KESKUSTELUFOORUMI

Hei kaikki,

olen vasta kirjautunut palstalle, mutta tarinani voi olla tuttu aiempaa palstaa seuranneille. Lähden tässä ketjussa purkamaan vertaansa vailla olevaa elämäntarinaani aikajärjestyksessä. Kertomus on pitkä, mutta yritän pitää yksittäiset jaksot lyhyinä. Toivon mahdollisimman monen lukevan kirjoituksiani ja kommentoivan mitä mieleen tulee. Tavoitteeni on paitsi purkaa pahaa oloa myös tallettaa tapahtumat ylös ja saada niille mahdollisimman monia "silminnäkijöitä" tulevaisuuden varalta. Pelkään jopa henkeni puolesta enkä halua pahantekijän pääsevän valehdellen kuin koira veräjästä, mikäli jotain tapahtuu.

Tarinan alku: kun kaikki oli vielä hyvin

Kaikki alkoi 18 vuotta sitten, kun tapasin Saksassa aupairina ollessani unelmieni miehen. Minun oli vaikea uskoa, että minä harmaa hiirulainen kelpasin niin upealle miehelle ja ajattelin olevani maailman onnekkain tyttö.

Ihastukseni oli komea ja sulavakäytöksinen. Hän pursusi itseluottamusta, ei pelännyt mitään eikä ketään, oli hauska, iloinen ja positiivinen sekä täynnä hienoja tulevaisuudensuunnitelmia. Hyviä suunnitelmia todella tarvittiinkin hänen sen hetkisen elämäntilanteensa vuoksi, hän oli näet Saksassa turvapaikanhakijana: työtön, rahaton ja ilman asianmukaisia lupia.

Ihastukseni oli umpirakastunut minuun, siitä olin aivan varma. Kerran hän jopa itki pää sylissäni, ettei voisi enää elää ilman minua... hänen vakuuttelunsa olivat niin aitoja, etten hetkeäkään epäillyt hänen kenties vain käyttävän minua hyväkseen. Järkeilin hänen toki valitsevan itselleen saksalaisen naisen eikä suomalaista, mikäli hän halusi vain saada oleskeluluvan. Muutamat tuttavat minua varoittelivat, mutta olin itsekin niin syvästi rakastunut, etten olisi järjen ääntä kuunnellut, vaikka se olisi torvella korvaani huutanut.

Vain kolmen viikon seurustelun jälkeen ihastukseni kosi minua ja menimme kihloihin! Puhuimme perheen perustamisesta ja aloin haaveilla ihanasta yhteisestä tulevaisuudesta ja kodistamme. Meillä ei ollut minkäänlaisia erimielisyyksiä tai riitoja tuona aikana, vaan olimme ihmeellisesti kaikesta aina samaa mieltä, siis kuin luodut toisillemme, vai mitä? Kihlattuni olisi halunnut heti naimisiin, mutta saimme paperiasiat kuntoon ja pääsimme naimisiin vasta kahdeksan kuukauden kuluttua. Odotusaika oli aika raastavaa ja minulta ehti vierähtää kyynel jos toinenkin sinä aikana, mutta kihlattuni se vain seisoi vakaana kuin muuri ja piti minusta kärsivällisesti huolta naimalupaa odotellessa. Kaikki tapahtui siis loppujen lopuksi todella nopeasti, ja minä tunsin olevani onneni huipulla, kun vihdoin pääsin naimisiin maailman parhaan miehen kanssa!

Ensimmäiset hälytysmerkit

Pian naimisiinmenomme jälkeen mieheni sai pysyvän oleskeluluvan Saksaan avioliiton vuoksi EU-kansalaisen kanssa eikä hän tarvinnut erillistä työlupaa. Oletin hänen heti ilmoittautuvan työnhakijaksi työvoimatoimistoon ja alkavan aktiivisen työpaikan etsimisen, kuten hän oli aiemmin kertonut tekevänsä, mutta hänellä olikin uudet perustelut miksei hänen kannattanut tehdä niin juuri silloin. Minä olin jo perin kyllästynyt nousemaan yksin aamuisin töihin hänen jäädessään kotiin makoilemaan, ja välillemme syntyi aiheesta ensimmäinen oikea riita. Mieheni oli siihen saakka tehnyt siellä täällä pieniä pimeitä hommia, mutta ei ollut kauan pysynyt niissäkään paikoissa, ja minä kyllä odotin hänen kantavan vastuunsa ja etsivän aivan oikean laillisen työpaikan, kun kerran lupakin oli olemassa.

Toinen paheneva ongelma välillämme koski uskontoa. Mieheni oli muslimi ja minä kuuluin erääseen kristilliseen uskonlahkoon (JT). Minä en pitänyt hänen uskontoaan ongelmana, vaan olin sitä kohtaan avoin ja hyväksyväinen; pakkohan minun oli, koska olin siihen uskontoon kuuluvan miehen puolisokseni valinnut! Hän sen sijaan koki minun uskontoni, erityisesti kokouksissa käymisen, erittäin pahana ongelmana, vaikka alkuun hammasta purren hyväksyikin sen. Hän ei edelleenkään suoraan kieltänyt minulta mitään, mutta oli kuin myrkyn niellyt, kun vain mainitsinkin jotain uskontooni liittyvää tai halusin lähteä kokoukseen. En halunnut aiheuttaa miehelleni pahaa mieltä, joten siirsin jatkuvasti kaikkea uskontooni liittyvää tuonnemmaksi, ja ajattelin mieheni myöhemmin näkevän ja ymmärtävän, ettei uskonnostani ole hänelle mitään haittaa, ja sitten voisin alkaa käydä säännöllisesti kokouksissa ja olemaan muutenkin avoimemmin sitä mitä olin.

Näiden kahden konkreettisen ongelman lisäksi välillemme alkoi syntyä omituisia riitoja ilman varsinaista syytä. Erään sellaisen riidan aikana tuore aviomieheni heitti minua juomalasilla, mutta väistin ja lasi iskeytyi takanani olleeseen isoon peiliin ja teki siihen reiän. Olin hyvin hämilläni näin rajun käytöksen vuoksi, sillä lapsuudenkodissani ei koskaan oltu riidelty äänekkäästi enkä ollut tottunut sellaiseen. Olin hyvin kokematon riitelijä ja myönnän alentuneeni alkuaikoina itsekin mieheni mallin mukaiseen huonoon käytökseen, mutta en sentään heitellyt esineitä. Paitsi ne pelikortit...

