Narsistin tytär
Lähetetty: 20 Huhti 2022, 22:10
Minä olen epäillyt äitini narsistisuutta pitkään. En vain ole halunnut uskoa sitä, ajatus on ollut jotenkin kauhean vaikea.
Totuus on, että olen jo lapsesta asti ollut äidin sylkykuppi ja syyllinen kaikkeen. Olen mm. kuullut aikuisena, että se että hän huusi minulle kun olin lapsi, oli minun syytäni. Olin niin vaikea lapsi. Tätä kuviota huomasin toistavani kun minusta tuli vanhempi. Aloin käsitellä asiaa ja ymmärsin että en kykene ollenkaan käsittelemään hankalia tilanteita ahdistumatta. Minun mielestäni ihan tavallinen terve ihminenkin huutaa joskus, mutta se tunne on varmaankin erilainen. Minulla huutaminen ilmentyy valtavana ahdistuksen purkautumisena ulos minusta. Se ei voi olla normaali tunne... Olen onneksi oppinut paremmin hallitsemaan sitä tunnetta. mInulla on myös valtava puolustautumisen tarve.
Isä seurasi tilanteita sivusta, mutta ymmärsi kyllä kuinka epäoikeudenmukainen äiti oli minua kohtaan verraten veljeeni. Isän kanssa keskustelimme paljon. Äiti oli ja on edelleenkin isäni jo kuoltua mustasukkainen minun ja isäni suhteesta. Isän kuoleman jälkeen hän mm. kertoi mitä kaikkea isä minusta ajatteli (en usko ollenkaan niiden asioiden olevan totta ja mieli on pyyhkinyt paljon pois), kuinka rakastin isääni väärällä tavalla ja kuinka minulla ei ole oikeutta surra ja muistella isääni hänen kuultensa. Veli kyllä näin sai tehdä. No, minä sitten puhuin diakonissalle.Veli ei suostu näkemään tätä tilannetta. Olen lukenut että tällainen voi olla sisarukselle todella vaikea tianne hyväksyä ja hän ei osaa asiaa käsitellä vaikka tietäisikin. Vaikkakin tätä äidin käytöstä minua kohtaa tapahtuu muiden läsnäollessakin. Lopulta kaikki aina kaatuu minun niskaani, hermostun enkä voi olla sitä näyttämättä.
Olen todellakin aina syyllinen kaikkeen. Jos keskustelemme jostain isomassa porukassa johon mielipiteitä mahtuu, niin minun mielipiteeni on se johon tartutaan ja josta tulee aivan hirveä riita. Siis aivan hirveä.
Vuosia noissa tilanteissa pyysin nopeasti anteeksi, kannoin vastuun ja syyllisyyteni äidin suuttumiseen. Enää en juokse perässä. Äiti ei noissa tilanteissa tai niiden jäökeen ota mitään kontaktia, ei pyydä anteeksi ei anna anteeksi. Hän ikäänkuin kostaa. Hän ei koskaan myönnä tehneensä mitään väärin. Vika on aina muissa. Ja hän ei ote yhteyttä konfliktien jälkeen. Ja jos häneen ottaa yhteyttä kuulee paskamyrskyn, syyllistämisen ja marttyyrin äänen. Ja sitten luuri korvaan... Tilanne on isän poismenon jälkeen huonontunut paljon. Isäkin kyllä sai osansa.
Nyt viimeisimmästä tapahtumasta on viisi päivää, ja se oli minulle jotenkin sellainen käännekohta, että aloin aktiivisesti hakea vertaistukea... Ihan alussa olen vielä vaikka jo 47 vuotias itsekin... Pelkään että menetä kaikki perheeseemme kuuluvat henkilöt ja että äiti kostaa myös minun lapsilleni jättämällä heidät huomiotta, kuten tähänkin asti ovat jääneet. Paljon vähemmälle huomiolle kuin veljeni lapset. Kaikessa. Tämä myös aiheuttaa vaikeita tilanteita veljeni ja minun välille.
