Narsisitisen vanhemman lapsen taipumus etsiä narsistisia kumppaneita ja kierteen katkaisu

[Käpytikka]

Otsikossa jo se, mitä olen miettinyt jo vuosia. Minulla on ollut useitakin suhteita jollakin tavalla voimakkaasti narsistisia piirteitä omaaviin kumppaneihin ja olen jo aika epätoivoinenkin asian suhteen. Viimeisimmässäni suhteessa mielestäni narsistiset piirteet kulminoituivat kumppaniin, jolle olin ensisijaisesti kuin näyttelyesine enkä samasta syystä voinut olla näkemättä yhteyttä kotona saamaani kasvatukseen.

En ole ikinä lapsena kuullut olevani viehättävä, kaunis ja osaava lapsi. Siitä huolimatta, että minulla on asiasta sekä valokuvatodisteet, lapsuudenkavereiden kertomukset että koulu- ja harrastustodistukseni tallessa. Olin vain vanhempani jatke, joka oikeutti olemassaolonsa pärjäävyydellään (mutta uskomatta itseeni itse). Olen kaikesta huolimatta pärjännyt elämässäni hyvin. Olen tehnyt asioita, joissa onnistumiseen en itsekään ole luottanut mm. kouluttautumiseen sekä työntekoon liittyen.

Tuntuu, kuin narsistisia piirteitä omaava kumppani (minun tapauksessani mies) osaisi hyökätä juuri tähän heikkouteeni. Myönnän itsekin vaikuttuvani ihmisistä, jotka ovat ns. omillaan joutuneet selviytymään elämästä. Joilla on ollut ainoastaan jonkinlainen tarve osoittaa, että muiden itseriittoisista kehuista huolimatta hekin ovat ihan päteviä ihmisiä. Seuraani hakeutuneet ovat olleet juuri niitä, joilla kotoa saatu hyväksyntä omasta kelpaavuudestaan on jäänyt vajaaksi ja sitä on sitten lähdetty työstämään muilla tavoilla (mm. taloudellinen menestys). Tunnistan kuviossa itseni ihan täysin ja oman henkilökohtaisen tilanteeni olen sikäli epäreiluksi, että näillä omien opiskelu- ja työkuvioitteni "kilpailijoilla" on yleensä ollut perheensä vankkumaton tuki takanaan. Heidän kasvatukseensa on kuulunut se, että vanhemmat rakastavat heitä omina ihmisyksilöinään, saavutuksista (tai saavuttamatta jättämisistä) piittaamatta. Miten ikänä voisi kuvitella pärjäävänsä kontekstissa, jossa itse näkee itsensä ikuisesti rakkautta ja hyväksyntää kerjäävänä hyypiönä, joka on aina useampaa pykälää jäjessä?

En oikein edes tiedä, mitä tällä aloituksella haen. Olen aina toivonut itselleni rakastavaa kumppania, joka näkee paitsi heikkouteni mutta ymmärtää myös vahvuuteni ja potentiaalini. En ole ikinä voinut ilmaista kumppaneilleni heikkouttani siksi, että he ovat (kenties oman kasvatuksensa ansioista) pitäneet sitä pelottavana ja ehdottomasti salattavana asiana. He ovat jopa suutteneet tuntemuksilleni siitä, etten olisi riittävän hyvä. Perusteluna on ollut se, että heikkouttaan ei ikinä koskaan pitäisi heidän mielestään näyttää ulkopuolisille. Oman vahvuuteni kyseenalaistaminen on ollut heille merkki siitä, että heidän kumppaninsa (=minä) ei ole heille riittävän hyvä. Koska he ovat menestyneet, he haluavat menestyä ja haluavat veroisensa kumppanin. Olisin halunnut keskustella siitä, miten kumppanini on näitä heikkoiden tuntemuksiaan ehkä jo aikanaan käsitellyt. Mutta kukaan ei ole halunnut ikinä käydä keskustelua tästä.