Kerron tämän yhden riidan malliksi omituisista riidoistamme. Se tapahtui laivalla neljä kuukautta naimisiinmenomme jälkeen ollessamme muuttomatkalla Suomeen. Pelasimme pienessä hytissämme ajankuluksi pelikorteilla ja mieheni voitti pelin. Eihän siinä muuten mitään, mutta mieheni alkoi rehennellä voitollaan ja ilkkua minua häviämisestäni siten kuin pikkulapset keskenään tekevät. Pyysin häntä lopettamaan, mutta hän jatkoi ilkkumistaan väittäen, että olen vain kateellinen hänelle enkä kestä tappiotani. Vakuutin, etten todellakaan välittänyt yhden korttipelin häviämisestä, vaan että hänen käytöksensä oli lapsellista. Hän käänsi sen niin, että minun käytökseni olikin lapsellista, koska en kestänyt pelin häviämistä. Välillemme syntyi oikea riita ja hän vain jatkoi ilkkumistaan, koska olin muka huono häviäjä, vaikka en ollut loukkaantunut pelin vuoksi, vaan hänen käytöksensä vuoksi. Aikuinen mies, minun aviomieheni, suhtautui niin lapsellisesti korttipelin voittamiseen, vaikka yksikään kavereistani, joiden kanssa olin korttia lukemattomat kerrat pelannut, ei ollut koskaan reagoinut sillä tavalla! Lopulta itku kurkussa heitin kortit nurkkaan ja painelin hytistä käytävälle rauhoittumaan (osa korteista levisi käytävälle saakka). Muistan kuinka epätoivoiselta tuntui siellä yksin seisoessani tajuta, ettei oman miehen kanssa pystynyt järkevästi selvittämään edes tuollaista huippuyksinkertaista tapahtumaa, jossa ei ollut mitään syytä minkäänlaiseen riitaan.

Suomeen muutto oli miehelleni haastavaa, sillä hänen piti opetella uusi kieli ja sopeutua uusiin oloihin kylmine talvineen ja vähäisine ulkomaalaismäärinen. Saimme yhteiskunnalta tukea ja minä näin tulevaisuutemme edelleen valoisana. En tiedä mitä mieheni mielessä liikkui, koska hän ei suoraan siitä puhunut, mutta hän alkoi kulkea viikonloppuiltoisin yksin kylillä ja olla minua kohtaan aina vain tyytymättömämpi ja aggressiivisempi.

Ensimmäinen isku tuli kahden kuukauden sisällä Suomeen muuttomme jälkeen eli noin puoli vuotta naimisiinmenostamme. Olimme menossa kylään tuttavaperheemme luokse, seisoimme jo heidän ovensa takana ja olimme soittaneet ovikelloa. Siinä odotellessamme mieheni räkäisi rappukäytävään ja minä hieman huvittuneena huitaisin hänen kättään kevyesti hanskalla ja sanoin, ettei niin saa tehdä. Samassa hän läimäytti minua täysillä poskeen! Järkytyin pahasti, kyyneleet alkoivat vieriä silmistäni ja lähdin juoksemaan rappuja alas. Mieheni juoksi perässä ja tavoitti minut ulkona. Hän pyysi anteeksi tekoaan, mutta moitti minua samalla poislähtemisestä ja käski palata takaisin kyläpaikkaan, jotteivät tuttavamme ihmettelisi. Palasin takaisin ja menin suoraan kylpyhuoneeseen katsomaan itseäni peilistä: kipeä poskeni oli kirkkaanpunainen ja turvonnut! Isäntäväkemme ei kysynyt asiasta mitään, mutta vuosia myöhemmin vaimo muisti tapauksen ja kertoi meidän lähdettyämme miehensä kanssa ihmetelleen mikä minun poskessani oikein oli ollut, mutta ei heille ollut kuulemma tullut mieleenkään, että mieheni olisi lyönyt minua.

Tuo ensimmäinen lyönti oli niin tuskallinen ja häpeällinen kokemus, että pyrin unohtamaan sen saman tien. Ei meillä kyllä muutenkaan ollut helppoa, sillä välillemme syntyi yhä uudelleen ja uudelleen sanallisia riitoja ilman mitään pätevää syytä. Esimerkiksi kerran surkuttelin sateen jäljiltä nuutuneita orvokkejani parvekkeella ja mieheni sanoi siihen, ettei minun pitäisi laittaa orvokkeja parvekkeelle, koska ne ovat sisäkukkia ja kuuluvat sisälle. Väitin vastaan, että orvokit ovat kyllä olleet ulkokukkia niin kauan kuin minä muistin eikä kukaan Suomessa pitänyt niitä sisällä, mutta hän vastasi tietävänsä kukista enemmän kuin minä ja väitti orvokkieni vain kuolevan jos jättäisin ne parvekkeelle. Mieheni mieliksi sitten nostin koko parvekelaatikon olohuoneeseen, mutta hän suuttui huomatessaan, etten silti uskonut häntä, vaan toimin vastahakoisesti. Niinpä hän tarttui laatikkoon ja heitti sen kukkineen päivineen alas parvekkeelta! Onneksi ei sattunut olemaan ketään alla juuri silloin!

Kaikki nämä tapahtumat olivat varoitusmerkkejä, ettei suhteemme ollut menossa hyvään suuntaan, mutta torjuin ne, koska rakastin edelleen miestäni suunnattoman paljon ja luotin siihen, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi, kunhan mieheni saisi töitä ja perhe-elämämme lähtisi kunnolla käyntiin.

Hei Milla. Minä kirjoittelin myös aikasemmalla palstalla, olen yrittänyt jo kuuden vuoden ajan päästä eteenpäin. Mutta aina tulee eteen juttuja jotka karskisti palauttavat minut menneeseen. Palasin tänne saadakseni purkaa tunteitani ja ajatuksiani sekä saadakseni toistenkin näkökantoja ja neuvoja jotta osaisin ymmärtää miksi minulle tapahtuu ikäviä asioita.
Minä toivon myös mielipiteitä toisilta.

Alussa kerroit kun kaikki oli vielä hyvin. Olin kuin minun elämästä kertoisit. Minun ex oli yhtä hurmaavaa, ihana.
Vuosien saatossa hänestä paljastui. Röyhkeä, ilkeä, manipuloiva, henkisesti ja taloudellisesti hyväksikäyttävä petturi jolla useita naisisa.

Luen mielelläni kokemuksistasi. Me täällä tarvitsemme toistemme tukea.

Ajaudun ansaan

Pian Suomeen muuttomme jälkeen tulin raskaaksi ja olin siitä itse hyvin onnellinen. Mieheni oli myös onnellinen - peräti sen yhden päivän ajan, kun asiasta kuuli. Seuraavana päivänä taivas musteni ja mieheni aloitti massiivisen syyttämisen, että minä olin raskaaksi tulemalla pilannut hänen elämänsä. Hän vannoi, että tulisin vielä itsekin katumaan lapsen hankkimista hänen kanssaan. En voinut ymmärtää hänen suhtautumistaan, koska perheen perustaminen oli alusta asti kuulunut suunnitelmiimme enkä minä nähnyt mitään syytä miksi isäksi tuleminen pilaisi hänen mahdollisuutensa elämässä. Hänen aikaisempi rakkautensa vaihtui suoranaiseksi vihaksi minua kohtaan eikä hän ilmeisesti joko tiennyt tai välittänyt siitä, että äidin psyykkinen olotila vaikuttaa myös kehittyvään sikiöön. Hän syytti, haukkui, ja uhkaili minua niin, että mitä suuremmaksi vatsani kasvoi, sitä kurjemmaksi tunsin oloni. Kyyneleilläni ei ollut määrää, mutta vaikka kuinka kaduin, tunsin syyllisyyttä ja itkin anteeksiantoa, en voinut tilannetta enää muuksikaan muuttaa. Olin ansassa eikä siitä ollut enää tuskatonta poispääsyä.

Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta näin jälkikäteen ajateltuna on päivänselvää miksi (muuten niin lapsirakas) mieheni suuttui niin hurjasti raskaudestani. Hänen suunnitelmansa oli epäilemättä ollut pysytellä kanssani, kunnes saisi EU-kansalaisuuden, ja sitten sysätä minut syrjään ja naida kotimaastaan joku sopivampi nainen perheen perustamista varten. Itse hän perusteli suuttumuksensa sillä, ettei ollut vielä valmis isäksi, vaan olisi ensin halunnut "tulla joksikin", kuten hän asian ilmaisi. Sinänsä ymmärrettävä ja järkevä perustelu, mutta ei silti selitä eikä oikeuta oman vaimon kovaa kohtelua vahingon jo tapahduttua. Näin myöhemmin asiaa pohdittuani olen ymmärtänyt myös sen kuinka epäreilua oli lykätä koko vastuu raskaudesta minun harteilleni, vaikka todellisuudessa hänellä oli siitä suurempi vastuu. Ehkäisy oli yhteisestä sopimuksesta hänen vastuullaan, ja sinä nimenomaisena päivänä hän oli kiukkuinen minulle lapsensaantihaaveideni vuoksi ja antoi minun vastusteluistani huolimatta vain mennä ilman ehkäisyä ja vieläpä saattosanoin "no nyt saat sen vauvasi". Pari viikkoa myöhemmin minä olinkin sitten syypää, koska olin "pakottanut" hänet siihen, mutta ei se kyllä niin mennyt...! Se oli vain sitä samaa ainaista vastuun pakoilua, oman käytöksen hallitsemattomuutta ja syyn vierittämistä jonkun muun niskoille, mistä valitettavasti tulin tietoiseksi vasta pitkän ajan kuluttua, oman syyllisyydenkantokykyni jo ajat sitten romahdettua.

Kaikesta huolimatta mieheni oli erittäin lapsirakas ja samalla innostunut isäksi tulemisesta. Minun syyttelyni ja lapsesta iloitseminen vuorottelivat kuin ylä- ja alamäet vuoristoradassa ja olin syystäkin hämmentynyt. Uskoin vakaasti, että lapsen synnyttyä mieheni leppyisi minulle, jatkaisi "joksikin tulemista", ja perheestämme tulisi onnellinen. Aluksi niin todella kävikin. Pieni poikamme syntyi etuajassa ja valloitti meidän molempien sydämmet kerta heitolla. Millään muulla ei ollut enää merkitystä kuin sillä, että pienokaisella olisi edessään hyvä elämä! Samoihin aikoihin mieheni pääsi maahanmuuttajakurssille ja muutimme toiselle paikkakunnalle kauniiseen merenrantakaupunkiin. Mieheni menestyi kurssilla, saimme uusia ystäviä, opiskelija-asuntomme oli miellyttävä ja viihdyimme kaikin puolin hyvin uudella kotipaikkakunnallamme. Ne muutamat kuukaudet esikoiseni syntymän jälkeen olivat elämäni onnellisinta aikaa.

pilvilinna kirjoitti:Hei Milla. Minä kirjoittelin myös aikasemmalla palstalla, olen yrittänyt jo kuuden vuoden ajan päästä eteenpäin. Mutta aina tulee eteen juttuja jotka karskisti palauttavat minut menneeseen. Palasin tänne saadakseni purkaa tunteitani ja ajatuksiani sekä saadakseni toistenkin näkökantoja ja neuvoja jotta osaisin ymmärtää miksi minulle tapahtuu ikäviä asioita.
Minä toivon myös mielipiteitä toisilta.

Alussa kerroit kun kaikki oli vielä hyvin. Olin kuin minun elämästä kertoisit. Minun ex oli yhtä hurmaavaa, ihana.
Vuosien saatossa hänestä paljastui. Röyhkeä, ilkeä, manipuloiva, henkisesti ja taloudellisesti hyväksikäyttävä petturi jolla useita naisisa.

Luen mielelläni kokemuksistasi. Me täällä tarvitsemme toistemme tukea.

Kiitos pilvilinna! On todella lohduttavaa ja kannustavaa kuulla toisten kokemuksia ja saada myötätuntoisia kommentteja omiin kokemuksiin. Näitä asioita ei sellainen voi ymmärtää, joka ei itse ole niitä kokenut. Narsistin käytös uhriaan kohtaan on niin monimutkaista ja salakavalaa, ettei sitä pysty helposti ulkopuolisille kuvailemaan eikä siinä useinkaan ole sellaista selkeää ydintä, josta voisi sanoa, että tuo asia tuossa on se meidän ongelmamme, kuten vaikka silloin jos ongelmana on puolison juopottelu. Vaikka jonkun kamalan hulluuden partaalle ajavan puhelinkeskustelun jälkeen voi olla mahdoton kertoa kolmannelle osapuolelle mikä siinä niin kamalaa oli, koska keskustelussa ei välttämättä ollut mitään konkreettista ongelman aihetta, vaan vain sen kulku ja laatu olivat ne hermoja raastavat tekijät, mutta ei sellaista ulkopuolinen voi käsittää. Kun ei koskaan ole narsistin uhrina sellaisia keskusteluja käynyt...

Tässä ketjussa ehti hetken olla kirjoitus jonkun ystävän kokemuksesta ulkomaalaisen kanssa. Se oli hyvin mielenkiintoinen, mutta en ehtinyt siihen aiemmin vastata. Kirjoittaja on kenties sen itse poistanut, mutta toivoisin hänen ottavan vielä yhteyttä vaikka yksityisviestinä.

Hei Milla. Minun ex oli ihan supisuomalainen mutta muutti toiseen mahaan koska minä asuin toisessa maassa.
Saan kiittää luojaa, että selvisin avioliitosta hengissä. Hän yritti viedä kaiken. Minun ja lapseni omaisuuden. Omanarvontuntoni hän onnnistui kyllä tuhomaan.. Antoi kakkosensa kiusata minua. Hoki minulle kuinka hällä ei mitään tuon kans mutta ei tehnyt mitään lopettaakseen naisen kiusanteon.

Lopullisen eron jälkeen tapahtunut kiusaaminen on ollut hirveää. Olen joutunut tekeen poliisi-ilmoituksen jonka jälkeen tilanne rauhoittui. Ex lopetti näkyvän kiusaamisen mutta hänen manipuloima ykköstynyt kakkonen ei.

Hei vieläkin. Nuo miehet ovat ihmeellisiä. Minunkin ex näytteli alussa pitävänsä lapsista. Hällä oli yksi aikuinen poika ensimmäisestä avioliitostaan. JOta ei ollut koskaan hoitanut itse. Yritin saada miestä kutsuun poikaa meille ja rakentaan suhdettaan poikaan. Noiden vuosien aikana koinkin isän ja pojan lähentymistä.