Minä en myöskään tiedä yhtään mitä teen... Tarinaa olisi vaikka kuinka... Mutta ehkä pikkuhiljaa avaan itseäni täällä...
Totuus on, että olen jo lapsesta asti ollut äidin sylkykuppi ja syyllinen kaikkeen. Olen mm. kuullut aikuisena, että se että hän huusi minulle kun olin lapsi, oli minun syytäni. Olin niin vaikea lapsi. Tätä kuviota huomasin toistavani kun minusta tuli vanhempi. Aloin käsitellä asiaa ja ymmärsin että en kykene ollenkaan käsittelemään hankalia tilanteita ahdistumatta. Minun mielestäni ihan tavallinen terve ihminenkin huutaa joskus, mutta se tunne on varmaankin erilainen. Minulla huutaminen ilmentyy valtavana ahdistuksen purkautumisena ulos minusta. Se ei voi olla normaali tunne... Olen onneksi oppinut paremmin hallitsemaan sitä tunnetta. mInulla on myös valtava puolustautumisen tarve.
Isä seurasi tilanteita sivusta, mutta ymmärsi kyllä kuinka epäoikeudenmukainen äiti oli minua kohtaan verraten veljeeni. Isän kanssa keskustelimme paljon. Äiti oli ja on edelleenkin isäni jo kuoltua mustasukkainen minun ja isäni suhteesta. Isän kuoleman jälkeen hän mm. kertoi mitä kaikkea isä minusta ajatteli (en usko ollenkaan niiden asioiden olevan totta ja mieli on pyyhkinyt paljon pois), kuinka rakastin isääni väärällä tavalla ja kuinka minulla ei ole oikeutta surra ja muistella isääni hänen kuultensa. Veli kyllä näin sai tehdä. No, minä sitten puhuin diakonissalle.Veli ei suostu näkemään tätä tilannetta. Olen lukenut että tällainen voi olla sisarukselle todella vaikea tianne hyväksyä ja hän ei osaa asiaa käsitellä vaikka tietäisikin. Vaikkakin tätä äidin käytöstä minua kohtaa tapahtuu muiden läsnäollessakin. Lopulta kaikki aina kaatuu minun niskaani, hermostun enkä voi olla sitä näyttämättä.
Olen todellakin aina syyllinen kaikkeen. Jos keskustelemme jostain isomassa porukassa johon mielipiteitä mahtuu, niin minun mielipiteeni on se johon tartutaan ja josta tulee aivan hirveä riita. Siis aivan hirveä.
Vuosia noissa tilanteissa pyysin nopeasti anteeksi, kannoin vastuun ja syyllisyyteni äidin suuttumiseen. Enää en juokse perässä. Äiti ei noissa tilanteissa tai niiden jäökeen ota mitään kontaktia, ei pyydä anteeksi ei anna anteeksi. Hän ikäänkuin kostaa. Hän ei koskaan myönnä tehneensä mitään väärin. Vika on aina muissa. Ja hän ei ote yhteyttä konfliktien jälkeen. Ja jos häneen ottaa yhteyttä kuulee paskamyrskyn, syyllistämisen ja marttyyrin äänen. Ja sitten luuri korvaan... Tilanne on isän poismenon jälkeen huonontunut paljon. Isäkin kyllä sai osansa.
Nyt viimeisimmästä tapahtumasta on viisi päivää, ja se oli minulle jotenkin sellainen käännekohta, että aloin aktiivisesti hakea vertaistukea... Ihan alussa olen vielä vaikka jo 47 vuotias itsekin... Pelkään että menetä kaikki perheeseemme kuuluvat henkilöt ja että äiti kostaa myös minun lapsilleni jättämällä heidät huomiotta, kuten tähänkin asti ovat jääneet. Paljon vähemmälle huomiolle kuin veljeni lapset. Kaikessa. Tämä myös aiheuttaa vaikeita tilanteita veljeni ja minun välille.
Minä en myöskään tiedä yhtään mitä teen... Tarinaa olisi vaikka kuinka... Mutta ehkä pikkuhiljaa avaan itseäni täällä...