KESKUSTELUFOORUMI

Olemme olleet pitkään yhdessä, yli 15 vuotta. Suhteeseen on mahtunut kaikenlaista, mutta olen alkanut epäikemään että kumppanini ei oikeasti ole sitä mitä hän haluaa minun hänestä uskovan.

Alussa hän oli hyvin jyrkkä, tuomitseva ja my way or highway-tyylinen. Hän piti itseään talouden yksinvaltiaana ja vaimensi kaikki eriävät mielipiteet. Tilanne helpottui kun muutin omaan asuntoon. Jossain vaiheessa hän suostui hakemaan apua vihanhallintaongelmiin mutta viime aikoina hän on myöntänyt aiemmin ajatelleensa että kaikki ongelmamme johtuvat siitä että olen hullu ämmä.

Vuodet erillään asuessa yhteydenpito on välillä ollut vain yhteiseen lapseen liittyvää mutta välillä myös kummankin henkilökohtaisista asioista kommunikointia. Kunnes päätimme muuttaa uudestaan yhteen ja jatkaa pariskuntana. Kuvittelin hänen kasvaneen ihmisenä kuten olin itsekin kasvanut. Olimme käyneet läpi suhteemme alkuvuosia kumpikin omasta käytöksestä vastuuta ottaen. Luulin alkavani suhteeseen itsereflektointiin kykenevän ihmisen kanssa. Luulin nähneeni sitä hänessä.

Aluksi asiat sujuivat hyvin. Sitten pikkuhiljaa alkoi muutos. Jos hän ei saanut minua halutessaan kiinni, hän soitteli kaverini ja tuttavani läpi. Esimerkiksi kun olin festareilla, olin laittanut viestiä ja sitten lähtenyt katsomaan bändejä. Reilun tunnin kuluttua katsoin puhelinta, hän oli soittanut lukuisia kertoja ja hän oli kysellyt myös kavereiltani minusta. Jotka eivät olleet samoilla festareilla.
Tai hänen mielestään en saanut enää ajaa hänen autollaan.
Tai jos tein jotain kotona, vaikka leivoin hänen työpäivän aikana, lähetin kuvan tuoreista korvapuusteista, hän haki kaupasta samoja.
Hän myös mitätöi vanhemmuuttani, päätti ylitseni lapsen kysyessä minulta ja puuttui kaikkeen lapseen liittyvään.
Aina kun otin puheeksi asiat, hän oli kyllä näennäisen pahoillaan mutta korjausehdotukset sisälsi aina kuinka minun pitäisi olla enemmän, panostaa enemmän, keskittyä häneen enemmän. Välillä minusta tuntui että hän oli mustasukkainen jopa lapsen saamasta huomiosta.

Kun ilmoitin etten pysty kulkemaan julkisilla vaan ostan oman auton, hän vei minut autokauppaan ja osti minulle auton. Sen jälkeen syy autoilun rajoittamisesta olikin vain ollut huoli terveydestäni ja turvallisuudestani.

Kun lopulta sain tarpeekseni muutaman kuukauden välein toistuvasta konflikti-hyvittely syklistä, on tilanne mennyt ihan mahdottomaksi. Asun jälleen omillani, lapsi on vuoroviikoin. En tiedä itse mitä ajatella kun tavallaan uskon hänellä olevan voimakkaat narsistiset piirteet mutta samalla haluan kovasti uskoa että hän on se josta näen ajoittain välähdyksiä. Vähän sen jälkeen Kun lähdin yhteisestä kodista, hän kertoi ottaneensa huomattavasti velkaa pitääkseen minut tyytyväisenä asioilla ja tavaroilla joita en koskaan pyytänyt tai halunnut. Hän siis myönsi ylläpitäneensä vuosia valheellista kulissia minulle.
Vuoron perään hän on valtavan pahoillaan aiheuttamastaan tuskasta ja hetken päästä ei aio velloa menneessä. Sitten hän aikoo jatkaa elämäänsä mutta kuitenkin olen hänen elämänsä rakkaus eikä hän halua menettää minua.

Se mikä minua tällä hetkellä eniten häiritsee on tieto ettei narsisti myönnä olevansa väärässä eikä narsisti ota vastuuta teoistaan. Kumppani kuitenkin on hyvin vilpittömän oloisesti pahoitellut ja sanoittanut useita tapoja, joilla on kohdellut minua mitätöiden, kontrolloiden jne ja hän kertoo kuinka ei halua enää toimia siten. Kuitenkin hän toivoo minun auttavan itseään eroon näistä hankalista käytösmalleista ja se on asia joka saa minun hälytyskellot huutamaan. Entä jos kaikki pahoittelut onkin vain tapa saada minut jäämään?

Kovin narsistiselta hänen käytöksensä kuulostaa. Itsellä kokemusta vastaavasta ex-miehestä parin kymmenen vuoden verran.

Kysyt voiko narsisti pahoitella ja pyytää vilpittömästi anteeksi tekojaan niin että ei samaan aikaan myönnä olevansa väärässä eikä ota vastuuta teoistaan.