Minulla on kaksi lasta poika ja tyttö. Alussa näyteli olevansa kiinnostunut lapsistani ja heidän tekemisistään mutta muuttui ilkeäksi. Hirsittävintä oli kun kakkonen haukkui poikaani rikolliseksi (jota nimitystaä myöskin käyttää minusta) tyttöäni haukkui idiootiksi. Kaikki luultavasti miehen puheiden perusteella.

Olen ymmärtänyt, että ex ei rakasta ketään. Hän näytteli rakkauta niin pitkään kun siitä oli hyötyä mutta sen jälkeen alkoi ilkeily.

Luulisi sinun tapauksessa miehelle olleen todella tärkeä saada poika. Ymmärtääkseni ovat, varsinkin, nuo miehet erittäin perhekeskeisiä ja pojilla aina suurempi arvo kuin tytöillä.

Kaikkea hyvää sinulle

Olen ansassa: henkistä väkivaltaa

Lapsemme syntymän jälkeen elimme muutaman kuukauden varsin onnellista aikaa, mutta sitten onni alkoi rakoilla. Elämääni alkoivat varjostamaan ongelmat, jotka voin selkeästi jakaa neljään eri osa-alueeseen: henkinen kiusaaminen, fyysinen väkivalta, uskonto ja lastenkasvatus. Pitääkseni kirjoitukset siedettävän pituisina kerron yhdestä ongelma-alueesta kerrallaan.

Olin kaikin puolin tyytyväinen elämäämme ja nautin suuresti kodin- ja vauvanhoidosta. Mieheni lähti aamuisin maahanmuuttajakurssille, joka kesti kahteen asti iltapäivällä, ja elimme yhteiskunnan tukien varassa. Pienissä arjen erimielisyyksissä joustin - oikeastaan ihan mielelläni. Hyväksyin mieheni tupakoinnin sisällä, vaikka en pitänyt siitä. Hyväksyin rahan lähettämisen mieheni kotimaahan, vaikka meillä ei olisi ollut varaa. Luovuin yhteisistä säännöllisistä aterioista, koska ne eivät sopineet mieheni epäsäännölliseen päivärytmiin, ja totuttauduin hänen kollimaiseen tapaansa kulkea omilla teillään ilmoittamatta minulle mitään. Käytännöllisesti katsoen toimimme kaikessa hänen toiveidensa mukaan enkä voi muistaa ainoatakaan asiaa, jossa olisin itse vaatinut jotain ja vienyt tahtoni läpi. Paitsi uskonnon saralla yritin, mutta siitä kerron enemmän toisessa yhteydessä.

Joustavuudestani ja "kiltteydestäni" huolimatta välillemme syntyi yhä useammin kummallisia riitoja. Ne alkoivat ei-mistään ja laajenivat hetkessä rajuiksi sanallisiksi hyökkäyksiksi, joiden aikana sain kuulla olevani maailman kamalin olento, jonka kanssa yksikään mies ei pystyisi elämään, mutta hänen raukan oli pakko, koska olin pilannut hänen elämänsä raiskaamalla hänet saadakseni lapsen, jolla liimasin hänet itseeni. Harva se päivä sain kuulla, että hän jättäisi minut välittömästi, ellei meillä olisi yhteistä lasta. Hänen sanansa satuttivat syvästi ja saivat minut surulliseksi. En voinut unohtaa niitä, vaikka hän itse unohti ne välittömästi riidan jälkeen ja rakasti taas niin hurjasti. Se oli rakkauden ja vihan vuoristorataa. Ei vuoristoradassa voi rentoutua edes ylämäessä, kun tietää alamäen olevan väistämättä edessäpäin!

Minä inhosin riitelyä ja halusin mieluummin selvittää erimielisyydet sivistyneesti neuvotellen. Etsin syytä itsestäni ja uskoin riitojen vähenevän mikäli oppisin käyttäytymään paremmin ja olemaan parempi vaimo. Kristillisen näkemykseni mukaan mies oli perheenpää ja vaimon tuli olla hänelle alamainen. Aloin analysoida riitojamme oikein riitapäiväkirjan avulla löytääkseni mitä olin tehnyt väärin ja miten voisin parantaa tapojani. Edistyin mielestäni hyvin ja opin pysymään rauhallisena raivostuttavissa ja loukkaavissa tilanteissa, mutta pettymyksekseni havaitsin, etteivät riidat vähentyneet silti lainkaan, vaan jopa pahenivat entisestään! Rauhallisuuteni vain raivostutti miestäni lisää, koska hän koki sen kai jotenkin loukkaavaksi, ikään kuin en olisi välittänyt hänen sanoistaan.

Kerran kysyin häneltä suoraan mitä minun oikein tulisi tehdä, kun havaitsen hänen alkavan hermostua, ja hän kehotti minua lähtemään pois paikalta ja jättämään hänet rauhaan. Arvatkaapa kuinka kävi, kun seuraavalla kerralla sitten poistuin paikalta ja menin yläkertaan? Mies harppoi raput ylös perässäni ja suuttui vielä lisää siitä, kun sillä tavalla olin jättänyt hänet ja poistunut kesken kaiken paikalta! Kirjoitin riitapäiväkirjaani tekstinkäsittelylaitteellani ja siitä muodostui minulle ajan myötä tärkeä henkireikä, jonka avulla sain purkaa pahaa oloani ja käsitellä omituisia tilanteita. Miestäni se kuitenkin ärsytti, ja erään riidan aikana hän hakkasi koneen nyrkillä rikki, jotta en enää voisi kirjoittaa. Siirryin kirjoittamaan salaa vihkoon, jonka toistuvasti kastelin kyynelilläni, ja tuhosin ahdistavat kirjoitukseni aika ajoin, jotta ne eivät joutuisi vääriin käsiin.

Sain paljon voimaa hyvistä hetkistä, joina koin meidän olevan kuin kuka tahansa perhe. Aluksi pidin riitelyä vain ikävänä sivuoireena muuten onnellisessa elämässämme ja uskoin sen vähitellen loppuvan, kun oppisimme tulemaan keskenämme paremmin toimeen, mutta valitettavasti niin ei käynytkään, vaan riidat sen kun lisääntyivät ja pahenivat. Mieheni oli täysin arvaamaton. Saatoimme vaikka lähteä mukavalle kävelyretkelle iloisin mielin ja palata sieltä tunnin kuluttua hirvittävän vihan ja raivon vallassa takaisin - ilman mitään järkevää syytä! Mitä pidemmälle hioin omaa käytöstäni ja sietokykyäni, sitä ahtaammaksi tilanne alkoi käydä omalle tunne-elämälleni. Koska en saanut arvostella enkä huomauttaa miehelleni asioista, jotka ärsyttivät minua, aloin vain vaikenemaan, ummistamaan silmäni ja sietämään, mikä pidemmän päälle johti vakavaan epätasapainoon suhteessamme.

