KESKUSTELUFOORUMI

En ole aiemmin kirjoitellut tänne tai mihinkään muuallekaan, mutta päätin nyt kokeilla, olisiko ajatusten kirjoittamisesta ja jakamisesta jotakin hyötyä ja luetaankohan täällä vielä näitä viestejä.. en myöskään ole satavarma, että tämä on juuri oikea palsta, mutta ainakin kertomastani löytyy joitakin piirteitä, mitä täällä on ihmiset läpikäyneet.

Elämme avomieheni kanssa outoa elämää. Emme ole koskaan tulleet kunnolla keskenämme toimeen, mutta silti jokin pitää yhdessä. Nykyään meillä on kaksi lasta ja jo sen takia monia asioita on vaikea niin vain päättää. Olen pohtinut eroa jo hyvin pitkään, tavallaan vuosia, mutta viimeisen reilu puoli vuotta olen toden teolla pohtinut välejämme. Mistä kaikki kiikastaa ja mikä meitä yhdistää? Olen usein pohtinut, onko mieheni narsisti, mutta lukiessani täällä joitakin asioita huomaan, että on minussakin jotakin samaa, mitä muut ovat sanoneet narsistimiehissään olevan. Uhkailen erolla ja muutun riidoissa itsekin todella jyrkäksi ja rumasanaiseksi. Ajattelen myös hänen ulkokuortaan en tosin tuolla tavalla mitä jotkut mainitsevat. Mutta hän ei kauhean paljon miellytä minua ulkoisesti. Meillä on paljon huutoa ja raivoamista. Melkeinpä mikä tahansa voi aiheuttaa riidan. Itse opin jonkin verran hillitsemään itseäni ja miettimään mitä ja miten sanon asiat, mutta se ei muuttanut riitelyä. Olen nyt monesti pyytänyt, että sellaiset huutoraivarit saisivat loppua tai en yksinkertaisesti pysty jatkamaan yhdessä. Muutosta ei ole tapahtunut ja usein näyttää siltä, ettei hän siitä välitä pätkääkään.

Meillä on juuri nyt huono jakso menossa. Emme juurikaan puhu, koitamme vain selviytyä arkisista asioista. Tiuskimme toisillemme ja aina jossain vaiheessa riitojen jälkeen seuraa hänen osaltaan mielistelyä. Hän alkaa puhua eri tavalla ja on paljon lasten kanssa ja touhuaa kaikenlaista. Yrittää ottaa minua huomioon, mutta en enää osaa olla riitojen jälkeen. En halua häntä lähelleni. Haluaisin jutella, mutta tiedän, että siitä seuraa vaan lisää riitaa ja huutoa. Pelkona vaan on koko ajan, milloin uusi räjähdys tulee.

Jotkut puhuivat siitä, kuinka viisi minuuttia voi olla yhtä ja toiset viisi täysin toisenlaiset. Meillä on juuri sellaista. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Etenkin tunnepuolenasiat ovat meillä hankalia. Itse haluaisin jutella enemmän siitä miltä tuntuu ja mitä ajattelee. Häntä harvoin kiinnostaa ja siitäkin saa mojovan riidan aikaan, jos utelee.

Hän on muiden kanssa täysin erilainen. On todella sosiaalinen ja mukava, mutta yhdessä meillä ei juurikaan ole juteltavaa. Hän on pystynyt kaikki riidat pimittämään muilta tai jollakin lailla esittänään asiat niin, että minä tässä olen hullu ja vainoharhainen ja ties mitä. Hänellä on jokin outo taito saada itseni varpaille enkä voi hyvin hänen kanssaan muiden ihmisten parissa. Lisäksi hänessä on melkein joka asia alkanut ärsyttämään. En enää tiedä mikä asia on johtanut mihinkin tunteeseen.

Minulla olisi pitkä lista siitä, miksikä hän on minua milloinkin kutsunut. Valitettavasti en voi itsekään ylistää itseäni, sillä hän saa minut täysin raivon valtaan, kun haluaa. Silloin sanon, mitä sylki suuhun tuo ja hän tosiaan tuntuu nauttineen sellaisista tilanteista ja etenkin jos olen lopuksi purskahtanut itkuun. Silloin on turha toivoa lohdutusta. Hän on mestari provosoimaan ja yleensä aina keksii syyn josta minua voi syyllistää. Hänen mielestään riitoja ei tulisi jos tekisin aina niin kuin hän on toivonut. Eli käytännössä pitäis aina olla vain hiljaa ihmettelemättä ja neuvomatta mistään.

Minun suurin ongelmani on ehkä se, että säälin häntä. Olen halunnut auttaa tunneasioissa, mutta kun riidoille ei tapahdu muutosta, en enää tiedä mitä tehdä. Olen itse kokenut elämässäni kovia ja etenkin miehet ovat olleet huono esimerkki elämäni aikana. Lisäksi mieheeni on mennyt luottamus, mikä ei edesauta tilannettamme yhtään.

