KESKUSTELUFOORUMI

Vihaan itseäni, pelkään kaikkia ihmisiä, kammoan elämääni. Olen ihan kuin loukussa oman pääni kanssa. Loitsu on nyt hävinnyt ja tämä kaikki p***a on nyt käsissä ja käsiteltävä... Kuinka ihmeessä sallin tämän kaiken tapahtua enkä painanut hätäjarrua heti alussa, kun ymmärsin ettei kaikki miehessä ole kohdillaan. Olin aivan liian ylpeä ja vahva ja luulin kestäväni kaiken mitä eteen tulee. No. En kestänyt ja elämäni on ihan raunioilla enkä tiedä miten tästä enää mitään saan aikaiseksi. Toki hyvää on se, että olen nöyrtynyt elämän edessä ja naiivius minusta lensi taivaan tuuliin. Niin. Oliko tämä opetus vai mitä hemmettiä. Ja miten tästä eteenpäin, kun sydän itkee verta melkein joka valveillaolon hetki.

En oikein osaa sanoa mitään lohduttavaa. Ilmeisesti erostasi on jo puolisen vuotta? Itselläni paljon lyhyempi aika mutta tosi huonosti menee. En voi kuin kateellisena lukea kirjoituksia (ei nyt ehkä tältä palstalta kuitenkaan), joissa hankalasta suhteesta eronnut iloitsee ja kokee, kuinka on vihdoin VAPAA. Olo tuntuu kuin kotieläimeltä, joka on näennäisen huolenpidon jälkeen hylätty pimeään ja synkkään metsään.

Jo suhteeseen ryhtyessäni pohdin, kävelenkö itse vankilaani. Jokin ei tuntunut hyvältä ja ahdistus vain kasvoi. Vankilalla tarkoitan omien menojeni tarkkaa seuraamista mutta myös manipulointia, jossa minut yritetään saada irrottautumaan omasta ajatusmaailmastani ja sukeltamaan sisälle toisen luomaan kuplaan. Olin väsynyt, rikki ja ahdistunut kun tutustuimme. Muistan ajatelleeni niinkin, että jos oma ajatusmaailmani ja elämänpiirini ei minua tee onnelliseksi, miksen kokeilisi jotakin ihan muuta? Siispä kävelin maailmaan, jossa luovuin omasta ajattelustani ja korvasin sen "jakamalla kaiken". Tosin miehellehän ei mikään jakaminen riittänyt, josta lähti liikkeelle se kaikkein kamalin eli jatkuva epäily rehellisyydestäni. Ehkä minullekin äärimmäisen symbioottinen suhde olisi luonut turvaa. Se olisi kuitenkin edellyttänyt sitä, että myös MINÄ tuon tuohon yhteiseen kuplaan jotakin omaani. Mutta ei, tuntui kuin minuudellani (kutakuinkin ulkonäköäni huomioimatta) ei olisi mitään merkitystä. Mies halusi minusta nuken omaan elämäänsä. Hetkellisesti tuntuikin jopa hyvältä antaa ulkoistaa kaikki arjessa toiselle.

Edellä syitä sille, miksi minusta tuntuu hylätyltä. Vaikka minä olin se, joka ensisijaisesti teki aloitteen erosta. Koko suhteen ajan ajattelin, että kamala vääntäminen ja kääntäminen palkitaan. Että minut todetaan kelvolliseksi, kunhan olen toiminut oikein. Eihän se näin mennyt. Järjellä ymmärrän kaipaavani itse muodostamaani mielikuvaa ideaalista parisuhteesta sekä sen tuomasta turvasta. Koska mielikuva ei ole todellinen, ei sitä ole järkeä kaivata. Enemmän kuin tuota miestä itseään ymmärrän ikävöiväni rakkautta, turvaa sekä hyväksytyksi tulemista. Se mielestäni oikeuttaa suruun. Tiedän, ettei märehtiminen ja sureminen auta mutta tällä hetkellä oloni on niin paha, etten saa tehtyä mitään. Tiedän, että pitäisi palata normaaliin arkeen. Tiedän, että pitäisi hakeutua ihmisten pariin. Tiedän, etten saisi jäädä kuukausiksi sänkyyn makaamaan sairausloman turvin. Mutta kun en saa edes pyykkejä pyykkikoneeseen saati tehtyä itselleni ruokaa.

Niin, ei minulla ole eväitä sanoa oikeastaan mitään rakentavaa. Itseäni auttaa jopa se, että tiedän jonkun kokevan/kokeneen samoja tunteita. Ensisijaisesti halusin kuulla, että joku on näistäkin tunnelmista selviytynyt. Siksi tällä palstalla olen nyt todella ahkerasti lueskellut muiden kokemuksista. Aika usein vain näyttää siltä, että useimpien nimimerkkien kirjautumiset on tehty lyhyen aikavälin sisällä. Kun kriisi on ollut akuutti jne. Minua ja varmasti myös sinua lohduttaisi parhaiten tieto siitä, että tästä kaikesta voi jokseekin normaaliksi ja toiveikkaaksi ihmiseksi vielä palautua.