Mieheni moitti, haukkui ja loukkasi minua aivan miten vain halusi todellisista tai kuvitelluista virheistäni, mutta minä en saanut edes sievästi sanoa aidosti ärsyttävistä asioista. Hän ei hyväksynyt edes sitä, että sivuutin omat haluni ja tein kaikessa hänen tahtonsa mukaan, vaan minun olisi pitänyt myös haluta joka asiassa samaa kuin hän. Jos piti valita vaihtoehtojen A ja B välillä ja hän perheenpäänä valitsi A:n, niin en voinut vapaasti ääneen lausua, että minusta B olisi ollut parempi vaihtoehto, mutta teemme A:n mukaan, koska mieheni päätti niin. Siitä olisi syntynyt helkkarinmoinen riita, joka olisi jatkunut vaikka maailman tappiin, ellen jossain vaiheessa olisi myöntänyt "kyllä, olet oikeassa, A on parempi vaihtoehto". Sellaista itse kokemattoman voi olla vaikea ymmärtää kuinka syvät vaikutukset sellaisella on parisuhteeseen ja omaan itsetuntoon. Jos et saa lainkaan ääneen lausua (edes ohimennen sievästi sivulauseessa) mitä oikeasti ajattelet tai miltä tuntuu, niin sehän johtaa ensinnäkin teatterimaiseen yhteiseloon ja toisekseen kriisiin omien ajatusten ja tunteiden suhteen. Jos ajatukset ja tunteet ovat kiellettyjä, niin miten saat ne itsestäsi karsittua? Entä mitä sinusta on enää jäljellä, kun olet lakannut ajattelemasta ja tuntemasta?

Maahanmuuttajakurssin päätyttyä miehelläni ei ollut mitään järkevää tekemistä eikä edes suunnitelmia. Hän nukkui pitkälle iltapäivään ja minun oli hyvin vaikea pysytellä koko päivä pikkulapsen kanssa niin hiljaa, ettemme olisi häirinneet häntä. Yhteinen tekeminen oli aina ollut vähäistä, mutta nyt se loppui lähes kokonaan, ja sen sijasta mieheni hereillä ollessaan joko makasi sohvalla satelliittikanavia tuijottaen tai oli jossain ulkona. Pienikin pyyntö tai kehotus muuttaa jotain elämässämme johti vain riitaan ja rajuun syyttelyyn kuinka minä olin lapsen hankkimalla pilannut kaikki mahdollisuutemme ja aiheuttanut nykyisen elämäntilanteemme - toisin sanoen saanut mitä halusin! Opiskelu, työnteko, harrastaminen ja kaikki muu toiminta, johon lasta ei voinut ottaa mukaan, oli minulta ehdottomasti kielletty, koska hän ei suostunut lasta hoitamaan eikä hyväksynyt ulkopuolista hoitajaa.

Poikamme oli puolitoistavuotias, kun koin eräänlaisen heräämisen ja ymmärsin tehneeni virheen mennessäni naimisiin. Olin siihen saakka yrittänyt kaikkeni, jotta elämämme olisi rauhallista ja tasapainoista, sellaista tavallista niin kuin muilla pareilla, mutta se muuttui aina vain hankalammaksi. Asiat, jotka olivat muille naisille aivan tavanomaisia, olivat minulle mahdottomia, kuin kaukaista utopiaa. Tajusin, ettei vika ollut minussa. Minä en aloittanut riitoja enkä ollut muutenkaan sellainen hankala ihminen, kuten mieheni väitti. Minä en ollut seurustelumme alussa valehdellut enkä esittänyt muuta kuin olin, mutta mieheni oli osoittautunut aivan toisenlaiseksi persoonaksi kuin mitä hän seurusteluaikana esitti. Hänen sitkeä syyttelynsä lapsen tekemisen vuoksi esti kaiken rakentavan keskustelun ja tulevaisuutemme suunnittelun ja olimme jämähtäneet ikävään pattitilanteeseen, josta ei näyttänyt olevan mitään ulospääsytietä.

Eroaminen ei käynyt edes mielessäni. Kristillinen elämänkatsomukseni kielsi sen ja uskoin ainoaksi oikeaksi tieksi vain rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema meidät erottaa. Sen lisäksi mieheni oli hyvin suoraan tehnyt selväksi, ettei hyväksynyt avioeroa, vaan meidän oli pakko elää yhdessä lapsen takia. Hänen puheistaan kävi jo silloin ilmi, että hänen mielestään sovinnollinen ero ja huoltajuus ei ollut mitenkään mahdollista, vaan avioeron sattuessa lapsen olisi ilman muuta menetettävä toinen vanhempansa. Hän jyrisi, ettei ikinä sallisi lapsen menettää isäänsä, ja minä uskoin häntä! Loppupäätelmä oli siis, että avioerossa lapsi menettäisi äitinsä... hyvänä isänä hän ei kuitenkaan halunnut aiheuttaa lapselle sellaista tuskaa ja siksi hän alistui kohtaloonsa pysyä naimisissa minun kanssani, vaikka olin tuhonnut hänen elämänsä ja olin niin kamala, ettei kukaan toinen mies maailmassa olisi elänyt kanssani, ja hän olisi tietenkin milloin vain saanut vaikka kuinka hyvän vaimon tilalleni jos vain olisi halunnut. Minun oli siis syytä olla kiitollinen! Ja sehän oli päivänselvää, ettei muita lapsia sitten ikinä tulisi, ja minun syytäni oli sekin, että poikamme joutui kasvamaan yksin ilman sisaruksia. Mieheni oli itse aivan loistava tyyppi eikä ollut koskaan tehnyt virheitä, paitsi luottaessaan toisiin ihmisiin, sellaisiin kuin minuun. Minä olin härskisti vain käyttänyt häntä hyväkseen hankkiakseni lapsen enkä välittänyt vähääkään hänen tunteistaan ja ajatuksistaan. Nyt olin saanut mitä halusin ja hän aikoi pitää huolen, jotta myös kantaisin tekoni seuraukset ja vastuun lapsesta. Ja minähän kannoin!

Hei Milla!
Siitä on hieman aikaa, kun kirjoitit palstalle ja viimeisin viestisi tuntui jääneen kesken, joten mietin että miten tilanteesi on edennyt.
Itse olen kirjoitellut aiemmin palstan muihin osioihin, mutta nyt ajattelin jatkaa hieman oman elämäntilanteen purkamista näiden sinun viestiesi alle, koska ne herättivät tällä hetkellä ajankohtaisia ajatuksia ja tuntemuksia.

