KESKUSTELUFOORUMI

Hei kaikille!
Olen lukenut tätä palstaa nyt muutaman päivän ajan ja tuntenut valtavaa helpotusta kuullessani muiden kokemuksista.
Olen 27-vuotias nuori nainen ja ymmärsin kaksi vuotta sitten äitini 57v olevan persoonallisuushäiriöinen ja narsistinen. Epäilemme terapeuttini kanssa hänellä epävakaata p.häiriötä ja vahvasti narsistisia piirteitä. 25 vuotta kesti tämän tajuamisessa! Toki jotkut ymmärtävät vasta paljon myöhemmin elämässään.

Olen nyt helpottunut, mutta kivikkoinen ja äärimmäisen raskas tie on ollut raivattavana, kun olen yrittänyt tehdä eroa häneen. Äitini on minusta läheisriippuvainen. Hän on herkkänahkaiselle narsistille tyypilliseen tapaan itsekeskeinen, ylimielinen, täysin vastuuton, äärimmäisen herkkä kritiikille, hänellä on myös harhoja - hän kuulee muiden "puhuvan hänestä pahaa" silloinkin kun ihmiset puhuvat hänelle mukavasti. Hän rakastaa haukkua ihmisiä, puhua muista jatkuvasti pahaa ja arvostella muita - hänessä itsessään ei ole lainkaan vikoja. Hän manipuloi ja syyllistää sekä saa pelottavia raivokohtauksia, jos minä en käyttäydy kuten hän haluaa. Äidilläni ei ole ystäviä, hän on kasvattanut minusta ystävänsä. Kasvoin pelon ilmapiirissä ja minulla on c-ptsd. Olen ollut vakavan gaslightauksen uhri jo lapsesta, ja olen alkanut 25-vuotiaana rakentaa identiteettiäni uudelleen niin, ettei äitini ole enää osa itseäni.

Tällä hetkellä elän suhteellisen hyvinvoivaa elämää itsenäisenä ihmisenä kaukana äitini asuinkaupungista. Olen estänyt hänet sosiaalisessa mediassa, mutta jostain syystä en kykene estämään hänen viestejään whatsappissa. Hän maanittelee minua tapaamaan kuukausittain, lupaa muuttua. Sain hänet kahden vuoden väännön seurauksena myöntämään, että hän on käyttäytynyt väkivaltaisesti kun olin lapsi. Mitään muuta vikaa hän ei itsessään myönnä - väkivaltaisuuskin oli kaikkien muiden syy. Olen kuunnellut tätä "minä kyllä muutun"-mantraa nyt kaksi vuotta ja aina kun olen suostunut tapaamaan, hän aloittaa saman tien manipuloinnin ja muiden ihmisten mustamaalaamisen.

Hänen valheensa "muutoksesta" satuttaa oikeastaan enemmän, kuin se että hän vain avoimesti jatkaisi raivoamista. Narsistit usein oppivat terapia-sanastoa ja käyttävät sitä valheisiinsa "kasvamisesta" ja "muutoksesta". Näen tämän toiminnan äidissäni. Hän on oppinut vain uusia valehtelun muotoja. Hän on suhteellisen sosiaalisesti älykäs ja siksi niin pelottava manipuloidessaan muita. Tiedän, että hänkin on sisimmässään vain surullinen lapsi, jota pahoinpideltiin. En siksi jotenkin kykene katkaisemaan välejä häneen täysin. En kuitenkaan halua tavata häntä tai olla yhteyksissä. Onkohan täällä ketään muita samankaltaisissa tilanteissa?

Psykoterapia auttaa ahdistukseen, mutta sieltä en saa riittävää vertaistukea siihen, MITEN onnistun irtautumaan äidistäni joka kietoutuu minuun kuin mustekala? Syyllisyys on hankala tunne - tiedän ettei minun velvollisuuteni ole toimia aikuisen, väkivaltaisen äitini ystävänä, ja minulla on oikeus irrottautua hänestä, mutta hän on onnistunut ohjelmoimaan aivoni niin, että tunnen valtavaa syyllisyyttä hänen hylkäämisestään.