En edes varsinaisesti tiedä mikä oli se lopullinen eropäivä, mutta vasta nyt olen irronnut ihan joka tavalla tuosta suhteesta. Ja siksi vointini on kamala, kun en saa sitä mun "huumetta" eli hänen hyväksyntää, lohdutusta, mitä lie, mitä aiemmin tuli aina jossain vaiheessa. Tuo kuvaus lemmikkieläimestä kuvaa juuri olotilaani, koska en missään vaiheessa kuvitellut suhteen olevan normaali tai hänen kiintymyksensä olevan minuun persoonana kohdistuvaa, mutta silti sain edes jotain huolenpitoa ja nyt ilman tuota näennäistä välittämistä olen täysin hukassa. Suhteessa ei oikeastaan ollut mitään sellaista normaalia, mutta tästä epänormaalista tuli mun normaali. Tätä en ihan käsitä miten sallin tämän tapahtua itselleni. En aikaisemmassa elämässäni olisi mitään tällaista katsellut ja hänen kanssaan musta tuli ihan lammas.

Piti mennä takaisin työelämään enkä kyennyt ja muutenkin olen ihmisten kanssa kuin säikky eläin. En luota kehenkään ja olen varautunut koko ajan. Siispä olen vaan kotona ja päivän saavutus on päästä ylös sängystä, ulkoiluttaa koiraa, syödä ja käydä pesulla...Kaipa tämä tästä ajan kanssa, mutta kun tuntuu että moni pääsee niin nopeasti elämässä eteenpäin ja on sitä elämäniloa vielä jäljellä ja itselläni ei mitään toivoa. Tai joku ripaus ehkä, mutta hyvin vähän...Eli täällä lueskelen näitä tarinoita samalla kun kasailen itseäni jonkinmoiseen kasaan, että sais käytyä edes kaupassa ym normaalia

Olen eronnut narsistisesta exästä jo pitkän aikaa sitten, mutta toipuminen on myös vienyt pitkään. Muistan kuitenkin ne synkimmät hetket, kun eroprosessi oli meneillään ja putosin syvimpään mustaan yhtäkkiä. Tuntui, etten jaksa enää elää, koska se ihmissuhde oli vienyt kaiken ilon ja elämänenergian. Tai niin luulin, mutta jollain ihmeen kaupalla selviydyin arjesta, vaikkakin puolikuolleena. Todellinen toipuminen alkoi kuitenkin, kun sain ammattiapua, eli pitkään tässä on mennyt. Haluan vaan sanoa, että tuo synkin vaihe on raskain, mutta uskokaa tai älkää, paremmat ajat ovat edessä. Nykyään voin jo todeta, etten ikinä haluaisi palata siihen suhteeseen tämän exän kanssa ja että olen onnekas, kun lähdin ajoissa. Se on vain ja ainoastaan rohkeutta lähteä kaltoinkohtelevasta suhteesta, vaikka tuntuisi eron aikana olevansa ihan rikki jne. Toki sanon, että toipuminen vie pitkään, mutta tämä tie on niin paljon parempi tie, kuin se, että olisi jäänyt riutumaan huonoon suhteeseen. Nuo itsesyytöksetkin ovat tuttuja. Olen itsekin niitä käynyt paljon läpi ja käyn edelleen. Mutta nykyään ymmärrän jo paremmin, että tällä toisella ihmisellä on ollut myös vastuu ja en ole itse aiheuttanut mitenkään kaltoinkohteluani. Väkivallan tekijällä on vastuu teoistaan. Voimia eroon ja toipumiseen. Ja sanon, että hakekaa ihmeessä ammattiapua, jos ette selviä yksin. Yksin ei tarvitse, eikä kannata sinnitellä.

Poistin viestin.

Mä olen käynyt jonkun kerran ammattilaisen kanssa juttelemassa ja se helpottanut jonkin verran. Saanut sitä omaa häpeää ja syyllisyyttä jne vähän aisoihin. Ja unea turvaamaan on lääkitys. Muuten yrittänyt olla luonnossa paljon ja lukenut... ja sairauslomapäätöstä odottelen...sekin rassaa kun rahaa ei tule mistään ja työkyky kateissa. Jos tästä selviän niin sanotusti kuiville niin selviän kyllä ihan mistä tahansa jatkossa! Ja olen kiitollinen ihan tavisarjesta tavismurheineen

Voi olla, että ehdotan itsestään selvyyttä.. oletteko joskus soittaneet esim. nollalinjaan?