Olen onnellinen, siis todella onnellinen, etten koskaan päätynyt naimisiin narsisti "kumppanini" kanssa. Tulin raskaaksi kihloissa ollessamme (vaikka mies ei loppujen lopuksi omien sanojensa mukaan edes tahtonut kanssani naimisiin. Hän oli vain tahtonut minut näennäisesti "pois markkinoilta", eli omistaa minut kuin jonkun tavaran tms., jota sitten sai kohdellakin kuin elotonta ja toissijaista kapinetta, jos ja kun se olo tuli...), ja hän yritti kaikki mahdolliset henkiset alentamis- ja kiristyskeinot käyttäen painostaa minut aborttiin. Tuohon hetkeen asti olin jotenkin saanut järkeistettyä hänen käytöksensä ja kohtelunsa, mutta kun hän suhtautui uuden elämän kipinään kuin maailman suurimpaan onnettomuuteen, joka olisi täytynyt "hoitaa mahdollisimman pian alta pois, maksoi mitä maksoi", niin ymmärsin lopulta, että hän ja minä seisoimme täysin eri puolilla inhimillisyyden tunneskaalaa. Tuolloin minä kirjaimellisesti iskin jalkani maahan ja sanoin, että ennen eroan hänestä kuin tapan viattoman lapsenalun. (Olimme harrastaneet seksiä vain kerran puolen vuoden aikana, josta tuo hänen sanojensa mukainen "vahinko" oli sitten kummunnut. Tämäkin oli hänen osaltaan ollut sitä henkistä alistamista. Minä en saanut häntä koskaan kiihottuneeksi, koska olin milloin mitäkin vastenmielistä, ja sitten jos jotain tehtiin, niin se oli vain jos hän sattui olemaan sillä tuulella ja silloinkin hänen tyylillään ja tarpeitaan palvellen. Jos ilmaisin omia tarpeitani ja halujani, edes halua halailla tai suukotella, käänsi hän sen aina huonoksi ja vastenmieliseksi asiaksi. Lopulta hän kuitenkin sai tilanteen aina käännetyksi siten, että HÄN oli se, joka osoitti hellyyttä jne., mutta minä en vain huomannut sitä, koska olin "itseäni täynnä oleva diiva", jonka olisi pitänyt opetella "hieman nöyryyttä". Hah-hah-haa, kun näitä jälkeen päin muisteleekin... :/ )

Tämä tapahtuma välillämme kärjisti hänen käytöksensä narsismin ääripäähän. Jos hän oli aiemmin ollut hyvin luja ja kylmä, muuttui hän täydeksi ihmishirviöksi. Tilanne meni niin syvälle, että otin 2 kk raskauden paljastumisen jälkeen yhteyden Narsistien Uhrien Tukeen, ja minulle suositeltiin, että veisin itseni ja lapseni pois miehen läheltä. Jotenkin sekin oli näin jälkeen päin ajateltuna ihan hölmöä, että piti saada ns. lopullinen varmistus omille pitkäaikaisille tunteille ja ajatuksille taholta, joka oli ns. validi ja joka tiesi tämän tyylisten ihmisten metkuista ja mahdollisista tulevista ongelmista, jos suhteeseen jäisi. Mutta sekin oli minulla sitä, että tahdoin saada itselleni sen tunteen, että olin käyttänyt ns. kaikki mahdolliset keinot ja tahot hyväkseni, jotta tilanteesta olisi ns. sallittavaa poistua. Kiltin tytön syndroomaa! (Olen aiemmin kirjoittanut tälle palstalle narsisti äidistäni ja välisestämme suhteesta, eli tämän miehen kanssa kaikki oli ollut juuri sen "tutun ja turvallisen (hah)" luo paluuta...)

Eron jälkeen en jäänyt yksin, vaan hain ensi- ja turvakodin naisten puolelta keskusteluapua. Tähän ajoi pääasiassa se, että entinen "kumppanini" heräsi jonku aikaa eron jälkeen siihen, että HÄNELLE on tulossa lapsi, ja hän alkoi vaatia ja painostaa viesteillä (joista monet tulivat aamuyön tunteina) minua sopimaan asiat "ystävällisissä merkeissä". Tapasinkin hänet kerran ja koko tapaaminen oli täysin mahdotonta puolet ajasta. Sen sijaan, että hän olisi puhunut lapsesta, unohtanut ajatuksensa minusta naisena ja entisenä "puolisona" ja kunnioittanut minua lapsen äitinä, hän repesi vanhoihin tapoihinsa. Sain kuulla, kuinka minun "rumaa pärstääni ei jaksanut katsoa", kuinka "häntä kiinnostaisi olla kaikkialla muualla kuin keskustelemassa asioista kanssani" ja kuinka olin suhteessa ollut sitä ja tätä ja kuinka nyt olin edelleen sitä ja tätä. Hän hermostui myös ihan konkreettisesti, vaikka olimme julkisella paikalla kahvilassa, ja oli lähellä ettei hän alkanut riehua. Vaikka moneen otteeseen tein hänelle tuolloin kasvotusten ja myöhemmin viesteillä selväksi, että olin automaattisesti yh lapsen synnyttyä ja että jos mies tahtoisi todella hoitaa asiat ystävällisesti ja niin sanotusti ilman välikäsiä, tulisi hänen kunnioittaa rajojani ja minua ihmisenä ja puhua minulle asiallisesti. Näihin sain vastaukseksi sadattelua ja uhkailua, ja lopetin yhteydenpidon siihen. Hän yritti vielä myöhemmin udella uudesta elämästäni (hän ei tiedä tarkkaa osoitettani, koska päätin jo erotessa, etten sitä hänelle kerro), lähetteli raivoisia (täysin omista harhaisista kuvitelmistaan lähteviä) viestejä, joissa syytti minua siitä, että "punon verkkoja hänen päänsä menoksi ja panettelen häntä kaikille, koska olen katkera siitä että menetin hänet" (tälle nauroin ihan ääneen. Katkera???? Pikemminkin onnellinen ja helpottunut!) ja että "jos en ala vastata hänen viesteihinsä, niin hän tietää, että se on MERKKI, että hänen täytyy alkaa suunnitella omia toimenpiteitä lapsen syntymän ajankohtaa silmällä pitäen" jne. jne.

Tässä vaiheessa menin hakemaan keskusteluapua, koska uhkailu toimenpiteillä osui, kuten oli varmasti tarkoitettukin, pelotteeksi herkässä tilassa olevalle odottavalle naiselle. Naistyöntekijä kuitenkin rauhoitteli ja sanoi, että kun en pitäisi häneen kaksin mitään yhteyttä ja pitäisin sen linjan lapsen synnyttyä, että kolmas osapuoli hoitaisi aina entisen "kumppanin" ja minun välisen kommunikaation, niin se veisi suurimman terän mieheltä pois. Teimme kaiken varalta turvallisuussuunnitelman ja sain suorat puhelinnumerot, joihin soittaa, jos jotain yllättävää tapahtuisi. Entiselle "kumppanille" työntekijä käski panna vielä viestiä, että olen käynyt turvakodilla ja mainita että siellä välisemme viestiketjut on luettu, eli että ulkopuoliset tahot ovat tietoisia hänen uhkailu- ja kiristysyrityksistään ja toistaa lyhyesti ja ytimekkäästi kaiken sen, mistä olin jo aiemmin maininnut, eli vedota omaan yksityisyyteen ja rajoihin ja itseni ja lasten hyvinvointiin ja että en hoitaisi kommunikaatiota hänen kanssaan enää kaksin.

