KESKUSTELUFOORUMI

Seurustelin vuoden verran miehen kanssa, jonka käytös jo alkujaankin mietitytti. Suhde oli monessakin mielessä lopulta aivan sairas sisältäen miehen puolelta kaikki klassiset eli alkoholin liikakäyttöä, mustasukkaisuutta, kontrollointia sekä väkivaltaa mutten silti saa takaraivostani pois ajatusta siitä, aiheuttiko tietty varautuneisuuteni sittenkin ongelmat. Miehen mukaan ainakin. Suhde päättyi siihen, että mies kuvitteli minun pettäneen ja käytännössä heitti minut välittömästi ulos yhteisestä kodistamme, jonne olin miehen halusta muuttanut puolisen vuotta aiemmin.

Olen hyvin analyyttinen ihminen ja vaikka ns. heittäytyisinkin ”täysillä” suhteeseen, en voi olla miettimättä myös sitä kolikon toista puolta eli asioita kylmällä järjellä. Onko tämä asioiden omassa mielessään pureskeleminen kuinkakin normaalia vai pitäisikö rakastuneena olla täysin sokaistunut kumppaniinsa? Olen 40+ iässä toki jo vähän ihmistuntemusta kerryttänyt mutta kuulisin silti mielelläni muiden näkemyksiä aiheesta.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kuvittelen ex-miesystäväni olleen vakavasti luonnehäiriöinen. Puhtaaksi narsistiksi en miestä väitä mutta selkeitä viitteitä useampaakin mahdolliseen luonnehäiriöinen huomasin jo ihan alusta saakka. Päätin antaa mahdollisuuden osoittaa intuitioni vääräksi ja halusin vilpittömästi uskoa siihen, mitä mies väitti minua kohtaan tuntevansa. Olin jälkiviisaasti tietysti typerä mutten voi olla miettimättä sitä, eikö tosiaankaan useammalla ”narsistin uhrilla” ole ollut alun satukirjamaisesta täysosuma-alusta huolimatta ole ollut epäilyksiä tulevasta?

On soinut hälytyskellot. On varoitettu. En uskonut muita enkä sisäistä ääntäni. Tässä sitä ollaan. Vajaa vuosi oltu yhdessä. Läheiseni eivät voi sieltää miestä. Lastensuojelu huohottaa niskaan vaikka ei asuta yhdessä. Tiedän, että pitäisi lähteä, mutten kykene.