KESKUSTELUFOORUMI

Aloitan perustiedoista; olen kohta 22 vuotias nainen, jonka vanhemmat erosi tämän ollessa 8 vuotias. Vanhempieni erossa erossa isäni löysi uuden naisen elämäänsä joka vaikutti aluksi mukavalta. Nyt haluan vain päästä irti kaikista menneisyydestäni jotka vaikeuttavat elämää yhä.

Koko lapsuuteni olen pyytänyt paljon anteeksi, pelännyt virheiden tekoa ja lopulta kokonaan jätin haluamatta mennä isälleni käymään. Äitipuoleni suuttui mitä ihmeellisimmistä asioista, mm; kun en ollut siivonnut koko taloa, en syönyt kaikkea, käytin hänen pyöräänsä vahingossa söin jotain mikä ei ollut edes millään merkitty muttei minulle kuitenkaan kuuluvaa. Painosti pudottamaan painoa hänen kanssaan painonvartijoiden mukaan, valehteli ja paisutteli asioita vanhemmilleen ja kertoi kaikki väärin tehdyt asiat muille. Sain tähän lisäksi kolmisen porttikieltoa isäni kotiin sekä velipuoleni synttäreille. Velipuoleni ei ikinä opi tutustumaan minuun eikä isä ikinä puolustanut minua tälle naiselle.

Nykyään riidellessä mieheni kanssa pyydän anteeksi lähes taukoamatta, sekä puollustan koko ajan itseäni kun kukaan ei sitä ole ennen tehnyt. Kun tapahtuu jotain odottamatonta menen lukkoon ja kun teen virheen pyydän anteeksi ja pahoittelen kovaan ääneen mitä sattui. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja tämä vaikutti mm. työnhakuun niin merkittävästi että olin 1,5 vuotta työtön, koska pelkäsin epäonnistumista liikaa.

Toivoisin vain pääseväni itseni syyllistämisestä irti.

Hei Miuku,

Tämä kuullosti jo alkuun aivan samalta, mitä itse olen kokenut. "Isäni", en kutsu isäksi, sillä en tiedä mitä aina ajatella hänestä, on narsisti.
Hänen kohteenaan olen minä, aina ollut ja tulen aina olemaan. Minulla on 3 pikkusiskoa, mutta he eivät ole samalla tavalla joutuneet tulilinjalle.
Kun olin pieni, tein kaiken väärin. En osannut monia asioita ja hän "kannusti" sanomalla, ettet sinä ikinä opi tuota ja tätä asiaa.
Minulla oli harrastuksia paljonkin. Esim. yhtä lajia harrastin 4 vuotta, hän ei koskaan käynyt katsomassa pelaamistani. Lupasi monesti, mutta missäpä hän oli silloin.
Hän ja hänen tukemisensa on ollut kaikkea muuta kuin isämäistä.
Minulla jäi lukio kesken, "Tiesin, ettet sinä sitä läpi kuitenkaan pääse." Kannustettu olo! =/

Lapsuudessani olin hiljainen mietiskelijä. Tykkäsin puuhailla omia juttujani. Koulunumerot, syöminen, kotityöt, tai söin jotain "hänen", aina valitus ja raivoaminen. Ei esim. koskenut mehujäähänsä kuukauteen, mutta sitten se olisi maistunut, kun söin sen. Kamalat huudot. Joka kerta, kun tein pienenkin asian vasten hänen tahtoaan, alkoi kamala metakka.
Mutsin kanssa riitautuivat todella pahasti, erosivat aikoja sitten, onneksi. "Isän" nykyinen on myös joltain osin narsistinen, hän on niin mielinkielin, mutta sitten iskee ja lujaa.
Onneksi minulla on mutsi, joka on aina kuitenkin meistä huolehtinut. "Isä" on vain niin vaikea ihminen. Olen koettanut kaikkeni, että hän olisi ylpeä minusta, ei tuota tulosta. =/

Itse myös pyytelen paljon anteeksi itseäni useinkin. Saatan mennä sekaisin, jos loukkaan sanallisesti jotakuta. Pyytelen tuhat ja sata kertaa anteeksi. Itsetuntoni on hieman noussut rakkauteni ansiota.
Enää en tunne olevani pelkkä kynnysmatto, mutta niitäkin hetkiä tulee.
Kivaa olisi täältä löytää vertaistukea, jonka kanssa kirjoitella enemmänkin.
En tiedä, saako täällä vaihtaa s.postiosoitteita, joten en sellaista tähän laita.
Jos se on luvallista, toki voin kertoa sen. Minulla ei ole ollut ketään, kenen kanssa jakaa samanlaiset kokemukset.
Toki ihmiset ympärilläni kuuntelevat, mutta se ei ole sama asia.

Voi hyvin,

Zelda

Kuulostaa niin tutulta tilanteelta, tavallaan lohduttavaa lukea muiden tarinoita ja tajuta ettei ole täydellisen yksin.