Mies on tuosta hetkestä tähän päivään jättänyt kaikenlaisen puhelinahdistelun pois, mutta sen sijaan sain pari päivää viestin lähettämisen jälkeen puhelun hänen äidiltään, eli entiseltä anopilta, joka oli koko kaksi ja puolivuotisen suhteen ajan esittänyt olevansa puolellani vaikeuksien hetkellä (olin itse aktiivisesti yrittänyt luoda häneen avointa ja ystävällistä suhdetta, koska hänellä ja miehellä oli läheiset välit ja tahdoin osoittaa, että arvostan ja kunnioitan miehelleni tärkeää ihmistä), mutta eron tullessa paljastui kuin vahingossa, että hän oli todellisuudessa arvostellut minua ja toimiani niin narsisti miehen kuin muiden sukulaisten kanssa, ja hän kirjaimellisesti haukkui minut maan rakoon, koska uskalsin nousta "mieheni" eli hänen poikansa toimia vastaan ja puhua niistä ääneen. Eron tullessa viralliseksi oli kyseinen ihminen todennut, että minun kanssani ei hänen tarvitse olla enää tekemisissä ja että tulevan lapsenlapsen kanssa asiat hoituvat sitten poikansa kautta ei millään muotoa minun kanssani, koska luonnollisesti minä ja hänen poikansa huollamme lapsen yhdessä, kuten NORMAALISTI kuuluu tehdä eron jälkeen.
Kun hän nyt yllättäen soitti, tiesin sen johtuvan siitä että olin hakeutunut ulkopuolisen avun piiriin ja että hänen poikansa oli siitä mennyt hänelle sanomaan. Toistin entiselle anopille samat sanat kuin hänen pojalleen, eli että minulla on omat rajani ja että minä vastaan oman perheeni, eli itseni ja lasten asioista ja hyvinvoinnista, eikä kenelläkään ulkopuolisella ole niihin oikeutta puuttua. Yllätyksekseni hän sanoi puuttuvansa kyllä lapsen huoltajuusasioihin, jos on tarve, ja tivasi ensi- ja turvakodin numeroa minulta. Vastasin kylmän rauhallisesti, että numerot löytyvät nettisivuilta ja että jos hänellä on omien asioidensa vuoksi tarve sinne soittaa, niin olkoon hyvä. Tähän loppui yhteydenpitomme tuolloin, eikä tuon jälkeen ole kuulunut uutta siltä rintamalta. Kun kävin turvakodilla viimeisessä tapaamisessa kerroin kyseisestä sanavaihdosta ja työntekijä nauroi hämmästyneenä, että kaikkea sinä oletkin saanut kestää ja että eipä ole vielä puhelua rouvalta kuulunut.

Mutta ulkopuolisesta avusta. Ensi- ja turvakodin lisäksi hain aktiivisesti keskusteluapua myös neuvolasta, eli puhuin niin th:n, lääkärin kuin myös psyk.sairaanhoitajan kanssa asioista. Neuvolassa oltiin tiedetty tilanteestamme jo ennen eroa (mies oli itse jättänyt tulematta keskusteluihin, joissa olisi pitänyt kartoittaa mm. parisuhteen ja perheen tilannetta, koska "häntä eivät kukkahattutädit alkaisi analysoida" ja kaikki mitä voisi tulla ilmi "pelaisi minun pussiini" !!!), joten se helpotti huomattavasti tuen saantia. Kävin myös oikeusavussa selvittämässä omat ja tulevan lapsen oikeudet tilanteessa, jossa lapsi ei synny avioliitossa eivätkä vanhemmat ole koskaan olleet naimisissa. Lakinaisen selkeät ohjeet ja sanat rauhoittivat. Olisin automaattisesti yksinhuoltaja ja olisi miehen omasta aktiivisuudesta kiinni, miten jatkotoimet menisivät. Mutta että esim. yhteishuoltajuuteen ei tarvitsisi suostua, vaikka siihen ainakin meidän kunnassamme lastenvalvojat melkein painostavat. Jos asiat etenisivät oikeuteen asti, niin tilanteisiin tulisi vastata tilanteiden mukaan, eikä niissä ole ns. etukäteen paljoakaan huolehdittavaa, koska niin kauan kuin asiasta ei ole ratkaisua, olisi minulla yksin lapsen huoltajuus. Ja huoltajuusasiathan ovat todella äidin ja isän välinen juttu, eikä niissä ole isovanhemmilla paljoakaan sanottavaa, vaikka entinen anoppi uhittelikin puuttumisella.

Olen lukenut myös paljon kirjoituksia liittyen omien rajojen asettamiseen ja juuri aiemmin mainitsemaani kiltin tytön syndroomaan. Ohessa erinomainen linkki: http://www.naistenkartano.com/artikkeli ... vinvointi/
Oikealla polulla olen siis ollut selkeiden rajojen asettamisessa. Tämä on myös yhdistynyt sen sisäisen äänen tarkempaan kuuntelemiseen, joka on aina ollut minulle itselleni yksi elämän peruspilareista, eli Jumalan läsnäolon tuntemiseen. Siksi kirjoituksesi koskettikin minua, Milla, koska puhuit omasta kristillisestä vakaumuksestasi ja periaatteistasi. Itselläni ns. kristillinen tie mureni ensimmäisen eroni jälkeen kahdeksan vuotta sitten. Olin ajatellut, että ensimmäisen lapseni isän kanssa olisin hamaan kuolemaan asti, mutta häiden suunnittelun alla (kun lapsi oli jo syntynyt) mies ilmoittikin, ettei tahdo perhe-elämää ja samalla paljastui, että hänellä oli ollut vieraita naisia kierrossa. Hänellä oli ollut ongelmia alkoholin käytön kanssa (joista ajattelin naiivisti hänen pääsevän ylitse, kun on lapsi ja kohta vaimo ja niin sanotusti elämän perusasiat kohdallaan) ja lisäksi muita ongelmia. Turha oli pyydellä, että selvittäisimme asiat. Hän oli ehdoton: ei perhe-elämää. Hän ei tahtonut minua eikä lasta elämäänsä. Minä ja vauva jouduimme kirjaimellisesti yhdessä yössä pois kodistamme ja viikon kuluttua asuimme vuokralla kahdestaan. (Nykyisin hänellä on omat asiat ok ja suhde tyttöön muodostunut hyväksi, mistä olen todella onnellinen. Meillä on yhteishuolto.)

