KESKUSTELUFOORUMI

Luin hyvän kirjan narsistisesta äidistä ja sen vaikutuksesta nimenomaan tyttäriin; Karyl McBride - Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä ja siinä nimenomaan alla oleva teksti kolahti;

McBriden mukaan:

"Kaikkien narsistien äitien tyttäret joutuvat jossain vaiheessa antamaan periksi. Jokainen on ollut lapsi, eikä karski soturi, joutuessaan käymään taistelun toisensa jälkeen itseään etsiessään. Kukaan ei ole kyennyt täyttämään äidin odotuksia. Ne, jotka eivät ryhtyneet suoritusten avulla todistamaan äidin olevan väärässä, valitsivat vastakkaisen tien, kohdistivat vihan itseensä ja sabotoivat tietämättään omia ponnistelujaan.Tälläisen tyttären äiti on luonut tilanteen, jossa on mahdoton voittaa. Äiti ei tule koskaan hyväksymään tytärtään. Vihaisena äidille, tytär sanoo: ”Katso!. Todistan sinulle, etten voi olla se henkilö, jota minusta toivoit".

Itsetuhoinen tytär on ylisuorittavan sisaren sisäinen kaksonen. Vaikka heidän valitsemansa (?) polut ovat erilaiset ja he ovat luoneet toisilleen vastakkaiset elämäntyylit, heidän sielunmaisemansa ja tunneongelmansa ovat samanlaiset.

McBride esittää kirjassaan osuvat itsetuhoisuuden piirteet:
Luovuttaminen
Tuskan turruttaminen erilaisten riippuvuuksien avulla.
Jumiutuminen itsetuhoisiin elämäntyyleihin.
Alisuoriutuminen

McBriden mukaan omaa elämäänsä sabotoivan ihmisen toimintamallit ja tunneongelmat ovat yleensä keinoja, joilla selvitä epäterveestä lapsuudesta.

Ihminen tekee harvoin (jos koskaan) tietoisen valinnan itsetuhoiseksi ryhtymisestä.

Jos äiti (tai muu pääasiallinen hoitaja) ei pidä lapsestaan tai lapsi ei äidin mielestä ole tarpeeksi hyvä, lapsi alkaa uskoa olevansa epämiellyttävä ja riittämätön. Näin on etenkin narsistisessa perheessä. Ellei kukaan kyseenalaista tätä vääristymää ja näytä lapselle, että hän on kallisarvoinen, hän sisäistää äidin kielteiset uskomukset ja päättää lopulta, ettei voi olla muuta.

Kehityksen tuloksena ovat tunteet: surullisuus, tyhjyys, Ne voivat ajaa erilaisten keinotekoisten tunnelähteiden esim. alkoholin tai huumeiden äärelle, mitkä puolestaan syventävät epätoivoa.

Itsetuhoinen käyttäytyminen ei johdu lahjojen tai taitojen puutteesta vaan sisäisestä ristiriidasta. Ihminen haluaa tehdä jotakin, mutta hän on sisäistänyt ajatuksen, jonka mukaan hän ei saa tai ei osaa. "

Mun elämä on mennyt just noissa merkeissä.
Paljon on menetetty tämän takia. Niin paljon on jäänyt tekemättä, jäänyt puolitiehen, jäänyt tarttumatta, ollut tekemättä, ollut uskaltamatta, ollut sabotoitu.
Ennen kaikkea en ole rakentanut mitään itselleni, esimerkiksi työelämässä ja muutenkin saavutukset ovat jääneet kaikki alkutekijöihin tai toteutumatta tai kokonaan aloittamatta.
Pahinta on, että en edes tiedä, nyt kun uskaltaisinkin ehkä, että mitä oikeasti haluan tehdä. Mihin haluan satsata. Mikä on se minun juttu, mitä haluan tehdä..
Mihin olisin mennyt opiskelemaan, jos olisin saanut olla tasapainossa itseni kanssa ja tuntea itseni? Mutta minut ajettiin hulluksi ja alisuoritujaksi. Olen vain sinnitellyt pinnalla, koska olen aina tiennyt, että jos en pysy pinnalla, niin kukaan ei tule nostamaan veden alta minua, vaan sen jälkeen kaikki on menetetty, jopa oma henki. Ja ehkä jopa naureskellaan että noh niin sille sitten kävi, olihan se odotettavissa. On aina vaan jaksettava. Muiden elämä on tärkeämpää kuin minun ja muut käyttävät minua. Kuka minua on tukenut ja hoitanut? Ei kukaan. Minä olen se, jota on käytetty, piittaamatta minusta laisinkaan. Näin on aina ollut ja on edelleenkin, mutta muutosta on ilmassa, onneksi…..
Kukahan minä olisin ollut ilman sitä helvettiä, jonka jouduin lapsuudessani kohtaamaan? Itsekeskeinen, omaan napaansa tuijottava, toisia vähättelevä ja väkivaltainen äiti tai isä on iso helvetti, jota ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan, mutta ikävä kyllä niin moni joutuu

Voi muru, mun tai Dalai Laman tai Obaman elämät ei ole yhtään sen arvokkaampia kuin sullakaan, eikä sun elämä oo yhtään vähempiarvoista kuin muiden. Tiedän ton tunteen ja sen miten paljon pitää tehdä duunia ettei tunne itseään arvottomaksi.