Kiitos lukemisesta. Ihanaa ja virkistävää kesää kaikille <3

Mistä koet syyllisyyttä? Kuulostaa että kaipaat lopullista rohkeutta hyppyä tuntemattomaan, ei hätää, täällä on muitakin ja elämä ei ole seillaista mitä pelot ja äitisi sinulle kuvailee. Hyvinkin ymmärrettävää lähteä pois ongelmallisesta suhteesta, mieti omaa parastasi. Ei ole mitään lopullista aivojen ohjelmointia joka pitää hankalassa suhteessa, sinulla on kaikki fyysisesti kaikki mahdollisuus lähteä. Päätös on oltava sinun jotta onnistut, ketään muu ei voi puolestasi asioita tehdä. Moni on lähtenyt pois, muiden kokemuksiasi kuuliessasi toivottavasti vahvistut sinäkin tekemään päätöksiä.

Kuulostaa ihan todella tutulta. Olen hieman vanhempi ja vasta aloittelemassa terapiaa. Toistuvasti mietin miksi olen edes tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka saa minulle niin kamalan olon aikaiseksi pelkällä läsnäolollaan. Kuitenkin hänen hylkääminen tuntuu jollain tavalla kamalalta, vaikka tiedostaa senkin että hän voisi minä hetkenä hyvänsä katkaista välit minuun. Hän on onnistunut eristämään minut ja olen myös todella yksinäinen, ehkä siksi tulen roikkuneeksi häiriöisessä äidissäni. Onneks meilläkin on hieman välimatkaa ettei ihan kovin usein nähdä. Toisaalta koen välien katkaisun myös hieman turhana jos ajatustyö asian suhteen on kesken. Ehkä omaa tilannetta hankaloittaa entisestään isäni, joka siis oli äitini kanssa yhä yhdessä, kuolema jokin aika sitten. Syyllisyys siitä että hylkäisin leskeytyneen äitin on valtava.

Kiitos vastauksistanne!

Kerttuli, luulen ymmärtäväni hyvin tuon syyllisyyden luonteen - sinun äitisi leskeytyminen vertautuu minun äitini yksinäisyyteen ilman ystäviä. Tuntuu jollain tavalla inhimillisesti julmalta hylätä toinen, kun tietää heidän olevan yksinäisiä. Vaikka se olisikin itselle terveyden vuoksi välttämätöntä, ja he itse ajavat muut ihmiset pois käytöksellään. Ristiriita on valtava. Toivon myös sinulle paljon voimaa pysyä etäällä ja katkaista välit kuten parhaaksi näet. Sinun eristämisesi on ollut häneltä hyvin väärin ja löydät varmasti terapian ja vertaistuen avulla voimat tarttua omaan elämään ja astua eteenpäin äidin vallan alta.

Kaarlos, olet oikeassa siinä, että päätös on vain tehtävä ja muiden kokemuksia lukiessa vahvistun. Koen syyllisyyttä hylkäämisestä aiemmin kirjoittamistani syistä. Tiedän, että syyllisyys ei ole edes loogista, mutta niin vain on. Pikkuhiljaa parannusta kohti kuitenkin. Kiitos kommenteistanne.

Hyvä kun ymmärsit, ei tosiaan tarvitse tuntea syyllisyyttä lähteä haitallisesta suhteesta, täällä kuvioissa saa kunniamerkin ja voi kantaa ylpeänä, luo verkosto itsellesi josta saat tukea ja ymmärrystä. Vaikeaa toki, narisisti manipuloi, luo pelkoja mutta ovat valheellisia. Pystyt vaikka mihin, voit paremmin ja selviydyt, olethan jo tähän asti selvinnyt.

Toisaalta pelottaa välien katkaisussa sekin, kuinka paljon äitini sen jälkeen lähtisi mustamaalaamaan ja haukkumaan minua kaikille sukulaisille. Toki eihän mulla läheisiä sukulaisia olekaan joten en tiedä olisiko sillä niin väliä. Ja tuntuu että mua on kyllä mustamaalattu jo mun koko elämä, koska kaikki sukulaiset suhtautuvat minuun jotenki oudosti. Loppujen lopuksi luulen, että sellainen ahdistava olo loppuu vasta siihen kun äitini kuolee.

Olisitko sukulaistesi kanssa tekemisissä jollei ne olisi sukulaisia? Saat sitten selville todelliset ystäväsi, ne jotka näkevät kaiken mustamaalauksen ohi, todellisen sinusi, tuo se esiin. Päällimmäisenä sanana on juuri pelko, se pitää selittää, ymmärtää ja mennä lävitse, ei ole oikeasti pelättävää, kaikki onnistuu kun tekee hyviä ratkaisuja itsensä eteen.