Jollakin kierolla tavalla (mikä varmasti johtuu kasvatuksestani, joka ei ole ollut äidin ja isän puolelta tippaakaan uskonnollinen, vaan kuten aiemmin mainitsin äidin puolelta narsismin värittämä ja isän puolelta jotakin epätoivoista räpellystä ja sekoilua narsistisen puolison vaikutuksen vuoksi) syytin suhteen epäonnistumisesta itseäni ja koin itseni kelvottomaksi käytetyksi tavaraksi, vaikka objektiivisesti ajateltuna en ollut tehnyt mitään "aviollisesti väärää" entiselle miehelle ja olisin tehnyt mitä vain ja mennyt minne vain apua hakemaan, jotta olisimme voineet saada parisuhteen ja perhe-elämän toimimaan. Tämä heijastui automaattisesti uskooni ja muutama vuosi eron jälkeen erosin kirkosta. Usko Jumalaan säilyi, mutta usko ihmisiin oli koetuksella. Tämän myötä myös usko itseeni. Pohdin, että jos koskaan ikinä enää alan uuteen suhteeseen, teen kaikkeni, ettei se pääty kuten aikaisempi suhteeni. Ja siihen narsisti "kumppanini" varmasti iskikin kiinni. Luulin, että elämäni oli jokseenkin kasassa tyttöni kanssa kahdestaan, mutta minusta varmasti huokui jonkinlainen epätoivo ja uskon menetys itseeni, muihin ihmisiin ja maailmaan. Vaikka olin aluksi skeptinen narsistin vakuutteluihin että hän haluaa olla meidän kanssa perhe ja että hän ei ole koskaan tavannut kaltaistani naista ja että hän haluaa pitää meistä huolta, niin jokin toivon ja epätoivon sekoitus voitti puhtaan järjen.

Mutta nyt, vain kaksi kuukautta täydestä HELVETISTÄ pääsyn jälkeen, olen löytänyt sen voiman, joka sisälläni on aina ollut, mutta jonka annoin hetkellisesti himmetä muiden ihmisten ja ulkoisien myrskytuulten vaikutuksesta. Tällä hetkellä tavallaan kiitän narsistista "kumppaniani", sillä ilman häntä ja ilman hänen tahtoaan tuhota minut sekä alunperäistä pakkomiellettään tuhota sisälläni syttynyt uusi elämä, en olisi auennut huomaamaan sitä voiman määrää, joka minussa on. Minä olen inhimillinen, empaattinen ja tunteva olento. Minä uskon hyvään, kaikkeen kauniiseen, eteenpäin menevään ja jatkuvasti kasvavaan ja kehittyvään. Minun mielessäni ei asu kuolema, vaan elämä. Ja Jumala on elämä. On ihme, että muutaman kuukauden kuluttua syntyvä lapsi sai edes alkunsa, ottaen huomioon suhteessa olleen hellyyden ja kaikenlaisen fyysisen kontaktin määrän. En ollut kuvitellut, että saisin ikinä enempää lapsia, en ainakaan kyseisen ihmishirviön kanssa. Mutta näin tapahtui.

Viime viikolla lähestyin läheisen seurakunnan kappalaista ja kävimme keskustelun, jonka pohjalta menin tänään puhumaan papin kanssa. Sen sijaan, että olisin saanut hylkivää suhtautumista kummaltakaan elämästäni, arvoistani ja elämäntilanteistani, sainkin ymmärrystä ja arvostusta ROHKEUTENI vuoksi. Siinä missä mm. narsisti ja hänen äitinsä ja heidän oma piirinsä olivat arvostelleet suhtautumistani elämään ja ihmisiin ja nähneet toimintani vääränä (he ovat aina kovaan ääneen arvostelleet uskovia ja sanoneet, ettei Jumalaa ole), sainkin tästä toisesta yhteisöstä täyden tuen ajatuksilleni ja tunteilleni. Ja tiedän, että juuri tämä yhteisö tulee olemaan loppuelämäni kannalta tärkeä elämän peruspilari.

Miksi nyt kerron näin pitkästi omista asioistani? Siksi, että sinä Milla ja myös muut huomaisitte, että loppujen lopuksi pelko kokonaan hylätyksi tulemisesta, jonka narsistit saavat parisuhteessa, ennen varsinaista eroa ja ehkä vielä pian eron jälkeenkin syvästi tuntevissa ja liian kilteiksi opetetuissa ihmisissä aikaan, on loppujen lopuksi harhaa. Ihminen on tosissaan yksinäinen ja itsensä hylkäämä silloin kun hän jää tuollaisen hirviön kanssa suhteeseen. Kun on hylännyt itsensä, alistunut väärinkäytöksille ja huonolle kohtelulle, on jumittunut tilanteeseen, jossa ei ole edes mahdollisuutta löytää ihmisiä ja tahoja, jotka antaisivat hyväksytyksi tulemisen tunteita. Narsistien ympärillä pyörii pääsääntöisesti vain heidän hännystelijöitään ja niitä, jotka eivät jostakin syystä tahdo hyväksyä tai ymmärtää, että tällä ihmisellä voi olla tarve lisätä omaa hyvää oloa muita alas tallaamalla, eli että hän saa mielihyvänsä täydestä sadismista, joka ns. normaalille ihmiselle on kauhistuttava ajatus. Kun eristää itsensä narsistista sekä tämän lähipiiristä, panee rajat pystyyn, sanoo "ei", vaikka saisikin siitä p****a niskaan, ja etsii tukea paikoista, jotka ns.tuntuvat hyvälle ja oikealle syvällä sisimmässä, niin pian ihminen huomaa, että kaikki mitä narsisti suustaan päästi ja millä hän kiristi ja uhkaili oli vain kavalaa luottamuksen väärinkäyttöä. Eli että hän rakkautta ja omistautumista teeskentelemällä urkki selville toisen ihmisen heikkoudet, joihin hän salakavalasti kohdisti iskunsa, kuitenkaan laskematta ulkopuolisten edessä alas tuota samaa "viatonta" rakkauden ja omistautumisen naamiota. Narsistille ei pidä pyhittää yhtäkään ajatusta, sillä hän ei ajattele toista lainkaan. Tulee vain tehdä kuten tuntuu hyvältä itsensä ja lasten suhteen ja unohtaa kaikki ajatukset siitä, että joskus oli sitoutunut ja omistautunut tälle ihmiselle. Mitään todellista sitoutumista ja omistautumista ei ollut, koska tuo toinen ihminen ei jakanut samoja ajatuksia ja tunteita, eikä se ihminen johon aluksi ihastui ollut todellinen vaan pelkkää heikolla hetkellä syötettyä pajunköyttä.

Itse olen mietinyt asian niin, että tulevalla lapsella on isä, jos isä tahtoo olla isä ja osa lapsen elämää. Tätä ei kuitenkaan tulla toteuttamaan enää yhtää enempää minun tai lasten jaksamisen ja hyvinvoinnin kustannuksella. Eli rajat pitää olla selvillä ja aina ulkopuolinen ja puolueeton tekijä välissä kommunikaatiota hoitamassa. Jos mies tahtoo kiukutella ja riehua ja tehdä asioista hankalia, niin se on hänen asiansa ja ongelmansa. Jos hänen piiriläisensä tahtovat kiukutella ja riehua, niin se on heidän asiansa ja ongelmansa. Minä en kuitenkaan ala itseäni niille altistaa yhtään tarvittua enempää, eikä lapsienkaan tarvitse sellaista kokea.