Kuulostaa omalta elämältäni myös. Tällä hetkellä mulla on aika iso kasa tekemistä, mut mitä tapahtuu? Ei mitään. Olen ihan lukossa. En pysty. Näin on ollut tosi monta vuotta.
Lapsena: vuoskaudet väheksyntää, riittämättömyyttä, halveksuntaa, vertailua toisten parempiin lapsiin. Niillä on kauniimmat vaatteet, hiukset, kodit, vanhemmat, koulut, todistukset, polkupyörät, puheäänet, yleensäkin puheet, jne... Eikä missään nimessä saa hyppiä pitkin seiniä murrosiässä, kun kaikki kaatuu niskaan. Siitä seuraa rangaistus, jos kehtaa näyttää pahan olonsa. Missään nimessä ei ole ansainnut saamaan hellyyttä, huolenpitoa, kannustusta, takana seisomista, kuten jokainen lastaan rakastava vanhempi tekisi samassa tilanteessa.
Mieleni tekisi kirkua, niin vihainen olen välillä. Sitten säikähdän, koska joku sanoi joskus, ettei syntipukkien etsiminen auta yhtään. Mut eikö tunteille pitänyt antaa lupa? Mikä tässä nyt on oikein? Vai onko tämä kaikki vain jotain psykokulttuurin aikaansaamaa perusahdistusta? Ainakaan se ei auta mua ratkaisemaan tätä ongelmaa.
Yritän olla hyvä ihminen, mutta päädyn kerta toisen jälkeen samaan suohon: tunnen pettäväni itseäni, kun annan käyttää itseäni milloin mihinkin hommaan. Sitten jätän homman kesken ja olen kuolla syyllisyydentunteeseen. Sitten olen jälleen maailman surkein, epäonnistunein ja tyhmin ihminen, joka ei onnistu saamaan aikaan yhtä typerää länsimaisen ihmisen työuraa. Sanoiko joku joskus, että kaikki ihmiset ovat yhtä tärkeitä ja arvokkaita? Aikamme suurin tekopyhyys.
Niinpä. Päädyn sitten kiroilemaan tälle palstalle sen sijaan, että ottaisin itseäni niskasta kiinni ja menisin töihin!

Takaisin narsismiin. Pelkään itse olevani sellainen. Pelkään pilaavani kaikkien lähimmäisteni elämän ilman, että tajuan itse mitään toimistani. Olin kuusi vuotta miehen kanssa, joka on vissiin narsisti. Ainakin kaikki kuvaukset sopivat häneen kuin nenä päähän. Erosin hänestä puoli vuotta sitten. Ikävä kyllä hän ei oikein ole sisäistänyt, että näin pääsi tapahtumaan. Hän käy tällä hetkellä pyhää sotaa minua ja minun pahan imperiumiani vastaan. En tiedä itkeäkö vai nauraa, joten teen molempia. Itken kyllä enemmän nykyään, koska olen ihan helvetin poikki.

Ei tässä sitten muuta. Voimia teille kaikille väsyneille, jotka luitte juttuni. Jos jotain positiivista löytää elämästä, se on kai elämä itse, se että henki pihisee keuhkoissa. Niin kauan kun se pihisee, voi tehdä elämälleen jotain. Nostaa keskisormensa pystyyn ja vaatia itselleen onnea, vaikka syyllisyys takoo takaraivoa.

Lukiessani edellisiä viestejä, tuntui todella tutulta kaikki tunteesi.

Varsinkin syylisyydentunne on sellainen, joka seuraa kaikkialle sinua, ja vain siksi että äitisi on manipuloinut sinua tuntemaan niin. Prosessi on pitkä. Olet toisen ihmisen väline, esim. ilmaisemaan tunteita. Omat tunteesi jäävät taka-alalle.

