. Ehkä joskus jatkankin.

Monilla on lapsuutraumoja. Ja pääsevät niistä yli. Toivottavasti minäkin pääsen. Olen yrittänyt saada äitini näkemään, miltä minusta lapsena tuntui. Mutta se on sama kuin hakkaisi päätään seinään. Äiti ei kykene kohtaamaan minua. Saan takaisin vain syyllistämistä kiittämättömyydestäni. Ja sitten hän vertaa minua vaikka veljeni vaimoon (joka kasvoi sijaisperheessä), että "hän olisi ollut kiitollinen tällaisestakin äidistä. Häpeä!"

Ja kyllä häpeänkin... aina olen osannut hävetä.

Nyt silmäni ovat aukeamassa ja olen päättänyt olla häpeämättä enää. Kun en tiedä, mitä minun lopulta pitäisi hävetä niin paljon? Toivottavasti opin.

Hei!
Kuulostaa samanlaiselta käytökseltä kuin isälläni. Hän aina paasasi meille kun olimme pieniä kuinka ei olisi pitänyt hankkia lapsia ja alkaa seurustelemaan ensimmäisen naisen kanssa joka tuli kadulla vastaan. Hän syytti meitä siitä ettei voinut bilettää baareissa kun lapset syntyi yms. Tunsin oikeasti sääliä tuolloin lapsena isääni kohtaan ja syyllisyyttä vaikka myöhemmin olen tajunnut ettei hän edes ikinä hoitanut meitä pienenä vaan jätti kaiken kasvatuksen äidilleni. Kuvottavaa

Hei,

Kuulostaa tosi tutulta tuo häpeä, sekä tunteena että käskynä. Itsekin muistan että lapsena piti aina hävetä, äidin määräyksen mukaan milloin mitäkin. Äiti sanoi myös itse häpeävänsä minua, mitä tein tai jätin tekemättä. Kerran juhlimme mummun luona nimipäiviäni, oli kahvipöytä ja sukulaisia. Saimme siskon kanssa pienet karkkipussit. Siskolla oli kaveri mukana, he söivät samasta karkkipussista. Äiti häpesi kun en kulkenut sukulaiselta toiselle tarjoamassa karkkia pussistani. Siskokaan ei kuulemma laskenut montako karkkia kaveri söi. Sukulaiset olivat siis kaikki aikuisia ja mummu oli laittanut kahvipöydän kauniiksi. Mutta mikä häpeä kun en tajunnut mennä kaikille tarjoamaan karkkia ennen kuin äiti määräsi.

Minäkin yritin puhua äitini kanssa turhaan. Äidin oli pakko olla kova koska minä olin niin kovapäinen, paha ja itsekäs. Hän sanoikin usein: "Haluatko laittaa kovan kovaa vastaan, täältä kyllä pesee/toiseksi jäät minun kanssani!" Ajatteli kyllä itse olevansa rakastava vanhempi, sanoikin näin ja minä sitä ja minä tätä, mutta ne "muut äidit" ja sitten jotain ikävää. Kerroin aikuisena että olin kirjoittanut päiväkirjaan hänen ilkeitä sanomisiaan niin hän sai raivokohtauksen ja alkoi huutaa että "Sinä vihaat minua niin paljon että valehtelet minusta jo päiväkirjaankin!" Yritin selittää että ei kai kukaan päiväkirjalle valehtele mutta ei suostunut kuuntelemaan.