On kuitenkin kurjaa elää ihmisen kanssa, joka pystyy pienenkin erimielisyyden tai muun hankaluuden takia haukkumaan ensin minua ihmisenä ja mainitseepa vielä kirsikkana kakun päälle asioita, joita olen tehnyt ilmeisesti hänen mielestään huonosti tms. Milloin se koskee työtä tai muuta historiaani. Sitten kuitenkin hetken päästä, hän on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Itse olen kauhuissani ja ties mitä tunteita käynyt läpi ja käyn niitä vielä riidankin jälkeen. Sitten hän olettaa, että riidat unohdetaan ja annetaan olla ja jatketaan taas eteenpäin. Myöhemmin alkaa ihmettely, miksi olen pahalla tuulella ja miksen jaksa mitään ja miksi en halua olla lähellä ja miksi en voi antaa olla jne. Hänen kanssaan menetän usein ilon elämään ja kaikkeen tekemiseen. En ole oma iloinen itseni. Silti sitä jatkuvasti sortuu siihen, että jossain kohtaa antaa olla ja koittaa yrittää taas selviytyä. Ehkä tämä tästä tällä kertaa. Ja toisaalta, samalla haluaisi vain pois, mutta aina löytyy jokin tyyli, millä meikäläinen saadaan sidottua pikkurillin ympärille. Kun asiaa ajattelee, on todella kurjaa antaa sen kaiken hyvän mennä, mutta on niin paljon pahaa, että en usko, että se hyvä pitäisi vain näin pahalla ansaita.

Tässä nyt tämmöinen alkupurkaus. Onko kellään mitään vastaavaa, jos saatte yhtään selkoa tilanteestamme?

Minulla on ollut samantapaisia kokemuksia. Oma päätelmäni on, että ex-mieheni on narsisti. Olen ottanut avioeron kauan sitten. En ole katunut.

Nähdäkseni sinun tilanteesi pysyy samanlaisena, niin kauan kun olet suhteessa.

Jos haluat ilon takaisin elämääsi, niin lähde omille teille. Ero on helppo tehdä, sitten kun itse olet varma, mitä haluat.

Hei, kiitos vastaamisesta. Kuinka sait pidettyä pääsi erosta ja miten pääsit lähtemään?

Itselläni on vaikeaa sen kanssa, kun tiedän miten hyvä ihminen hän pohjimmiltaan on ja kuinka muut arjen asiat sujuvat, mutta meidän kahden välit ovat niin kummalliset. En aina pidä kaikesta kuinka hän käyttäytyy lasten kanssa, mutta silti arvostan sitä kuinka hän heidän kanssaan touhuaa paljon kaikenlaista. Olen jatkuvassa ristiriidassa siitä mitä kaikkea sietää minkäkin tähden.

Minulla oli vuosikymmeniä kestänyt avioliitto. Otin avioeron vasta kun nuorin lapsi oli 15-vuotias. Mieheni oli muiden mielestä hyvä ihminen, mutta minua kohtaan henkisesti väkivaltainen. Lapsien kanssa hän aika paljon touhusi, mutta en pitänyt tyylistä, jolla hän kohteli lapsia.

Tajusin narsismin vasta sitten, kun omaa aikaa jäi lapsilta ja kodinhoidosta. Silloin kerkesin miettimään tilannetta. Meillä ei ollut mitään yhteistä lasten kasvettua. Se kaduttaa, että en eronnut aikaisemmin. Mies on vaikuttanut siihen, että lapsistanikin on tullut enemmän tai vähemmän narsisteja.

Lopullisesti pääsin eroon sillä perinteisellä "viimeisellä pisaralla". Olin kauan pohtinut eroa, sitten tuli taas raju riita. Sen riidan jälkeen vaan olin varma, että avioliitto oli tässä. Ja lähdin.

Tuo on varmaan tosi raastavaa itselle tunnistaa ja tunnustaa että lapsista on myös tullut narsisteja. Ja kun myös ymmärtää, että siihen ei sitten saakaan hoitoa tai muuta parantavaa lääkettä. Miten olet pärjännyt tuon asian kanssa? Voimia <3

Kiitos Jasmiini hyvästä huomiosta. Lasten narsismi on vähintään yhtä kova pala kuin aviomiehen. Se on sulateltava kuten muutkin asiat. Pitkään tasapainoilin, annoin periksi ja yritin pitää välejä. Vaistosin aina, että joku mättää, mutta asiat vain menivät ja tulivat.

Muutama vuosi sitten sattui tapahtuma, joka osoitti täydellisesti, että kaksi lastani ovat exän puolella. He puukottivat minua selkään törkeästi. Nyt tuli se viimeinen pisara. Olen näille kahdelle lapselle vain viileän asiallinen, en kerro mitään yksityisasioitani, en ota yhteyttä. En mene lastenlasten synttäreillekään. Lähetän heille kortit ja synttärilahjat.