Olen ruvennut tiedostamaan äitini narsistista käytöstä. Mitä enemmän muistelen, sitä huonompi olo tulee siitä, miten minun tunteita ja tarpeita vähäteltiin. Nyt jouduin äidin kanssa riitaan. Ja se nakertaa minua. Haluan sanoa mitä minusta tuntuu hänelle, heti kun aloitan, hän kieltää KAIKEN. Taas mielipidettäni vähäteltiin. Herää kysymys ovatko tunteeni todellisia tai olenko keksinyt koko jutun? Ehkä minussa on jotakin vikaa. Äitinihän on täydellinen.

Ja taas tuli syylisyyden tunne, että kirjoitan hänestä tälle palstalle. Hänhän ei pitäisi siitä.

Tekisi mieli kiroilla ja huutaa. Parkua ja itkeä. En kestä. Sisälläni on selllainen myllerrys. Ja samaan aikaan tekee mieli olla niin että mitään ei olisi tapahtunut. Ja olisin taas äitini tukena. Se on turvallinen paikka. On tosi yksinäinen olo. Ilman häntä.

Ahahhah, tutulta kuulostaa.

Minä huomasin puoli vuotta sitten julmalla tavalla olevani naimisissa narsistin kanssa. Olen päässyt pois, luojalle kiitos. Fyysisesti pois, henkisesti olen edelleen hänen otteessaan, ja hän käy sotaa minua vastaan. Koen olevani kuitenkin jo vahvoilla, sillä hän ei ole elämässäni päivittäin.

Viimeisten viikkojen aikoina olen saanut flashbackkejä vanhasta elämästäni, ja kauhukseni minulle kirkastui myös äitini persoonallisuushäiriö. Narsisti. Kun kaiken kaaoksen keskellä aloin miettiä elämääni, ja äitini toimintaa ja puheita, huomasin kaiken särkyvän. Huomasin kaiken toistavan samaa kaavaa, mieheni ja äitini toimintatavat ovat samankaltaiset, pelottavan samanlaiset. Minä puhun tunteista, omistani. Yritän kuin hukkuva saada niihin vastakaikua, edes hieman myötätuntoa. Ei. Ei mitään. Puhe kääntyy omaan itseensä. Miten minä. Ei empaattisuutta, ei kertakaikkiaan mitään. Mutta syyllistäminen. Se jos mikä osataan. Äitinikin, vanhoilla päivillään, osaa sen taitavasti. Syyttää edelleen nuoruuden virheistä. Selittelee omaa toimintaa. Syy hänen toimintaan löytyy minun 25 vuoden takaisesta käytöksestä, kun olin nuori aikuinen. Hän on äitini, ei näe kasvuani, unohtaa välissä tapahtuneen, kasvun aikuiseksi, vastuuntuntoiseksi kahden lapsen äidiksi. Ei näe, vaikka kuinka yritän. Ei, on vain hänen pettymys, kauan sitten, ja tämä hetki. Ja se pirun syyllistämisen avulla aikaan saatu syyllisyys.

Kuu,
löysin aivan samat tunteet itsestäni kuin sinun kirjoituksestasi. Minulle on valjennut tosiasia äitini (ja mahdollisesti isänikin) narsistisuudesta vasta äskettäin, kun epäonnekseni menin ihastumaan narsistiin töissä. Olen täynnä syyllisyyden tunteita ja vihaa, mutta sen lisäksi suurta surua. Tuntuu oudolta ja väärältäkin, että joku voi kohdella toista ihmistä noin kamalalla tavalla, ja itse vastaa siihen suurella rakkaudella. Olen katkaissut välini äitiini ja isääni (eilen) ja minun täytyy äkkiä löytää uusi asunto, koska nykyinen on heidän omistuksessaan. Ja sen siis, Kuu, tunnistin sinun kirjoituksestasi, että vaikka se äidin (ja ties kenen muun narsistin, niitä taitaa olla monta elämässäni) tukeminen on ollut kauheaa ja tullut kovimmalla mahdollisella hinnalla, niin se on ollut tuttua ja oudolla tavalla turvallista. Nyt on yksinäistä ja pelottaa.

Lisäksi, niin kuin joku ketjussa aikaisemmin sanoi, pelkään jotenkin olevani itsekin narsisti. Läheisriippuvainen nyt olen ainakin, aivan selvästi. Enkä minäkään tiedä ollenkaan, mitä haluan elämässä tehdä. En tunne oikein itseäni.

Mukava että tällainen yhdistys on olemassa.

