KESKUSTELUFOORUMI

Hei,
Olen viime vuosina havahtunut äitini narsismiin ja olen siinä selvästi muuta perhettä edellä. Olen ollut perheen "paras" lapsi tähän saakka ( tätä on toitotettu myös muille sisaruksilleni), myös puolisoni on ollut pidetty. Kun aloin vetämään rajoja, vetäytymään kontaktista ja pitämään puoliani, olen lipsahtamasta lempilapsen asemasta mustaksi lampaaksi. Siskoni on ennen ollut tässä roolissa, mutta nyt saanut ns.ylennyksen hierarkiassa. Isää äiti kohtelee kuin koiraa, halveksuen, henkisesti pahoinpidellen. Veljeni myös musta lammas, häntä ei edes tervehditä, vain mustamaalataan.

Olen yrittänyt puhua muun perheen kanssa äitin narsismista mutta tuntuu, että kuuroille korville menee. Sisko pitää liioitteluna, isä ei tee mitään ja toisaalta itsekin koen huonoa omatuntoa siitä että käännän muun perheen äitini vastaan. Onko muilla kokemuksia tästä? Miten olette käsitelleet muiden perheenjäsenten kanssa narsismia - suoraan vai kierrellen, vai onko mitenkään? Mitä on tapahtunut, vai onko tapahtunut mitään, kun asioita on otettu puheeksi? Tuntuu, että äitiin lähinnä suhtaudutaan vaikeana ihmisenä, tuuliviirinä, jolla nyt vaan on tapana hallita kaikkea ja kaikkia ja vittuilla joka suuntaan. Ärsyttää ja surettaa.

Olen yrittänyt kertoa kolmelle aikuiselle lapselleni heidän isänsä narsismista. Otin lapsieni isästä aikoja sitten eron, mutta vieläkin hän keksii aika-ajoin jotain, jolla kiusaa minua. Olen huomannut, että lapset ovat lojaaleja molemmille vanhemmilleen. Ex-mieheni törkeät teot olen kertonut lapsilleni, silti he mielestäni vähättelevät niitä. En voi sille mitään. Jokaisen on itse huomattava, jos joku on narsisti. Vasta omakohtaisella kokemuksella narsismin tuhoisuuden ymmärtää. Riippuu myös ihmisten luonteesta ja taustasta, miten suhtautuvat koppaviin ihmisiin. Kaikki kolme lastani suhtautuvat vähän eri tavoin. Yksi lapsista on moittinut suoraan isäänsä vääristä teoista. Toinen ymmärtää isänsä narsismia ja myöntää sen joten kuten. Kolmas lapseni ei edes suostu puhumaan kanssani koko aiheesta. Hän jotenkin kieltää koko asian, se on ehkä liian vaikea hänelle.

En koe huonoa omaatuntoa siitä, että olen selvästi määritellyt exäni henkisesti väkivaltaiseksi. Koen, että on oltava rehellinen ja kerrottava oma mielipide. Jatkuvasti en asiasta jankuta. Kun pari kertaa kertoo mielipiteensä selkeästi, se riittää. Kuulijat voivat sitten itse miettiä asiaa omalla kohdallaan. Sanonta henkisesti väkivaltainen on minusta parempi ilmaisu kuin narsisti perhepiirissä keskustellessa.

Valitettavasti, ei kannata keskustella narsistin käytöksestä, koska hänellä on lojaali hovi. Saat itse vain syntipukin ja mielisairaan leiman. Joten vertaistuki on ainut paikka puhua.

Oma voimaantuminen on tärkeintä.
Senhän ne lapsetkin huomaa. Näyttää lapsille sitä tervettä ja hyvää mallia. Omia unelmia kohti. Löytää se oma minä, alistetun alta.

Voimasntumisesi ja hyvien ihmissuhteiden luominen narsistista Harmittaa, kun ei voi pitää sinua otteesaan.

Narsistiksi leimaaminen on minustakin väärä sanamuoto. Paremminkin tosiaan henkinen väkivalta, alistaminen, nöyryyttäminen. Itse sanon narsistiseksi toimintamalliksi tätä käytöstä.

Psykilogit joskus sanoo, että jos on alistettu niin alkaa toimia samalla tavalla. Minusta ne suosikit, ja lentävät apinat jatkavat nöyryyttävää perinnettä. Mitä mieltä olette?