Narsisti osaa näytellä äärimmäisen taitavasti anteeksipyyntöä tarkoittamatta sitä. Taustalla on "oma lehmä ojassa" eli hän yrittää saavuttaa sillä tavoin jotain itseään hyödyttävää.

Esimerkiksi exäni itki elefantin kyyneleitä polvillaan ja kädet ristissä edessäni, rukoili että antaisin anteeksi selville saamani pettämisen. Tosin pettäminen oli kuulemma minun syytäni. Tavoitteena hänellä oli estää minua hakemasta avioeroa. Mietin silloin vakavissani, että nyt exän käytös polvillaan kyyneleiltä vuodattaen ja anteeksiantoa rukoillen tuntuu kerrankin aidolta. Mitä tapahtui myöhemmin?

Sain kirjallisten todisteiden kanssa myöhemmin selville, että samaan aikaan kun hän aneli polvillaan anteeksi edellä mainittua pettämistä, hänellä oli jo seuraava pettämispartneri kierroksessa.

Eli teatteria kaikki. Melkein sanoisin, että Oscarin arvoinen suoritus.

Kyllä mä alan olla varma että ihan tavallisilla palikoilla ei lapseni isän pää ole rakentunut.

Nyt kun olemme asuneet erillään, hänen käytöksensä heijaa todella lämpimän, ymmärtävän ja kylmän, kovan välillä ikäänkuin hän testaisi millä saa minut kiinni ja pysymään aloillaan.

Hän on myöntänyt oma-alotteisesti kokevansa itsensä hyväksi ja vahvasti kun minulla on vaikeaa ja hän muka-myönsi sen vaikutuksen käytökseensä. Hän harrastaa tällaista 'on ehkä alitajuisesti saattanut' - puhetapaa kun leikisti myöntää tehneensä jotain muttei oikeasti ole sitä mieltä vaan sanoo vain jotta jäisin ja kuuntelisin, uskoisin.

Jostain syystä hän myös haluaa rahoittaa mun elämää. Kai se joku kontrollointipyrkimys siinäkin on takana ja itsensä jalustalle nostaminen. Kauheesti teen töitä oman taloudellisen itsenäisyyden eteen ja hän vähän koko ajan laittaa viestiä että kerro vaan jos tarvitset jotain vaikka tiedän ettei hänellä ole siihen edes oikeasti varaa.

Mä olen jotenkin niin rikki ja jumissa tässä. En tiedä miten kiipeän henkisesti yli tästä suhteen raunioista.

minä pieni, Olemme asuneet puolisoni kanssa yli 20 vuoden avioliiton jälkeen yli 4 kk erillään. Hän on hyvin ailahtelevainen yhtenä päivänä hyvin ystävällinen, toisena todella syyttelevät ja vihainen tai ei kommunikoi ollenkaan. Olen jättänyt kaikki nämä ilman huomiota, yritän käyttäytyä häntä kohtaan ihan yhtä mitäänsanomattomalla tavalla riippumatta hänen käytöksestään. Ja se on ollut toimivin keino, myös oman mielenrauhani kannalla.... Olla välittämättä....Vaikka hän jatkuvasti juurikin "testaa" minua.

Hän syyttää koko eroa (hänen mukaansa viimeisintä riitaamme) työasioihin liittyvää asiaa. Hän ei ollenkaan halua ymmärtää tai myöntää itse aiheuttaneensa ongelmia nyt eikä aiemminkaan suhteessamme. Aina löytyy syy jostain muusta, henkilöstä tai tapahtumasta.
Hänellä on siis myös tapana viime tipassa "muka myöntää, virheensä" jotta palaisimme yhteen.

Niin ja siis ero yrityksiä takana useita ja aina samalla kaavalla on menty. Itsellä tällä kertaa hyvä fiilis, olen ottanut asioista(narsismista) selvää ja kaikki on tuntunut helpommalta

Irtinyt, kuulostaa kurjasti tutulta. Minulla on välillä olo kuin vain pyristeliain väistämätöntä vastaan ja olen onnellinen että minulla on muita ihmissuhteita yhä olemassa joista saan tukea irtautumiseen. Kun ex teki paljon taustalla saadakseen minua erilleen ystävistä ja sosiaalisista menoista. Onneksi ei onnistunut, koska tällä hetkellä ystävät ovat kultaakin arvokkaampaa.

Paljon tutun kuuloista minullekin.
Itse olen juuri lähtenyt 20v jälkeen pois. Minunkin puolisoni on pyydellyt anteeksi ja ollut pahoillaan lukemattomat kerrat, myöntänyt kontrollointia, manipulointia yms. On ollut polvillaan kädet ristissä edessäni. Luvannut parantaa tapansa, ja olevinaan ymmärtänyt täysin uusia juttuja itsestään, eikä "vanhaan ole paluuta" kertakaikkiaan.