Olen toki löytänyt myös muunlaisia kumppaniehdokkaita. Heillä on ollut nöyryyttä ja he ovat ihastuneet voimakastahtoisuuteeni sekä päämäärätietoisuuteeni ymmärtämättä sitä, että se on ensisijainen peiteroolini. Se on ainoa, mitä minulla on ollut tarjota kilpailussa työelämässä yms. Siis siitä huolimatta, että sisimmässäni asuu harmoniaa, yhteistä hyvää ja win-win -tilanteita hakeva, äärimmäisen kiltti ja empaattinen ihminen. Kuitenkin näiden kumppanien kanssa koen, että he ovat jotenkin lannistuneet kesken matkan. He haluavat tasaista, mukavaa elämää koska jo heidän vanhemmilleen nykytilanne ja ihminen itsessään riittää. He eivät ymmärrä sitä. että minä olen pienestä lapsesta saakka ehdollisesttu puskemaan vaikka läpi harmaan kiben hyväksynnän toivossa. En siis osaa antaa arvoa asenteelle, jossa todetaan "let's stay here" ja otetaan sen mukaan vastaan se, mikä on tullakseen. Jotenkin siis minä tarvitsen kumppanikseni ihmistä, jonka kanssa puhumme samaa kieltä. Valitettavasti se näyttää olevan narsistinen oman edun tavoittelija, jolle en kuitenkaan ikinä saa tolkutettua päähän hänen riittävän ihmisenä minulle. Ja keskinäinen kilpailu suhteessa on sen myötä alkanut vaikkei se ole ikinä ole ollut tavoitteeni.

Saikohan kukaan mitään tolkkua kirjoituksestani? Tavallaan siis tiedän, että minun kannattaisi hyväksyä kumppanikseni kunnianhimoton leppoistelija, jolle minä riitän. Mutta kun minut on lapsesta saakka ohjelmoitu niin, etten koskaan riitä itsenäni. Riitän vain suoritusteni ja menestymiseni kautta. Kunnianhimiton leppostaja tuntuu minusta jo ajatuksena samalta, kuin söisi makunystyröitä hivelevän ruoan sijaan kaurapuuroa maito kyytipoikanaan.

[JennL]

Uskon kyllä siihen, että itse narsistin lapsena ajaudun helpommin narsistiseen suhteeseen. En epäile ollenkaan. Minulla neljästä merkittävämmästä suhteesta kaksi on narsistisia, kahteen muuhun kyllästyin, olivat liian kilttejä.. hullu minä.

[LiianRikkiHajoamaan]

Menee ihon alle tekstisi. Itselläni vanhemmat eivät ole (tai en koe niin) narsistisia , mutta antoivat tapahtua heidän seinien sisällä asioita minkä olen jälkeenpäin kokenut vääräksi. Isäni on aina ollut "nössö" . Nykyinen mieheni on narsistinen, mut vaikka aika ajoin kohtelee minua väärin , niin tiedän ettei antaisi kenenkään muun kohdella minua väärin.
On minulla ollut suhteita missä mies on sanonut että tekee mitä tahansa etten jätä häntä = kiitos hei, minusta tulee kusipää jos annat minulle vallan.
Täytyy olla jotain "taistelun" arvoista. Missä menee sitten raja???
Halu todistaa , olen hyvä? En satuta sinua? Taistelen! (Vaikka hän satuttaisi kuinka)
Hiton vaikeeta selittää mut kai joku nyt ymmärtää.....

[Käpytikka]

Moi LiianRikkiHajoamaan.

Kommentoit lyhyesti mutta tämä tpteamasi ehkä kiteytti olennnaisen: "On minulla ollut suhteita missä mies on sanonut että tekee mitä tahansa etten jätä häntä = kiitos hei, minusta tulee kusipää jos annat minulle vallan."

Allekirjoitan täysin. En ole mikään musiikkifriikki mutta tämä Fever Rayn sanoitus (When I Grow Up) on minulle ollut aika pysäyttävä ja erityisesti kohta
"I put my soul into what I do
Last night I drew a funny man
With dog eyes and a hanging tongue
It goes way back
I never like that sad look
From someone who wants to be loved by you".

En osaisi paremmin kiteyttää omaa tunnettani. Video on itsessään hieno, jostain syystä en saa linkitettyä Youtuben veriota. T'ässä joku versio: https://www.pinterest.com/pin/335658978458688194/