KESKUSTELUFOORUMI

Olen tosi helpottunut, että löysin tämän sivuston, olen lueskellut teidän kirjoituksianne monttu auki ihmetellen vanhempiemme mielenvikaisuutta Itse heräsin äitini narsismiin vasta pari viikkoa sitten ja syy, miksi tänne kirjoitan on se, että olen vielä vaiheessa, jossa toisaalta kuitenkin epäilen itseäni, jos minä olenkin se sekopää tässä?

Vyyhti alkoi purkautumaan sukuriidan yhteydessä. Yllättäen äitini on ollut siellä etulinjassa ja varsinkin pari ihmistä on saanut kuulla kunniansa. Aloin jossain kohtaa miettimään, että miksi tämä tuntuu niin tutulta? Mistä tämä ahdistus nyt tulee? Ja tajusin, et mä olen ollut tuossa samassa tilanteessa. Meillä oli lapsena periaatteessa kaikki hyvin. Paitsi jos uskalsit sanoa äidille vastaan, ei ollutkaan. Muut ei uskaltaneet paitsi minä, ja tietysti välit kiristyivät. Muistan lapsuudesta, että äiti oli aina vähän kireä ja piti skannailla, että mikä ilmapiiri milloinkin on. Teininä tein tietysti vääriä valintoja poikien suhteen ja myöhemmin ammattien suhteen. Äitini oli ja on syömishäiriöinen, ja se ajatus takaraivossani olen maailmalle lähtenyt, että "sä oot kohta niin lihava ettet ovista mahdu ulos".

Viime viikkojen aikana olen tajunnut, että olen vuosia kärsinyt selittämättömästä pahasta olosta, jolle en ole tajunnut syytä. Aina vain yrittänyt parantua "jostain". Ja nyt kun olen perehtynyt aiheeseen, olen alkanut miettiä, voisiko äitini olla narsistinen? Kaikki on aina muiden syytä (itse kärsin vieläkin tästä olen kaikkeen syyllinen-ajatuskuviosta), hän ei kykene ottamaan vastaan minkäänlaista kritiikkiä vaan joko loukkaantuu tai hyökkää vastaan, alentunut empatiakyky ja kyvyttömyys asettua toisen asemaan eikä minkäänlaista kykyä tunnetyöskentelyyn sekä järkkymätön tarve olla oikeassa ihan joka asiassa. Tähän asti olen ajatellut hänen vain olevan hankala ihminen, mutta miltä tämä teistä kuulostaa?

Kyllä tuo äitisi käyttäytyminen niin narsismilta kuulostaa. On normaalia, että narsistin uhri epäilee omaa sekopäisyyttä, siihen juuri narsisti pyrkiikin - sekoittamaan uhrinsa pään, jotta voisi paremmin kontrolloida tätä.

Itsekin havahduin isäni narsismiin tosi myöhään. Siitä havahtumisesta alkoi mun eheytyminen, joka on pitkä ja välillä raskaskin prosessi, mutta kannattaa, sillä saa oman elämänsä takaisin itselleen, omaan hallintaansa.

Tsemppiä sulle sille tielle!

Kiitos vastauksesta! Eikö narsistin marttyyrius-taipumus ja sydänjuuriaan loukkaantuminen muuten ole myös yksi tunnuspiirre? Huomaan, että siihen lankaan meinaan mennä toistamiseen.

Kyllä juuri tuo myös! Minunkin isä syyti mun päälle vaikka mitä sontaa, mutta sitten loukkaantui sydänjuuriaan myöden siitä, etten soittanut hänelle hänen mielestään tarpeeksi usein ja heittäytyi marttyyriksi kuin pikku lapsi.

No niin, kyllä tämä melko selvä peli alkaa olemaan!

Itse tajusin vasta keski-ikäisenä että äitini on narsisti.
Käyn terapiassa mutta siellä ei puhuta narsistista vaan itsekkäästä äidistä.
Voin sanoa että en missään nimessä halua pitää äitiini yhteyttä. Nyt varsinkin kun lapsuuden muistot alkavat palautus mieleen. Meilläkin isä oli täysin äidin talutushihnassa. Eikä meitä lapsia puolustanut kukaan kun äiti aloitti ilkeilyn.
Voimia kaikille teille jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa!

Kuulostaa niin tutulta. Minulla vain isä ollut aina hankala. Pari vuotta sitten aloin miettimään ,että onko vika minussa vai voiko kyseessä olla isäni? Mitätöintiä,nolaamista,,syyllistämistä vuosikymmeniä.Tänä syksynä kaikki tavallaan räjähti silmille ja ymmärrän ,että olen narsistin kasvattama syntipukki.Olo on hämmentynyt,suuria tunteita,vihaa,surua. Monet ongelmistani juontavat lapsuuden kotiin ja sen häiriintyneeseen lmapiiriin. Kun tähän on tultu on suunta eteenpäin kohti parempaa loppuelämää,itseni kokoamista terapian kautta. Tsempit ,et ole yksin. Ryhmästä päätellen meitä on aika monta ,jotka kulkevat olka olkaa vasten poispäin narsisteista. Se taitaa olla ainoa vaihtoehto ,mutta vaikea kun kyseessä on lähiomainen.

Mulla alkoi uusi elämä kun narsisti-isäni kuoli 2 vuotta sitten. Vihdoinkin saan elää täysin omannänöistäni elämää ilman että joku on koko ajan jossain arvostelemassa, moralisoimassa, mitätöimässä tekemisiäni, ajatuksiani, haaveitani, tunteitani, mielipiteitäni, persoonaani. Narsistista voi alkaa vapautumaan vasta kun hän on kokonaan pois elämästäsi. Nyt kun pystyn avoimesti muistelemaan kaikkea sitä pahaa mitä hän teki ja sanoi mulle, mut täyttää viha, mutta toisaalta se viha tuo muhun energiaa, jolla pystyn ponnistamaan eteenpäin omalla tielläni. Silloin kun hän vielä eli, olin enimmäkseen niin lamaantunut ja hämmennyksissä siitä kaikesta, etten pystynyt kunnolla toimimaan enkä ajattelemaan.

Nanna123 kirjoitti: ↑30 Maalis 2022, 06:34 olen vuosia kärsinyt selittämättömästä pahasta olosta, jolle en ole tajunnut syytä. Aina vain yrittänyt parantua "jostain".

Tämä osui jotenkin ihan keskelle taulua. Jatkuvasti takaraivossa on vaimea ja tasainen tuska. Tunne kuin olisin olemukseltani jotenkin peruuttamattomasti "vääränlainen ja huono". Ja olen koko ajan muuttamassa itseäni tästä vääränlaisestahuonoudesta tai jossakin tulevaisuuden hetkellä parantumassa, jolloin tulen "oikeanlaiseksi". Osasit sanottaa tämän tunteen hienosti!

Itse heräsin vasta äitini narsismiin, kun olin kymmenen vuotta kärsinyt on-of masennuksesta ja ahdistuksesta ja pääsin terapiaan. Terapeutti oli asiantunteva ja antoi minun hiljalleen itse tajuta, ettei äitini ja perheeni ilmapiiri oli toksinen. Siitä alkoi kasvaminen vapaaksi ja terapia kantaa edelleen vuosien jälkeen. Välillä harmittaa, että heräsin äidin narsismiin niin myöhään, että elämä olisi ollut erilaista, jos olisin saanut olla vapaa jo nuorempana tästä vankilasta. Toisaalta jotkut (kuten isäni) elävät koko elämänsä narsistin vankilassa, kuinka surullista. Viime vuodet olen heräänyt aamuihin kiitollisena - olen vapaa.