Joku aika sitten pahassa notkossa taas, kerroin että alkaa oikeasti riittää, harkitsen avioeroa tosissaan, ja että otan etäisyyttä, etten jaksa enää sairasta riitaa ja väkivaltaa. Hän oli fiksuna aivan samaa mieltä, ja vähän ylikin! Että hän ei enää myöskään jaksa, ja että se on ohi! No, siitä meni max tunti, kun oli taas kimpussani hullun kiilto silmissä raivon vallassa.

Itse huomaan, etten jaksa ilman mitään toivoa. (En tiedä onko puolisoni täysi narsisti, mutta tosi paljon samantapaista käytöstä. Itse sanoi vähän aikaa sitten, että "kyllä, käyttäydyin kuten narsisti koska....xxx... , mutta minä en ole narsisti". )
Toivon kaikesta paskasta huolimatta, että voisimme palata joskus yhteen. En kestä ajatusta, että toinen olisi "toivoton tapaus", tai ymmärtämätön loppuun asti.. Pelkään ajatusta, että toinen olisi aina myöntänyt ja pyytänyt anteeksi vain sen takia, että saisi jotain itselleen, (Seksiä, suhteen jatkumaan yms) vaikka näin olen usein kokenutkin...
Nyt eron jälkeen puoliso käyttäytty todella oudosti. On erittäin mukava ja hymyilevä ja pirteä! Uusia vaatteita ja ulkonäöstä pitää hyvää huolta. Ei ole ikinä aiemmin käyttäytynyt minua kohtaan näin maireasti kuin nyt! Äänensävykin oikein lempeä, jota en ole ennen kuullutkaan. Äitienpäivänä laittoi kauniin viestin kiitosten ja hymiöiden kera, aivan uutta sekin.
Jotain mätää siinäkin on.. aina joku uusi tyyli käytössä..saa nähdä kauan jaksaa ylläpitää tuollaista vaihetta..

Voiei, aivan kuin kuvailisit mun exää pelottavan samanlainen käytösmalli on hänelläkin ollut nyt kun asun omillani. Ja mitä enemmän varma olen eron pysyvyydestä, sitä ystävällisempi hän on. Tulee niin kaunista tekstiä ettei ikinä. Ja myös hänen oman ulkonäön huomiointi on uus juttu. Ihan kuin hän olisi eri ihminen

Meilläkin ihan sama homma on suurimman osan ajasta niin kohtelias ja ymmärtäväinen. Kuin haluaisi antaa minun kokeilla siipiäni yksin ja odottaisi vaan että kyllä "routa porsaan kotiin ajaa". Pelkään koko ajan mitä tulee tapahtumaan hänen käytöksessään kun selviää, etten aio palata entiseen....
Hän on kyllä ohimennen kuin vahingossa puhunut yhteisestä kodistamme vaikka hän asunut eri osoitteessa jo kohta puoli vuotta
Ja nimitellyt rakkaaksi
Itse en ole huomioinut kommentteja mitenkään. Kuin en olisi kuullutkaan. Omaan oloon on tullut päivä päivältä varmuutta ja olo että voin paremmin yksin kuin hänen kanssaan. Enkä oikeastaan kaipaa miestä elämääni varmasti vielä pitkään aikaan. Oman itseni löytäminen nyt etusijalla. Haluan olla se vahva nainen joka olin, ennen kuin hän nujersi sieluni

Minun puolisoni ystävällinen käytös loppui kuin seinään..

Nyt tulee katkeria viestejä, joissa syyllistää minua rankasti. Hän on itse ymmärtänyt asiat oikein, minä en ole ikinä kuulemma ymmärtänyt mitään. Olen kuulemma täysin sokea. Hän esiintyy nyt kuin olisi jättänyt minut, vaikka minä lähdin pois. Ei kuulemma ota ikinä takaisin minua, ellei tapahdu suuri ihme, et muuttuisin jotenkin. Menee kuulemma uudestaan naimisiin, jos löytää jonkun joka haluaa *oikeasti* elää hänen kanssaan.
En kuulemma tunne häntä lainkaan. (20v takana)
Minun pitäisi hoitaa kuulemma itseni kuntoon. Petin hänet rikkomalla liiton. Hän on kuulemma satutettu, ja omalla kustannuksellaan pitänyt rakkudetonta himmeliä kasassa.
En ota kuulemma vastuuta mistään, en tajua mitään, vaikka hän hukuttaisi minut tietoon.
Hän on kuulemma täysin varma asioista, eikä ole hänen vallassaan avata mun silmiä, vaikka kuinka on yrittänyt.
Hän puhuu täysin totta, ja toivoo että heräisin joskus, vaikkei kuulemma jää sitä odottamaan.
Jne, jne.

Hän on verbaalisesti lahjakas..

Ahdistaa...!!! On niin raskasta, kun kaikki muuttuu aina hetkessä ylösalaisin. Pitäisi muistaa olla varautunut joka hetki kaikkeen.

Onko muilla kokemusta tällaisesta?