Hei ,
Minulle on kestänyt tasan 35,5 vuotta tajuta että äitini on narsisti.
Seuramukset ja tuhot ovat valtavia.
Minussa on äärimäisen kovaa sivupersoona joka on täysin narsisti, mutta olen hoidon avulla saanut niin paljon kiinni , että en voi sanoa että MINÄ olen narsisti, koska sivupersoonan tarkoitus on palvella äitini ja se yläpitää minussa kuva että minä olen se paha. Sivupersoona palvelee äitini, ajaa kaikki rakkaat ihmiset pois. Se on äitini orja. Narsisti aina kaikesta hyötyy. Minussa oleva narsisti kuitenkin toimii niin, että minun ikioma elämää menee tuhoa päin, ja kaikesta äitini hyötyy edelleen, koska sivupersoona lyö muuille uskomuksen että minä olen se paha eikä äiti.Olenko siis minä se narsisti? En ole. Saada sivupersoona pois , äidin orja , tunnu mahdotomalta, mutta MINÄ PÄRJÄÄN. MINÄ PYSTYN , MINÄ OSAAN.
Äiti on lyönyt minuun kaikki hänen omia negatiivisia ilmiöitä.
Puhua äidin kanssa mitä hän minulle teki ja mitä minusta tuntuu on mahdoton. Hän ei suostuu. Narsistilla ei ole yhtään empatiaa. Olisi aikaa että alan sen hyväksyä ja vappaua lopumatomasta helvetistä.
Minä minun ikioma minuus sen sisällä todella hyvin tiettää, että minä en ole pahaa, enkä ole koskaan kenellekaan mitään pahaa tahtonut.minä vielä onnistun sen OIKEAA MINÄ LÖYTTÄÄ!

Minä olen opinut sen verran että ei pelkästään se oikea narsisti on se parhain vihollinen , mutta sain selväksi myös sen että narsisti äitiin saanu jopa minussa lyömään sellaise sivupersoonan joka antaaa muuiden uskomaan että se on se oikee min joka on se pahaa vaikka se on hyvin kaukana omasta minuudesta.se orja joka palvelee äittiä se narsisti kiitä oma minuun ei hyötyy olenkaan sai silti käytäyttymisellä ja puhumisella uskomaan muuita että se on todellinen minä joka on se pahaa. Se sivu persoona joka on vauvasta lähtien palvellut äidin tarpeet koska siihen oli pakotettu , se tunnu äidin vaikutuksella niin todelta että on virein vaikeuksia tiedostaa ja tajuaa ettei se ole se oma minuus jonkun kanssa olen syntynyt että Äitti valtaa ihan kaiken !!!!!

Onko täällä foorumissa ketään seellainen joka on hodin avulla päässyt niin pitkälle että tajuaa ettei se pahaa ole omaa minuus vaan narsistin palvelija, joka tekee kaikki oikean narsismi puolustaakseen muuta tuhoaa uhrin elämää???
Onko täällä foorumissa ketään joka tajuaa jo että se hirvittävää lopumaton syylisyys ei ole ikioman minuuden tahto vaan äiti - narsistin aiheutettu ? Että se palvelisi äitiä ikuisesti!?

Hei!!

Kylläpäs kuulostaa niin tutulta muittenkin mietteet tässä kirjoituksessa. Itselläni luvun alla myös tuo Karyl McBriden kirja, hyvä kirja onki ja saa oikeutusta omille ajatuksilleen. Kirjoitin muuten itsekkin tarinani "Narsististen vanhempien aikuiset lapset" -otsakkeen alle. Käykäähän lukemassa.

kuu kirjoitti:Lukiessani edellisiä viestejä, tuntui todella tutulta kaikki tunteesi.

Varsinkin syylisyydentunne on sellainen, joka seuraa kaikkialle sinua, ja vain siksi että äitisi on manipuloinut sinua tuntemaan niin. Prosessi on pitkä. Olet toisen ihmisen väline, esim. ilmaisemaan tunteita. Omat tunteesi jäävät taka-alalle.

Olen ruvennut tiedostamaan äitini narsistista käytöstä. Mitä enemmän muistelen, sitä huonompi olo tulee siitä, miten minun tunteita ja tarpeita vähäteltiin. Nyt jouduin äidin kanssa riitaan. Ja se nakertaa minua. Haluan sanoa mitä minusta tuntuu hänelle, heti kun aloitan, hän kieltää KAIKEN. Taas mielipidettäni vähäteltiin. Herää kysymys ovatko tunteeni todellisia tai olenko keksinyt koko jutun? Ehkä minussa on jotakin vikaa. Äitinihän on täydellinen.

Ja taas tuli syylisyyden tunne, että kirjoitan hänestä tälle palstalle. Hänhän ei pitäisi siitä.

Tekisi mieli kiroilla ja huutaa. Parkua ja itkeä. En kestä. Sisälläni on selllainen myllerrys. Ja samaan aikaan tekee mieli olla niin että mitään ei olisi tapahtunut. Ja olisin taas äitini tukena. Se on turvallinen paikka. On tosi yksinäinen olo. Ilman häntä.

Voi Kuu kun voin niin samaistua ajatuksiisi!