Tilanne oikeastaan helpottui selkään puukotuksen jälkeen. Lapset olivat esittäneet puolueetonta minun ja exän asioissa. Vakuuttivat, että ovat tasapuolisia ja riidat eivät koske heitä. Nyt nämä kaikki vakuuttelut osoittautuivat vedätykseksi. Kun tietää asiat oikeasti ja on varma omista kannoista, se helpottaa. Totuus on helpompi sietää kuin epävarmuus, vaikka totuus kipeää tekeekin.

Onneksi minulla on kolme lasta. Kolmannen kanssa minulla on hyvät välit. Minun entinen perheeni on siis aivan hajalla. Pärjään kuitenkin ihan hyvin. Minulla on kivoja harrastuksia ja riittävästi hyviä ystäviä.

Hei Nuutunut,

mietin tuossa viestiäsi lukiessasi että vaikket tietäisi onko puolisosi narsisti vai ei (pohdit myös sitä voitko itse olla), näet kuitenkin sen että suhteessa on paljon toksisuutta. Ja tämä riittää siihen, että kannattaa käydä pohdintaa sen suhteen, että onko suhde sellainen että siinä haluaa olla. Krassi tuolla kirjoittikin sitä tulokulmaa, että kun kyseessä on suhde missä myös lapset on, kyse ei ole pelkästään omasta itsestä vaan myös lasten lapsuudesta. Itse (yksinään) sitä jotenkin humpsahtaa kuoppaan missä saattaa tsempata itseään ajattelemalla että kyllä sitä pärjää ja jaksaa. Ja jatkaa kuopan kaivamista. Aikuiset muodostavat lasten lapsuuden. Siinä kohtaa ollaan isojen asioiden äärellä.

Joskus on tilanne että ajatus jäämisestä sattuu. Ajatus lähtemisestä sattuu myös. Tällaiset suhteet eivät ole todellakaan helppoja. Kahdesta tiestä toinen on se, minkä avulla voi saada onnellisen olon. Se ero näillä kahdella tiellä on. Ja täytyy puntaroida oman kokemuksen kannalta, että kumpi teistä se luultavammin on.

Kiitos vastauksestasi! Näinhän se on ja juuri tuota kaikkea tässä joutuu pohtimaan. Lapset sitä saakin ehkä eniten pohtimaan, mitä sietää ja mitä ei pitäisi sietää. Olen alkanut nyt paljon selvittelemään tätä kaikkea ja olen löytänyt esimerkkejä traumakemiasta ja vastaavasta. Meillä on juuri tuon kaavan mukainen suhde. Mutta, aina tulee se mutta. Olemme kummatkin omilta tahoiltamme jollakin tavalla traumatisoituneita ja mieheni on lisäksi erityisen huono puhumaan tunnepohjaisista asioista, joten silti yhä mietin, olisiko vielä jokin keino parantaa sitä kaikkea. Olen itse kokenut vaikean trauman nuoruudessani eikä valitettavasti meidän suhde ole sitä helpommaksi tehnyt, joten myös omalla itselläni on paljon vaikutusta siihen mihin suuntaan tässä jotkin asiat menee. Silti taas se mutta. Ei tämmöistä pidä joutua sietämään, mutta voiko sellaista apua löytyä, että tämän kaiken saisi selvitettyä ja niitä traumoja avattua ja tiettyjä toimintamalleja muutettua. Siinäpä vasta isoja kysymyksiä.

Ja tuohon ehkä jatkoksi, että onko kumpikin valmiita siihen ja näkeekö kumpikin tarvetta tälle. Jos vastaukset on kyllä, sitten voi olla toivoa. Nämä on tosi vaikeita asioita. On toisaalta hyvä, ettei heitä hanskoja tiskiin saman tien. Toisaalta sitten taas pitää jotenkin nähdä sekin kohta, milloin oikeasti ei ole järkeä enää olla siinä missä on.

On totta, että toksiseen suhteeseen addiktoituu. Siitä on todella vaikea irrottautua. Kun tämän tekee, alkaa pitkä prosessi mikä sekään ei ole helppo. Aivoilla on monta kertaa huutava ikävä tämän ihmisen perään, vaikkei siinä ole mitään järkeä. Ikävä tuntuu epätoivoiselta. Toivoo, että toinen jotenkin heräisi ja tajuaisi mitä on tehnyt ja kaikki muuttuisi vielä hyväksi. Tekee mieli ottaa yhteyttä ja sanoa ihan mitä tahansa. Näinä päivinä kuuntelen hänen ikäviä ääniviestejään ja muistan taas sen todellisen hänet. Ja sen painajaisen, minkä toivoi päättyvän.

Entä jos menisit itse jonkun terapeutin kanssa juttelemaan ja peilaamaan hänen kanssa tilannettasi ja mitä se hänessä herättää mietteitä?