Oma tilanteeni: tiedän, että minun pitäisi erota. Näen suhteemme "ulkopuolisen silmin", mutten kykene tekemään tilanteelle mitään. Miksi?? Jaa-a. Ehkä pelkään juurikin näitä kuvailemianne olotiloja liikaa. Nuo kun ovat tuttuja jo ihan suht terveestäkin suhteesta erottuani. Kuinka kamala olo tulee tästä erosta? Mitä siinä oikeastaan surisin? On ollut sinänsä lohduttava lukea näitä teidän kirjoituksia. Tekin olette ymmärtäneet, ettette edes oikein tiedä mitä siitä suhteesta jää kaipaamaan. Suhde joka on tallonut teidät. Järki sanoo, ettei sellaista kuulu kaivata, mutta...
Eli olen vaiheessa. Vaiheessa jossa pitäisi päästää irti, kenties tietoisesti hypätä syvään masennukseen, mutten uskalla/pysty.

Olen soittanut nollalinjaan. Montakin kertaa. En kyllä osaa sanoa, onko siitä ollu omassa tapauksessani mitään hyötyä. Useasti on puhelimeen vastannut hyvin konmaisesti faktoja tiskiin latova tyyppi. "Todennäköisesti kannattaa lähteä varsinkin, jos väkivallan uhkaa on olemassa yhtään". Ei mitään, mitä en olisi tiennyt jo etukäteen.
Luin jossain vaiheessa jutun henkilöstä, joka päivystää tuolla Nollalinjalla. Hänet oli siis pelkästään koulutettu tehtävään varten, mitään omakohtaista kokemusta hänellä ei ollut. En haluaisi parjata tuota palvelua mutta en kyllä saanut sieltä oikeastaan mitään apua siihen hirveään sisäiseen tuskaan, joka minulla oli miettiessäni eroa. Nyt kun olen eronnut, se tuska on vaihtunut melkein epätoivoksi. Olo on yksinäinen ja kaikki tuntuu toivottomalta.

Olen soittanut nollalinjaan ja muihin kriisipuhelimiin tosi monta kertaa, yhteensä olen puhunut näiden vapaaehtoisten kanssa tuntikausia. Yleensä tästä ei ole ollut mitään muuta apua, kuin että joku on pitänyt minulle seuraa, kun olen luullut kuolevani sängynpohjalle siinä hetkessä. Pari kertaa olen jutellut ihanan, varttuneemman naisen kanssa, ja tästä on ollut apua. Hänellä on kymenlaaksolainen murre ja paljon ihanaa, kehittävää sanottavaa. On jäänyt mieleeni. Muista, kenen kanssa olen jutellut, on tullut lähinnä tunne, että he ovat kuuntelemassa, eivät sinänsä osaa auttaa. Sekin toki helpottaa joitain ihmisiä varmasti.

Oma oloni eron jälkeen, josta on nyt kuukausi, on aivan hirveä ja pahemmaksi menee. Olen työkyvytön, itken päivät läpeensä ja suoriudun vain ihan pakollisista toimista, eli lasten hoidosta ja ruokkimisesta, koska sen voi tehdä itkuisenakin yksin kotona. En nuku enkä syö. Olen laihtunut normaalipainon sisällä ainakin viisi kiloa ja tuntuu, että hiuksetkin tippuvat päästä. Haluaisin edes viestin, jonkin rippeen hänestä, pienen annoksen. Parasta olisi toivo siitä, että joku päivä voisimme sittenkin vielä ehkä olla yhdessä. Tällä hetkellä hän ei ole missään yhteydessä kanssani, enkä näe edes somesta, mitä hänelle kuuluu, koska minut on blokattu ihan kaikkialla.

Luin tähän viestiketjuun kuuluvia viestejä ja pystyn samaistumaan monien tunnetiloihin. Itsellä on myös vointi pahentunut eron jälkeen, mutta myöskin helpottunut niiltä osin, että olin pitkällisen henkisen kaltoinkohtelun kohteena ennen eroa. Olon huonontumisen arvelisin ainakin omalla kohdallani johtuvan kahdesta asiasta shokista, joka kestää oman aikansa ja sen jälkeen seuraavasta tosiasioiden oivaltamisesta, jolloin esim hylkäämisen,vihan, epätoivon tunteet ovat pahimmillaan ja voivat kestää ajallisesti määrittämättömän ajan. Tämä vaihe on kuitenkin välttämätön toipumisen tiellä. Näiden vaiheiden kestämiseen olen käyttänyt apukeinoina tilanteisiin sopivia keinoja, kuten ammattilaisen keskusteluapua, Nollalinjaa, ystäviä, hyvää ruokaa, liikuntaa, musiikkia, nukkumista, työntekoa, omien lasten arjen pyöritystä, tänne keskustelupalstalle viestien kirjoitusta jne. Osa ihmisistä joutuu eron jälkeen hakemaan apua lääkäriltä, jos olo on kovinkin tuskainen. Kannattaa hakea rohkeasti apua, koska osalle nämä narsistisesta parisuhteesta eroamisen ensivaiheet voivat olla jopa itsemurhariski, koska olo on sietämätön. Voimia meille kaikille.