KESKUSTELUFOORUMI

Hei!
Olen uusi täällä, kirjoitin oman tarinani puolison ja anopin touhuista tänne:

https://foorumi.narsisminuhrientuki.fi/ ... =19&t=1182

Kysyisin teiltä, jotka olette eronneet, vinkkejä. Tilanteemme on niin tulehtunut, että suunnittelen puolison jättämistä. Meillä on kaksi lasta, ekaluokkalainen sekä pari vuotta nuorempi, ja pääasiallinen huoleni eroamisessa liittyy heihin. Haluaisin itse olla lähivanhempi, mutta vuoroviikkosysteemi ahdistaa jo ajatuksena.

Olen vauvasta asti huolehtinut lasten kaikki neuvola-ajat, päiväkoti- ja kouluhakemukset ja yhteydenpidon tarhaan, kouluun ja harrastuksiin. Pidän yhteyttä lasten kavereiden vanhempiin ja teemme kaveriporukassa kivoja juttuja, ulkoillaan ja tehdään metsäretkiä. Luetaan iltasatu yhdessä. Järjestän synttärijuhlat yksin (puolison mielestä niille ei ole tarvetta), huolehdin että hampaat harjataan myös aamulla, hiukset harjataan takuista ja että vaatteet on siistit ja ehjät. Hankin lapsille uudet vaatteet ja kengät, puoliso on aina sitä mieltä että entiset mahtuu ja jos myöntääkin, että uudet tarvitaan niin "antaa mun hoitaa". Koen siis hoitavani aika paljon ihan perusasioita ja teenkin sen mielelläni, huolettaa vaan, että puoliso jättää ne hoitamatta omalla viikollaan. Hän nimittäin ei muista harjata takkuisia hiuksia, hampaiden pesu aamulla unohtuu, ei ole niin väliä jos vaatteissa on reikiä tai likaa, lasten pitäisi itse muistaa ottaa omat kamppeet mukaan päiväkodista ja ekaluokkalaisen osata jo itse huolehtia että läksyt on tehty..

En todellakaan haluaisi olla viikkoa erossa lapsistani ja vielä pahempi ajatus on, että anoppi aivan satavarmasti pyörittäisi poikansa taloutta ja olisi siis todella paljon lasten kanssa. Pelkään anopin vaikutusta lapsiin, sillä olen aivan varma, että minusta aletaan puhua todella ikävästi (toki niin kierosti, etteivät lapset osaa heti tiedostaa että äitiä haukutaan) ja olen valmistautunut siihen, että vanhemmuuteni tullaan kyseenalaistamaan vuorotyön sekä terapiassa käymisen vuoksi.

Toinen huoli vuoroviikoissa liittyy toisen vanhemman tapaan olla läsnä. Lapsemme ovat usein kertoneet, miten puoliso minun töissä ollessani "tuijottaa koko ajan puhelinta eikä kuule, jos sanotaan tai pyydetään jotain", tämän näen myös itse paikalla ollessani. Huomio on koko ajan puhelimessa, mikään ympärillä tapahtuva ei herätä paitsi jos lapset mekastavat, silloin huudetaan lapsia olemaan hiljaa. En ole vakuuttunut, että lapset saavat tarvitsemaansa huomiota tarpeeksi, pakolliset kyllä hoidetaan eli ruoka ja vaatteet.

Kysymykseni onkin siis se, että mitä lähivanhemmuuteen vaaditaan? Mitä perusteita? Mihin kaikkeen pitää varautua? Olen valmis hakeutumaan vuorotöistä päiväduuniin ja harras toiveeni on, että löytäisin kodin nykyiseltä alueelta ettei koulua ja tarhaa tarvitse vaihtaa. Nykyistä asuntoa en pysty yksin lunastamaan, puoliso saattaa vanhempiensa avulla siihen pystyä.

Olisin kiitollinen kaikista neuvoista ❤

Oletko varma, että puolisosi edes haluaisi viikko-viikko -systeemiä?

Minä olen ollut samassa tilanteessa. Onneksi toinen osapuoli tajusi, että ei meillä ollut mitään edellytyksiä viikko-viikko -systeemiin. Perusteluna pidin sitä, että välimme olivat tulehtuneet, emmekä saaneet mistään asioista sovittua samankaan katon alla sivistyneesti, joten ei se sen paremmin olisi eron jälkeen sujunut, päin vastoin. Lisäksi pidin tärkeänä, että lapsilla on yksi varsinainen koti, eikä "reppuelämää". Isä viettää lasten kanssa nyt joka toisen viikonlopun ja puolet lasten lomista, ja tähän rahkeet juuri ja juuri riittävät. Hän saa vapaasti olla "se lepsu lomaisi" ja minä sitten pyöritän lasten arkea omalla tavallani. Kaikki on paljon helpompaa kuin ennen eroa! Viikko-viikko on vaativa tapa hoitaa yhteisiä lapsia. Kannattaa todellakin jutella sen toisen osapuolen kanssa, että olisiko teistä siihen - ja kun tiedät jo, ettei olisi, niin valmistele sanottavasi etukäteen. Netistä löytyy materiaalia keskustelun tueksi. Tsemppiä!

Kiitos Lumiranta!

Täällä on alustavat keskustelut käyty ja yllättävän sopuisasti. Mies haluaa olla lasten kanssa yhtä paljon kuin minäkin, eli viikko-viikko ilmeisesti tulossa. Tosin mies halusi vielä "harkinta-aikaa" näyttääkseen, että meillä voi olla kivaa yhdessä. Kyllähän meillä kivoja ja hyviäkin aikoja on ollut ja voi olla, mutta kun niitä seuraa aina aivan sielun musertava ankeus, kritisointi ja varpaillaan olo, niin en enää jaksa.

Tää vuoristorata on vaan liikaa. Tunnistan hyvin syklin: on joku ulkoinen stressori, joka miestä ärsyttää ja paine alkaa kasvaa. Sit tulee joku konflikti, joka voi olla ihan normaali pikkuriita, johon mies yleensä etsimällä etsii syytä, nyppii ja tökkii mua aikansa, tietää ihan tarkkaan mikä mua ärsyttää. Ei oo väliä ärsyynnynkö vai en, kuitenkin pamahtaa. Jos en ärsyynny, mun rauhallisuus ja mun naama vituttaa, jos ärsyynnyn niin olen kohtuuton ja epämiellyttävä. Kuuntelen haukkumista (sekä itseeni että mun vanhempiin kohdistuvaa), puolustaudun ja kerron että miehen käytös ei oo ok. Siinä sitten vellotaan aikansa, kunnes mies alkaa hyvitellä ja sit onkin rauhallista taas hetki. Sitten miestä alkaa taas stressata ja paine kasvaa..Pahinta on ehkä odottaa, että koska seuraava myrsky on niskassa.

Sain päivätöitä ja odotan vaan, että ne alkaa niin voin todella erota. Sit onkin edessä uudet keskustelut, jotka ei todennäköisesti mene ihan yhtä sovussa ku eka ja olen varma että anoppikin tulee sotkemaan kuviota siinä vaiheessa. Mä olen onnekas, koska mulla on tosi vahva tukijoukko ympärillä. Välillä vaan toivon, että olis jo ens kesä niin tietäisin miten tää kaikki on menny.