Minuakin on mustamaalattu kaikille äidin vaikutuspiirissä oleville ihmisille, mutta olen ymmärtänyt erään asian!
Elän itse omaa totuuttani ja olen oma itseni. Jos nämä ihmiset eivät näe, millainen olen, vaan uskovat äitini kertomia tarinoita, en voi sille mitään. Uskon vahvasti, että kaikki narsistit lopulta jäävät kiinni. Ihmiset kyllä ymmärtävät jossain vaiheessa, että narsistit itse ovat jatkuvasti vihaisia, yrittävät vaikuttaa läheistensä ajattelutapoihin ja puhuvat muista toistuvasti pahaa. Voimme vaikuttaa vain omaan toimintaamme. Ollaan se muutos minkä haluamme nähdä. Ihmiset kyllä seuraavat sitten perässä kaikenlaista hyvinvointia ja hyvää energiaa. Narsistit jäävät lopulta yksin harhojensa kanssa.

Jos kerttuli sinun sukulaisesi uskovat äitiäsi, et voi vaikuttaa siihen. Yritä luoda oma, heistä irrallinen elämä. Vaikeaahan se aluksi on. Miten se onkin muuten niin helppo kannustaa toisia, vaikka itsekin kamppailen aivan samojen asioiden kanssa? Ehkä se onkin hyvä ajatus - kuvittele, miten kannustaisit toista samassa tilanteessa. Siitä ei seuraa meille mitään pahaa, ei mitään rankaisua, jos tavoittelemme omaa hyvinvointia ja hylkäämme meitä satuttavat ihmiset.

Ja Kaarlos sinulla oli todella tärkeä huomio tuosta, että olisitko heidän kanssa tekemisissä jos he eivät olisi sukulaisia?
Sukulaisuushan ei ole mikään oikea side. Sen voi rikkoa, jos se tuottaa vain pahaa oloa. Narsistit usein vain käyttävät sitä yhtenä pelon luonnin välineenä, että perhe on tärkein jne. Ei se ole. Hyvinvointi on tärkein.

Niin ei maailmaan mahdu kuin yksi totuus, olisi aika turhauttavaa viettää aikaa ihmisen kanssa joka väittäisi ettei painovoimaa olisi, niitä jotka uskovat äitisi tarinoita. Se on pahimman puolesta manipulaatiota väittää ettei painovoimaa ole, samalla kun voit katsoa kuinka pallo putoaa maahan joka kerta. En itse jaksa enää väitellä tai viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, aika menee riidellessä ja turhautuessa. Toki on helpottavaa ajatella että universaali karma kyllä rankaisee; en tiedä pitääkö paikkaansa mutta itse ainakin yritän että olen mukana rikkomassa valheita ja luomaan totuuteen perustavaa maailmaa.

Minulla on sellainen esimerkki kuinka isäni rikkoi portaan, se vaihdettiin ja se on siitä johtuen eri värinen. Kysyin sitten vuosien jälkeen isältäni; muistatko mitä portaalle tapahtui? Isäni vastasi; ei sellaista tapahtunut, ei pidä paikkaansa. Sammalla kun katson epäuskossa eri väristä porrasta!

Minulle sukulaisside on tällainen biologinen vietti joka pitää kiinni huonossa suhteessa. Lapsi on riippuvainen vanhempien huolesta, tarvitsee ruokaa ja suojaa, vanhemmat suojelevat perimänsä jatkuvuutta (samoin sedät ja tädit joilla 25% yhteistä perimää,myös sukulaisten pitäisi välittää lähisukulaisistaan). Lapselle hyödillistä sitoutua vanhempiinsa. Meillä valitettavasti päinvastoin, saat tietyllä tavalla biologiasi sinua vastaan.

Perhe on tärkeä, väärä kellokin oikeassa kaksi kertaa päivässä, ja se luo olosuhteet menestymiselle. Siinä mielessä totta että side on perustuu valheelle, eihän se oikeasti ole side, vaan vallankäyttöä ja manipulointia, eihän se ole rakkautta vaikka joku niin väittää, rakkaus ja perhe on jotain aivan muuta mitä narsisti kuvittelee sen olevan.